Kapitalismin tulevaisuus

Gaudeamuksen ja Vastapainon yhdessä pari vuotta sitten julkaisema kirja ”Onko kapitalismilla tulevaisuutta?” on hämmentävä kirja.¹

Sen viisi kirjoittajaa Immanuel Wallerstein, Randal Collins, Michael Mann, Georgi Derluguian ja Graig Calhoun ovat kaikki Calhounia lukuunottamatta amerikkalaisia sosiologian professoreita. Calhoun on britti ja LSE-yliopiston johtaja. Derluiguanin tausta on Neuvostoliiton aikaisissa Keski-Aasian tasavalloissa. Nyt hän työskentelee New York Universityssä Abu Dhabissa.

He kaikki edustavat makro-sosiologista, poliittisesta taloustieteestä (political economy) ja poliittisesta taloudesta kiinnostunutta maailman-järjestelmä-lähestymistapaa. Jo tämä tekee kirjasta huippukiinnostavan, kirjan aiheesta puhumattakaan. Mutta minkälainen lukukokemus kirja on?

En ole tutustunut teokseen alkukielellä (Does Capitalism Have a Future?, OUP 2013), mutta minulle jäi vahvasti tunne, että se ehkä ei tuntuisi paikoin niin epämääräiseltä kuin suomennos. Suomennos siis jättää toivomisen varaa, koska on vaikea uskoa, että tekstin paikoittainen epämääräisyys olisi kokonaan peräisin alkuperäisestä tekstistä.

Kirjan ylivoimaisesti kiinnostavin ja myös ilmaisullisesti selkein artikkeli on Derluguianin ”Mitä kommunismi oli?”.  Se on analyysi Neuvostoliiton synnystä, kehityksestä ja tuhosta. Jo sen takia kirja kannattaa hankkia. Se on todella realistinen, suorastaan inhorealistinen kuvaus.

Mutta entä kapitalismi ja sen tulevaisuus. Miten kiinnostavaa sanottavaa kirjoittajilla on siitä?

Lukija oppii paljon maailman-järjestelmä-näkökulmasta; se on kirjan eittämätön plussa. Lukija oppii myös paljon kirjoittajien historiallisesta tarkastelutavasta; sekin on vahva plussa.

Vaikka kirjoittajia on viisi ja heillä on yhteinen maailman-järjestelmä-viitekehys, artikkelit ovat kovin erilaisia. Sitäkin pidän vahvana plussana.

Wallersteinin essee ”Rakenteellinen kriisi” avaa lukijalle maailman-järjestelmä-näkökulman. Collinsin ”Keskiluokan työn loppu: Pakotietä ei ole” on erinomaista yhteiskunnan ja talouden kehityksen sosiologiaa. Michael Mannin ”Loppu lähellä, mutta kenen?” tekee mielenkiintoisia ja tervejärkisiä kysymyksiä. Calhounin ”Mikä uhkaa kapitalismia nyt?” on liian pitkä ja huonosti jäsennelty kirjoitus, mutta antaa sekin hyödyllistä ajattelemisen aihetta.

Kirjassa on lisäksi kirjoittajien yhteinen johdanto ”Seuraava iso muutos” ja yhteisesti kirjoitettu päätösluku ”Järki käteen”. Niiden viesti on, että muutos on tulossa. Ennuste, meneekö se hyvin vain huonosti, on 50/50. Muutosta ei kannata pelätä. Sen sijaan kannattaa työskennellä sen puolesta, että se menisi hyvin.

Näihin arvioihin ja kehotuksiin on helppo yhtyä. Koska kirjan teema on kapitalismi – ja sen loppu tai ainakin sen suuri muutos – lukija jää kirjan luettuaan ihmettelemään, mistä oikeastaan puhutaan kun puhutaan kapitalismista.

Alkuperäinen tapa puhua kapitalismista viittasi yrittäjään pääoman omistajana ja hänen palkkatyön teettäjänä saamaansa voittoon (marxilaisittain lisäarvon riistoon). Kaikkialla, missä ammatillinen järjestäytyminen on mahdollista, tämän kapitalismin pahin yhteiskunnallinen ongelmallisuus on oikeastaan jo siirtynyt historiaan.

