Olen juuri kuunnellut Ruben Stillerin jouluohjelman, jossa toimittajat Timo Haapala Iltalehdestä ja Marko Junkkari Hesarista podiskelivat juontajan johdolla politiikan kevättä, eli katsoivat ns. kristallipalloon. Keskustelun fokus oli siinä, miten Kepun on käymässä, mutta ounasteltiin siinä jonkin verran muidenkin puolueiden tulevaisuutta.

Ennen kuin menen eteenpäin totean, että pidän Ruben Stillerin ohjelmista. Hän on taitava tehdessään puheohjelmiaan, jotka ovat aivan poskettoman huulenheiton ja vakavan pohdiskelun rajamailla. Hänen oma verbalistiikkansa on irtonaista ja tosihauskaa, täynnä hauskoja assosiaatioita ja yllättäviä näkökulmia. Kuulijalle ei jää epäselväksi, että hänen tarkoituksensa on viihdyttää, mutta siinä ohessa panna kuulija myös oikeasti ajattelemaan asioita.

Nyt kun meillä on tuo mainio Yle Areena Ruben Stillerin jouluohjelma tältä perjantailta on helposti kaivettavissa esiin. Sen alkupuoli kannattaa kuunnella; se stimuloi ajatuksia. Ohjelman jälkipuolen, jossa pohdittiin onko kinkun syöminen syntiä, voi minun puolestani jättää kuuntelemattakin, sensijaan voi keskittyä hyvään kinkkuvoileipään ja kupilliseen höyryävää teetä.

Mitä meidän on ajateltava Kepusta ja Kepun tulevaisuudesta?

Molemmat toimittajat ennustivat sen alamäen jatkumista ja olivat itse asiassa sitä mieltä, että aika on ajanut niin Suomessa kuin Ruotsissakin Kepun ohi. Pelkään pahoin, että arvon toimittajat perustivat ennustuksensa liian pinnalliseen näkemykseen Kepusta nimenomaan ja vain maatalousväestön puolueena. Kannattaisi katsoa historiaan hieman kauemmaksi.

En muista kummassa maassa, Suomessa vai Ruotsissa, keksittiin ensin, että Maalaisliiton/Bondeförbundetin on muutettava nimensä Keskustapuolueeksi. Se oli, tottakai, reaktio siihen, että oli tapahtumassa suuri muutto maaseudulta ja maatalouselinkeinon paristä kaupunkeihin ja asutustaajamiin, ja nimeomaan palkansaaja-ammatteihin, toki joskus myös pienyrittäjiksi.

Tehtiin keksintö kummassa maassa tahansa, nimenmuutos oli viisasta poliittista realismia. Omaksuttu uusi nimi viittasi poliittisesti hahmottuvaan kenttään, jossa on oikeisto ja vasemmisto. Oikeisto haluttiin nähdä – silloin jo klassisesti 1800-luvun teollisen vallankumouksen perspektiivissä! – teollisuuslaitosten suuromistajien ja raharikkaiden poliittisina puolueina. Vasemmisto haluttiin nähdä sellaisten yhteiskunnan vallankumouksellista muutosta ajavien puolueiden kenttänä, jotka halusivat ottaa teollisuuden ja kaupan yritykset (tai ainakin niistä suurimmat ”on the commanding heights”) yhteiskunnan haltuun. Tässä kuvassa ammattiyhdistysliike kuului sosialistiseen vasemmistoon.

Tuossa uusien keskustapuolueiden poliittisen kentän kuvassa yhteiskunta oli modernisoitumassa. Maaltamuutto ja uusien kaupunkilaisten ammattien syntyminen ja ammatinharjoittajien lisääntyminen olivat tosiasioita. Keskustan suuri poliittinen mahdollisuus oli siksi liittoutuminen vasemmiston kanssa edistämään hyvinvointivaltion erilaisten instituutioiden (siis sosiaalipolitiikkan kokonaisuudessaan ja kattavan koulutusjärjestelmän) syntyä; edistämään ansiotyöstä elävän työväenluokan hyvinvointia – ja itse asiassa samalla karkottaa etäämmälle niitä työväenluokkaisia vaatimuksia, jotka koskivat yritysten omistusoikeuden varaamista vain julkiselle vallalle (siis joko valtiolle tai kunnille).

