Mikäpä olisi parempi ajankohta kuin juuri nyt Perussuomalaiset-puolueen viime viikonvaihteen puoluekokouksen jälkeen puhua Jussi Marttisen kirjasta Mikä perussuomalaisia vaivaa? (Vastapaino 2021, 304 sivua).

Jo ilmestyneissä arvioissa kirjasta on sanottu, että se on kirjoitettu insinöörimäisellä tarkkuudella. Vaikutelma on aivan ilmeisesti syntynyt siksi, että Jussi Marttinen todellakin on insinööri. Sama määrä tehtyjen asennetutkimusten tilastollisia jakautumia numeroina ja grafiikkana ei olisi kirvoittanut ketään kriitikkoa toteamaan, että mies on yhteiskuntatieteilijä, jos siis olisi. Insinööriksi Marttinen onkin hieman outo ilmestys, melko lailla yhteiskuntatieteilijän oloinen.

Kirjassa siis esitellään paljon tilastollisia jakautumia, mutta se ei ole kuivaa luettavaa, kaukana siitä. Avatessaan numeroita Marttinen kirjoittaa irtonaisella ja etäisyyttä ottavalla tyylillä. Hän ei kuitenkaan missään kohdassa kirjaansa tule kertoneeksi, miksi perusuomalaisten arvoitus rupesi kiinnostamaan häntä siinä määrin, että päätti paneutua asiaan perusteellisesti. Teen siksi arvauksen.

Häntä lienee kiinnostanut perussuomalaisuus outona ja selityksen vaativana ilmiönä täsmälleen samasta syystä, kuin se kiinnostaa meitä muitakin sivistyneitä suomalaisia. Meidän puoluepoliittinen kenttämmehän on pitkään ollut varsin perinteinen. Jako vasemmistoon ja oikeistoon juontuu 1800-luvun lopulta. Keskustan nimi oli 1900-luvun alusta lähtien pitkään Maalaisliitto, mutta yhteiskuntapoliittisesti se oli jo silloin – ja ehkä erityisesti silloin – varsin aidosti keskellä. Rkp:llä on kielipuolueena pitkät perinteet. Vihreiden ilmaantuminen puoluekartalle 1980-luvulla ei hämmästyttänyt ketään. Luonto itse ja se, miten ihmiset sitä kohtelevat ja käyttävät hyväksi, tarjosi puolueen synnylle sosiaalisen tilauksen.

Sitten on ilmaantunut lähinnä identiteetti- tai karismaattisiksi puolueiksi luettavia ilmiöitä kuten Kristillinen liitto, joka on vakiinnuttanut asemansa, Feministipuolue, joka ei ole saanut ilmaa siipiensä alle, Liike Nyt, joka vaikuttaa lähinnä parin kundin ego-pullistelulta, ja muutamia vastaavia puolueita, joilla on voinut olla paikallista menestystä, mutta jotka ovat muuten jääneet päiväperhosiksi.

Veikko Vennamon Suomen Maaseudun Puolueen ilmestymistä puoluekartalle ei aikanaan oikeastaan ihmetellyt kukaan.Urho Kekkosen asema Suomen tasavallan presidenttinä ja vahvana vallankäyttäjänä sekä ulko- että sisäpolitiikassa provosoi paitsi vennamolaisuuden myös perustuslaillisuuden synnyn.

Timo Soinin perussuomalaisetkaan ei siis oikeastaan ollut uusi ilmiö, vaan jo melko lailla vakiintuneen vennamolaisuuden päivitys urbaaniin Suomeen. Kuuluisa ”jytky” oli ehkä ensimmäinen hälytys siitä, että jokin samanlainen vihapuheita viljelevä nationalistinen populismi, joka oli jo saanut jalansijan Ranskassa ja Tanskassa, oli nyt rantautumassa Suomeen. Todellinen jytky tuli kuitenkin vasta sen perussuomalaisten puoluekokouksen jälkeen, jossa ulkoministeri Soini jätti puolueen puheenjohtajuuden ja Jussi Halla-aho vasten Soinin tahtoa valittiin hänen tilalleen, mikä johti puolueen jakautumiseen.

Aluksi saattoi näyttää siltä, että soinilaisten siniset perivät potin ja halla-aholaisten Perussuomalaiset marginalisoituu. Kävi täsmälleen päinvastoin. Kun perusuomalaisten kannatusluvut gallupeissa alkoivat pyöriä kahdenkymmenen prosentin tienoilla, alkoi olla selvää, että Suomeen oli ilmestynyt perinteisestä näkökulmasta katsoen uusi ja aivan uudenlainen puolue, joka oli syytä luokitella, varsinkin sen yhdysvaltalaisen sukulaisilmiön trumpilaisuuden vuoksi, ja puolueen kellokkaiden röyhkeiden, itsevarmojen ja räkäisten vihapuheiden vuoksi, demokratialle vaaralliseksi populismiksi.