Kun nykyisin puhutaan kapitalismista, puhutaankin oikeastaan pelkästään rahan tekemisestä rahalla. Se on spekulatiivista sijoittamista osakkeisiin ilman omaa työpanosta yrityksessä. Se on sijoittamista sijoitusrahastoihin ilman osakkeisiin syntyvää omistusoikeutta. Se on keinottelua kaikenlaisilla velkakirjoilla ja niiden johdannaisilla. Se on myös keinottelua valuuttakursseilla jne. jne.

Lisäksi ilmiöön liitetään julkisen vallan taloudelliseen toimintaan kohdistama sääntely tai sen puute, ehkä paremmin ilmaistuna virallinen normatiivinen ilmapiiri. Ja epävirallinen, joskus vahvasti rikollinen normisto.

Niin sosiologeja kuin ovatkin, kirjoittajat eivät erittele systemaattisesti näitä kapitalismin erilaisia lajeja, enkä ole havainnut muidenkaan sitä tekevän. Se on puute, jota tulisi korjata.

Se, minkälaisia ovat kapitalismiin liittyvät ongelmat, käy kirjasta kyllä selvästi ilmi: sosiaalinen ja taloudellinen eriarvoisuus, yksien suunnaton rikkaus ja sen rinnalla melko monien surkea köyhyys, luonnon kestokykyä koetteleva luonnonvarojen hyödyntäminen ja vaarallisten päästöjen laskeminen ilmaan, veteen ja maahan. Tiiviisti sanoen ongelmia on kaksi: sosiaalinen ja ekologinen kestävyys (tai oikeastaan kestämättömyys).

Kirjassa omistetaan paljon huomiota sille, että valtiot ovat vaikeuksissa velkaantumisen takia. Mitkä ovat ne sosiologiset mekanismit, jotka aiheuttavat tämän? Kirja antaa siitä kyllä viitteitä, mutta ei tee asiasta kunnollista analyysia.

Kaikki tämä johtaa kysymään, kuinka hyödyllinen sana kapitalismi on käsitteenä. Sana on epäselvä iso möhkäle, jota useimmat kuitenkin käyttävät ikäänkuin kaikki tietäisivät itsestään selvästi, mistä puhutaan. Sanaa käytetään myös aivan yleisesti markkinatalous käsitteen synonyymina. Tähän syntiin tämän kirjan kirjoittajat eivät sentään sorru, mutta puhuvat moittien kapitalistisesta tai täysin vapaasta markkinataloudesta.

Kirjan parasta antia voisi olla sen oivalluksen edelleen työstäminen, että kapitalistinen taloudellinen toiminta tapahtuu aina jossakin normatiivisessa yhteiskunnallisessa ympäristössä. Mutta tässä suhteessa kirja jää haparoinnin tasolle.

Filosofisesti tässä oltaisiin liberalismin poliittisen talouden opin ytimestä. Sehän sanoo, että taloutta ja politiikkaa ei pidä sekoittaa; talouden on saatava toimia omalakisesti, jolloin se toimii kaikkien parhaaksi. Oppi häivyttää ovelalla tavalla sen tosiasian, että ns. sääntelemättömyys on tosiasiassa yhteiskunnan vahva normatiivinen kannanotto sen suhteen, miten taloudessa on toimittava. Oppi on toisin sanoen myytti.

Todellisessa elämässä sellaisissakin kulttuureissa, joissa hegemoninen valta nojaa liberalismin poliittisen taloustieteen oppiin, yhteiskunta – paitsi että se sääntelee taloudellisen toiminnan perusnormit – tekee monissa eri muodoissa interventioita korjatakseen niitä yhteiskunnallisia puutteita ja epäkohtia, joista ”sääntelemättömästi” toimiva talous ei ole huolehtinut. Kunnat, seurakunnat, erilaiset järjestöt jne. ovat aina paikanneet ”kapitalismin” jälkiä.