Suomen taloushistoriassa todella mielenkiintoisen – mutta heikosti ymmärretyn – institutionaalisen omistusoikeus-ratkaisun on tarjonnut osuustoiminta, johon oli tartuttu hanakasti jo Suomen autonomisessa suuriruhtinaskunnassa sekä poliittisessa keskustassa että vasemmistossa.

Suomi on sekä maataloustuotteiden jalostuksessa ja markkinoinnissa että kulutustavaroiden edullisessa ostamisessa ja välittämisessä kuluttajille maailman osuustoiminnallisimpia maita. Totean tässä sivumennen, että osuustoimintaa on poliittisesti suojellut se, että keskustassa ja oikeistossa sitä ei ole mielletty sosialismiksi.

Että sitä ei ole myöskään vasemmistossa ymmärretty sosialismiksi, johtuu siitä vasemmiston typerästä päähänpinttymästä, että sosialismi tarkoittaa vain ja ainoastaan tuotantovälineiden ”yhteiskunnallista” omistusta. Jopa suuri saksalainen sosialismin teorian ja poliittisen sosiaalidemokratian auktoriteetti Karl Kautsky oli sitä mieltä, että vuoden 1917 jälkeen Venäjä Neuvostoliittona oli sosialistinen maa; se vain oli väärin perustettu.

Toisen maailmansodan jälkeen Kepulle muodostui YYA-Suomessa ulkopolitiikasta johtuen ja paljolti presidentti Kekkosen ansiosta valtionhoitajapuolueen rooli. Kepu hyötyi siitä poliittisesti paljon, mutta niin hyötyi koko Suomi. Maan poliittinen asetelma mahdollisti Suomelle sosiaalidemokraattista Ruotsia jäljitellen kattavan hyvinvointivaltion rakentamisen. Huomaa, että hyvinvointivaltiolla on syytä tarkoittaa tiukasti vain niitä lakisääteisiä instituutioita, jotka on perustettu edistämään yksittäisten kansalaisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointia.

Hyvinvointiyhteiskunta on hyvinvointivaltiota laajempi käsite, joka hyvinvointivaltion lisäksi edellyttää myös reilun sopimusyhteiskunnan. Sen rakentamisen voi sanoa Suomessa alkaneen kuuluisasta tammikuun kihlauksesta. Sopimus-yhteiskuntaan on Suomessa kohdistettu kritiikkiä korporativismista. Se kritiikki pohjaa ennen kaikkea avoimuuden ja läpinäkyvyyden ihanteisiin.

Kuinka paljon korporativismi-syytöksissä on Suomessa ollut perää? En tiedä, tuskin kovin paljon. Tärkeätä on pysyä valppaana. Mielenkiintoinen sivujuonne, joka epäilemättä koskettaa maamme taloushistoriassa myös tuota korporativismi-asiaa on idänkauppa. Suomalaisille yrityksille NL ja muutkin ”sosialistiset” maat olivat toisenlainen markkina-alue kuin länsimaat ja ns. kolmas maailma. ”Sosialististen” valtioiden yritysten kanssa tehtävissä sopimuksissa valtio näytteli aina suurempaa roolia. Yhteiskuntapolitiikan kokonaisuuden kannalta on syytä muistaa, että jos Kekkonen syrjikin Kokoomusta poliittisesti, niin taloudellisesti häneen – ainakin ”ideologisesti”- henkilöity idänkauppa hyödytti monia yrityksiä.

Se valtionhoitaja-puolueen asema, joka Kepulla oli – perimmältään Suomen sotia edeltäneen politiikan, maailmansodan lopputuloksen, Suomen sotahistorian ja Neuvostoliiton olemassaolon ansiosta (tai: vuoksi) – meni viimeistään Neuvostoliiton romahduksen mukana. Suuri kysymys Kepulle on sen jälkeen ollut, ymmärtääkö se yhteiskunta-poliittisesti asemansa suuryritysten, pk-yritysten ja palkansaajien Suomessa. Osaako se olla oikeasti keskustassa?

Kun Ruben Stillerin ohjelmassa jompikumpi toimittajista arveli, että kepulaiset ovat tunteneet epäviihtymystä nykyisessä punavihreässä hallituksessa, se saattaa olla totta, mutta se paljastaa samalla kuinka kauas kepulaisten yhteiskunnallinen tietoisuus on etääntynyt siitä alkuperäisen alkiolaisuuden järkevästä modernisointi-yrityksestä, jota puolueen nykyinen nimi symbolisoi.