Ajatellen olettamaani Jussi Marttisen kirjoittamisen motiivia, kirjan titteli Mikä perussuomalaisia vaivaa?, on hieman harhaanjohtava, mutta se johtuu kustantajan samankaltaisten kirjojen sarjasta. Marttista askarruttanut kysymys on itse asiassa ollut : mikä ihme vaivaa suomalaisia, kun he antavat suurin joukoin kannatusta tälle uudelle vastenmieliselle poliittiselle liikkeelle, joka vihapuheineen mädättää ja pilaa suomalaista demokratiaa ja sen aikaisempina vuosikymmeninä melko sivistyneitä käytöstapoja noudattanutta poliittista kulttuuria.

Tämä siis olettamastani kirjoittajan motiivista. Kun Marttisen menetelmä on ollut esitellä suuri määrä viimeaikaisten asennetutkimusten jakautumia, hän tulee kertoneeksi paljon kaikista suomalaisista, ei vain perusuomalaisista. Hyvällä syyllä voikin sanoa, että kirja on pitkälti ohi varsinaisen kysymyksenasettelunsa hyvää ja ajankohtaista yleistä politologiaa. Minulle ei tule äkkiä mieleen toista kirjaa, joka tarjoaisi samanlaisen yleiskatsauksen. Siksi kirja on erittäin suositeltavaa luettavaa jokaiselle, jota kiinnostaa tietää, mitä suomalaiset ajattelevat.

Vasemmistoliittolaisia ja vihreitä kiinnostanee, että heidän asenneprofiilinsa suhteessa melkein kaikenlaisiin kysymyksiin ovat tutkimusten mukaan varsin samanlaiset. Demareiden asenneprofiili näyttää taas asettuvan johonkin Vihreiden ja Vasemmistoliiton kannattajien ja toisaalta Kokoomuksen kannattajien väliin. Kepulaisetkin mahtuvat samaan rakoon, mutta ovat lähempänä kokoomuslaisia. Kuva on odotettu. Yllättävää oikeastaan on vain tuon vihreiden ja vasemmistoliittolaisten asenneprofiilien samankaltaisuus.

Entä sitten nämä perussuomalaiset? Marttinen kiinnittää huomiota siihen, että varsinkin mediajulkisuudessa on tullut tavaksi nähdä, että on olemassa kaksi ”kuplaa”, vihervasemmisto ja perussuomalaiset, jotka nokkivat toinen toistaan. Tasapainoinen bi-polaarinen kuva on kuitenkin virheellinen. Perussuomalaiset poikkeavat asenteissaan kaikista muista.

Vertailtaessa eri väestöryhmistä välittämistä perussuomalaiset erottuvat sydämmettömyydellään. Siinä missä vasemmistoliittolaiset välittävät paljon asunnottomista, päihdeogelmaisista, ylivelkaantuneista, maahanmuuttajista ja pitkäaikaistyöttömistä, perussuomalaiset välittävät kakista näistä väestöryhmistä vain vähän. Räikein ero on suhtautumisessa pakolaisiin ja turvapaikan hakijoihin. Verrattuna muiden puolueiden kannattajiin vasemmistoliittolaiset tuntevat heitä kohtaan eniten empatiaa, perussuomalaisista sitä tuntevat vain todella harvat.

”Maahanmuuttokriitisyys” onkin yleisessä tietoisuudessa perusuomalaisuutta eniten leimaava piirre. Halla-aho on yrittänyt suhteellistaa sitä puhumalla ”haittamaahanmuutosta”, jolloin siis voitaisiin ajatella, että on myös sellaisia maahanmuuttajia, jotka eivät tule Suomeen elämään sosiaalipummeina. Puolueen kannattajien asenteiden takana on kuitenkin sekä selvää rasismia että kammoa kaikkea ulkomaalaisuutta kohtaan.

Suomen kulttuurirahaston vuonna 2018 tekemän tutkimuksen mukaan vasemmistoliittolaiset pitivät pyhinä arvoina tiedettä, uutta tietoa, taidetta, musiikkia, kulttuuria ja ihmisarvoa. Vihreät arvostavat paljon luontoa ja ihmisarvoa. Sdp:n kannattajat eivät poikenneet kymmentä prosenttiyksikköä missään kysytyistä kategorioista ja Kokoomuksen kannattajatkin vain kotimaan, Suomen ja Suomen itsenäisyyden arvostamisessa. Perussuomalaiset kannattivat näitä kokoomuslaisille tärkeitä arvoja yli kaksi kertaa väkevämmin. Siniset taas väheksyivät niitä arvoja, joita vihreät kannattivat ja perussuomalaiset väheksyivät ihmisarvoa todella paljon verrattuna kaikkien muiden puolueiden kannattajiin. Se on pelottavaa.