Jos lähdetään liikkeelle siitä, että ”kapitalismi” ja kaikki yhteiskunnassa tapahtuvat taloudellinen toiminta, kutsutaan sitä kapitalistiseksi tai ei, tapahtuu aina yhteiskunnan normatiivisen sääntelyn sisällä, katseemme kääntyy itse ”kapitalismista” siihen yhteiskunnalliseen sääntelyyn, joka taloudelliseen toimintaan kohdistuu. Alamme ymmärtää , että ”kapitalismin” arvoitus ei ratkea tuijottamalla vain ”kapitalismia”. Tulee analysoida sitä normatiivista ilmapiiriä ja sitä todellista intentionaalista sääntelyä, joka kohdistuu taloudelliseen toimintaan.

Alustava taksonomia tästä sääntelystä voisi olla esimerkiksi seuraava. On olemassa vanhanaikaista (despoottista, feodaalis-aristokraattista tai vain aristokraattista) sääntelyä. On totalitaristista (kommunistista tai fasistista) sääntelyä. On demokraattista (liberaalia, sosialistista tai sosiaalidemokraattista ja nationalistista) sääntelyä. (Käytän tässä, kuten lukija huomannee, sosialismi ja sosiaalidemokratia sanoja synonyymeina).

Kapitalismi on sikäli hankala käsite, että kaikessa tuotannollisessa toiminnassa tarvitaan sekä pääomaa (eli kapitaalia) että työtä. Melkein kaikki ideologiat ovat yhtä mieltä siitä, että pääoman omistajan tulee ohjata tuotantotoimintaa. Viimeksi mainittu voi olla yksityinen omistaja, se voi olla valtio, se voi olla osuuskunta, säätiö, yhdistys tms. Kuitenkin kapitalismiksi nimitämme vain sitä suhdetta, jossa yksityinen omistaja on legitiimi ohjaaja.

Puhumme kuitenkin pääomalogiikasta, joka yksinkertaisimmillaan tarkoittaa, että kaiken pääoman (yritysmuodosta riippumatta) on tuotettava ainakin järkevän kokoisten poistojen verran, mieluummin enemmän, jotta voidaan varautua myös toiminnan laajentamisen tarvitsemiin investointeihin. Tässä kohdassa kuvaan astuu ns. luova tuho. Jos yritys ei täytä pääomalogiikan yksinkertaista vaatimusta, se putoaa pois kuvasta joko hitaasti hiipuen tai yhdellä rysähdyksellä.

Lisää asian ymmärtämisen mutkikkuutta: Vanhassa maailmassa valtiot tullimuureineen, omine valuuttoineen ja devalvointeineen olivat kukin kuin erillisiä yrityksiä tai erillisiä kapitalisteja. Vapaakauppa, yhteiset laajat talousalueet ja yhteiset valuutat ovat tuoneet tähän valtavan muutoksen. Se on perustunut uskoon kilpailun, ei siis kapitalismin, siunauksellisuudesta.

Viimeistään tässä kohdassa on esitettävä kysymys, ovatko kilpaillut markkinat taloudellisen toiminnan (siis tuotannon ja kaupan) ainoa oikea ympäristö. Historian valossa vastaus voi olla pelkästään myönteinen. Kapitalismista taloudelliseen toimintaan osallistumisen motiivina, ja sen liiallisen toimintavapauden synnyttämistä olosuhteista ja prosesseista, on sen sijaan kertynyt niin paljon huonoja kokemuksia, että vain houkka ei ymmärrä sivistyneiden pelisääntöjen välttämättömyyttä.

Lopulta voinkin yhtyä kirjan johtopäätökseen: ”Viime kädessä kapitalismin loppu on toiveita herättävä näkymä.” Se edellyttää kuitenkin yhteisen globaalin tietoisuuden ja poliittisen tahdon vahvistumista. Uusliberaali mytologia alkanee väistyä omia aikojaan, kun ihmiset alkavat ymmärtää sen sydämettömyyden. Suurimman vaaran hyvälle kehitykselle tarjoaa nationalistinen populismi. Siksi toivon kirjan päätösluvun otsikkoa siteeraten ”Järki käteen”.