Antti Blåfield yritti kuluneella viikolla kolumnissaan (Hesari ti 15.3.) vastata kysymykseen Miksi työväenliike on menettänyt otteensa? Vastaus lyhykäisyydessään oli: ”Ay-liike keskittyy nyt haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan.”
Kolumni herätti kysymyksiä. Onko ay-liike todellakin menettänyt otteensa? Eivätkö viime kuukausien tapahtumat itse asiassa todista aivan päinvastaista. Istuva oikeistohallitus yritti mm. pakkolaeilla painostaa ay-liikkeen ”yhteiskuntasopimukseen”, joka ei olisi perustunut sopimiseen, vaan ollut saneluratkaisu. Pitkän väännön jälkeen nyt on sovittu, että kilpailukyky-sopimuksesta neuvotellaan ja että neuvotteluissa ovat mukana kaikki osapuolet, ay-liike, työnantajat ja hallitus. Ainoa osapuoli, joka näyttää menettäneen otteensa, onkin hallitus.
Entä miten pitää suhtautua käsitykseen, että ay-liike haraa väistämätöntä muutosta vastaan? Blåfield perustelee käsitystään Kiina-ilmiöllä, jonka hän aivan oikein näkee johtaneen siihen, että monet suomalaisetkin yritykset ovat siirtäneet osan tuotannosta tai koko tuotantonsa Kiinaan tai johonkin muuhun halvan työvoiman maahan. Tämä on Suomen kansantaloudessa johtanut paitsi vientiteollisuuden kilpailukyky-vaikeuksiin, myös tehtaiden sulkemisiin ja monien työpaikkojen menetyksiin.
Oikeistopuolueista on Blåfieldin mukaan tullut tämän kehityksen seurauksena ”nopeita ja aggressiivisia kärppiä”, jotka kannattavat taloudessa ja yhteiskuntapolitiikassa perinteistä libertarismia (mikä tunnetaan paremmin nimellä uusliberalismi). Sen yksi ydinajatus on, että yhteiskuntaa laajasti sitova keskitetty neuvottelu- ja sopimusjärjestelmä on purettava ja annettava jokaisen omalta kohdaltaan päättää, mikä on parasta.
Kokoomuksen sisällä vaikuttaa myös arvokonservatiivinen sosiaalireformismi, mutta sillä ei ole johtajaa. Alexander Stubb on libertaristi, joka on vain vastahakoisesti asettunut tukemaan hallituksen vähitellen omaksumaa konsensuspolitiikkaa. Ehkä kärpät pitäisivät Blåfildin rinnastusta itseään loukkaavana, mutta muuten hänen analyysinsa kokoomuksesta osuu melko hyvin kohdalleen.
Mutta onko Blåfieldin näkemys työväenliikkeestä – siis ay-liikkeestä, demareista ja ehkä vassareistakin – kohdallaan? Kiina-ilmiö on hänen mukaansa ajanut sen lamaannukseen. Kapitalismin voittokulku ei ole johtanut poliittisessa tai ammatillisessa työväenliikkeessä merkittäviin uusiin avauksiin. Siksi poliittinen aloite on oikeistolla.
Blåfield syyttää työväenliikettä heikkojen unohtamisesta. ”Neuvottelujen alla oleva yhteiskuntasopimuskin näyttää sisältävän aivan toiseen suuntaan vaikuttavia asioita kuin heikoimpien suojelua.” ”Ammattiyhdistysliike keskittyy nyt haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan, kun sitä tarvittaisiin työmarkkinoiden heikoimmassa asemassa olevien suojaamiseen: roskatyökuiluihin viskattujen ja työvoimaviranomaisten mielivallan alla elävien työttömien suojelemiseen.”
Haraamaan väistämätöntä muutosta vastaan? Miten niin? Työn ja pääoman välisissä tulonjakokamppailuissa työväenliike tietysti katsoo asioita, ammattiliittojen jäsenten ja kaikkien palkansaajien kannalta. Onko työväenliike tämän takia epäsolidaarinen lyhytaikaisissa ja epävarmoissa työsuhteissa olevaa prekariaattia kohtaan? Blåfield ei ole ensimmäinen joka levittää myyttiä tällaisen syy-seuraus-suhteen olemassa olosta. Mielestäni hän näkee väärin.
Blåfieldin mielestä SAK:n ja muiden ammattijärjestöjen tulisi ajaa kansalaispalkkaa. Suurena yhteiskuntapoliittisena tavoitteena työväenliikkeen (ja onneksi melko laajasti muunkin yhteiskunnan ainakin muodollisena tunnustuksena) kannattamat tavoitteet, täystyöllisyys, täyspäiväinen työ, kunnollinen palkka ja kunnolliset työolot jokaiselle, on paljon viisaampi lähtökohta. Jos tätä lähtökohtaa edistämään kehitetään kansalaispalkka, perustulo tms., niin tuskin ay-liike asettuu sitä vastustamaan. Vai olenko väärässä?
Blåfieldin kuvitelma siitä, että keskittyminen kansalaispalkkaan ja prekaarien puolustamiseen edustaisi työväenliikkeelle paluuta oman aatepohjansa juurille, on söpöltä näyttävä, mutta naiivi ajatus.
Jos työväenliikkeen, siis ay-liikkeen ja poliittisen vasemmiston, tulee nyt keskittyä johonkin, niin minun neuvoni on, että keskitytään yhteiskunta- ja talouspolitiikan kokonaisuuteen ihmisten sosiaalinen, taloudellinen ja sivistyksellinen tasa-arvo lähtökohtina.
Siinä Blåfield on oikeassa, että libertaarilla visiolla on nyt hegemoninen ote ja aloite. Sen resepteillä ollaan kuitenkin menossa ojasta allikkoon. Kurssi kääntyy vain, jos vaihtoehtoinen visio on riittävän vakuuttava.