Marttinen ei ole kaivanut esille Euroopan unioniin kohdistuneita asennetutkimuksia. Se on ehkä sikäli ymmärrettävää, että se olisi kasvattanut kirjaa kohtuuttomasti. Suomi liittyi vuonna 1994 järjestetyn kansanäänestyksen jälkeen unioniin seuraavan vuoden alusta. Kyllä äänten voitto oli muistaakseni 56 prosenttia, mikä tarkoitti, että lähes puolet kansasta eli 44 prosenttia vastusti jäsenyyttä. EU:n ja Euron vastustamisesta onkin tullut nationalistisen populismin toinen tärkeä keppihevonen maahanmuuton vastustamisen rinnalla.

Euroopan unioniin liittymisen syyt sitä kannattaneiden näkökulmasta olivat talouspoliittisia. Suomi oli jo Euroopan talousalueen Eta:n jäsen ja mukana unionin sisämarkkinoilla. Se asema haluttiin varmistaa ja haluttiin päästä mukaan kehittämään unionia myös poliittisen yhteistoiminnan järjestönä. Ymmärrettiin, että on paljon ongelmia, joiden ratkaisemista on syytä edistää ylikansallisella yhteistyöllä. Vasemmistolaisille EU:n kannattajille oli erityisen tärkeää, että unioni oli Maastrichtin sopimuksessa sitoutunut ihmisarvon kunnioittamisen ja demokratian edistämiseen. Jo aikaisemmin unioni oli sitoutunut YK:n peruskirjan noudattamiseen ja sen arvoihin.

Sain kirjasta sen käsityksen, että Marttinen on toiminut yritysten kehityskonsulttina ja askarrellut nimenomaan muutosvastarinnan kanssa. Hän selittää kokoavasti perussuomalaisten asenteita muutosvastarinnan käsitteellä. Mielestäni käsite kuvaakin heidän asennoitumistaan oikein hyvin, varsinkin kun ajatellaan heidän suhtautumistaan Euroopan unioniin. Yhteistyö on hyödyllistä, mutta perussuomalaiset eivät ymmärrä sitä. Kun viime vuosikymmenien nopeaan kehitykseen kuuluvat myös muuttoliikkeet, kansainvälistyminen ja kaikkien yhteiskuntien, Suomenkin, monikulttuuristuminen, muutosvastarinnan käsite sopii kyllä hyvin myös siihen vastaan haraamiseen, joka kohdistuu tälle alueelle.

Marttisen referoimat tutkimukset selittävä perussuomalaisuutta paljolti keskimäärin alhaisella koulutustasolla, muutosvastarinnalla ja konservatiivisilla asenteilla. Parempia selityksiä meillä ei taida olla. Niihin voi tietysti lisätä sen, että kun puolue on vakiintunut, siitä on samalla tullut kannattajille identiteetti. Kyse on suuressa määrin irrationaalisuudesta, koska esimerkiksi Euroopan unioni on ollut kangertelustaan huolimatta menestystarina. Mitä taas maahanmuuttoon tulee, niin työperäinen maahanmutto on Suomelle taloudellinen välttämättömyys ja humanitaarinen maahanmuutto perustuu ihmisoikeuksien kunnioittamiseen ja niiden edistämistä edellyttäviin kansainvälisiin sopimuksiin.

Marttinen näkee siis perussuomalaisuuden ja sen kannattamisen ongelmana. En pitäisi pahana, vaikka syntyisi melko laaja yksimielisyys siitä, että Perusuomalaiset ei ole normaali puolue siinä kuin toiset puolueet, vaan ongelma, koska se perussuomalaisuus, johon puolue nojaa, pohjautuu paljolti tietämättömyyteen, keskimääräistä heikompiin kognitiivisiin valmiuksiin ja aiheettomiin pelkoihin.

Kirja päättyy hieman naiivin tuntuisesti ohjeisiin ”Kuinka kohtaat perussuomalaisen”. Ohjeet ovat sinänsä viisaita ja auttavat käymään sivistynyttä keskustelua kenen tahansa kanssa, mutta ohjeiden taustalla tuntuu olleen ajatus, jonka voinee kärjistää muotoon: kuinka tulen toimeen vaarallisen hullun kanssa?

Perussuomalaisuus ei ole ongelma, jonka kohtaaminen tulee jättää vain meidän itse kunkin kommunikaatio-taitojen varaan. Perussuomalaisuudelle on voitava tehdä jotakin rakentavaa poliittisesti.