Tänään Roman Schatz oli valinnut – kuten useimmiten – ajankohtaisen aiheen. Kirkon vaalipäivän innoittamana hän oli kutsunut studioonsa seurakuntapastori Elina Koiviston ja teologian tohtori Eero Junkkaalan keskustelemaan kirkon tehtävästä ja tulevaisuudesta.

Tunnustan heti kättelyssä, että en kuulu kirkkoon. Erosin heti kun ikäni sen salli; 50-luvulla piti olla täysi-ikäinen eli 21-vuotias. Jo paljon aikaisemmin olin muodostanut vakaumuksen – vai onkohan se liian juhlallinen sana? – että tuntisin itseni hölmöksi, jos kuuluisin yhteisöön, jonka uskoa jumalaan, luomiskertomukseen, kuoleman jälkeiseen elämään jne en voi mitenkään kokea omakseni.

En ole militantti ateisti. Olen koko aikuisen ikäni tehnyt paljon yhteistyötä esimerkiksi rauhanliikkeessä kristillisten yhteisöjen ja ihmisten kanssa. Minulla ei olisi mitään vaikeuksia tehdä samanlaista yhteistyötä muslimi-yhteisöjen ja uskovaisten muslimien kanssa samoissa merkeissä. Siihen ei kuitenkaan ole tarjoutunut samalla tavalla tilaisuuksia.

Tunnustan myös, että en jaksanut tänään kuunnella Roman Schatzin ohjelmaa loppuun, vaikka se viritys, jolla Roman oli lähtenyt liikkeelle oli kutkuttavan kiinnostava. Hän oli nähnyt jossakin tarran, jossa kysyttiin jotakin siihen tapaan, että ”Pitääkö meidän jättää valta kirkossa konservatiiveille?” Keskustelussa haastateltavat sortuivat kuitenkin varsin tavanomaiseen ”jeesusteluun” ei vain kirkon hyödyllisyydestä ja hyvyydestä vaan myös rakastavasta jumalasta jne. Ajattelin silloin, että käytän aikaani paremmin paneutumalla päivän sanomalehteen.

Myöhemmin päivällä noin päiväkahvin aikaan kerroin vaimolleni, että oli kunnellut aamulla pätkän Roman Schatzin ohjelmaa. Vaimo tunnusti, että hänkin on herkästi allerginen uskovaisten ”jeesustelulle”. Siitä virisi pohde, miten kirkko voisi oikeasti tehdä itsensä kiinnostavaksi, sillä tunnuimme molemmat olevan sitä mieltä, että jos kykenee oikeasti uskomaan, niin uskossa voi olla jotakin voimaannuttavaa.

Ehdotin ajatuskokeena, että teologian tohtori Eero Junkkaala olisi sanonut jotakin seuraavan tapaista:

’On selvää, että maailmassa on monia erilaisia uskontoja, eikä kukaan voi sanoa, että jokin niistä edustaisi parempaa totuutta kuin toinen. Kaikki uskonnot kuitenkin kurottavat sanomaan ja ymmärtämään jotakin sellaisista asioista, jotka ovat meiltä salattuja, joista ei voi saada tietoa esimerkiksi tieteen menetelmin.’

’Uskontoja on historian kuluessa käytetty paljon oikeuttamaan julmaa ja typerää valtaa ja väkivaltaa monin eri tavoin. Mutta uskonnot ovat tuottaneet myös paljon todella hyvää etiikkaa, kaikkien ihmisten ja heidän oikeuksiensa kunnioittamisesta.’

’Nykyaikana olisi todella tärkeätä, että kaikki uskonnot näkisivät itsensä tässsä laajassa globaalissa ja historiallisessa kontekstissa kurottamassa yhteiseen ja jakamatomaan ihmisyyteen.’

Luulen oikeasti, että monet ihmiset haluaisivat nähdä kirkkonsa jotakuinkin tuollaisen uskon ja sanoman levittäjänä, mutta olen – tunnustan – pessimisti. Jos se joskus toteutuu, niin kovin hitaasti.

Uskon kysymykset ovat kuitenkin viime kädessä ideologisia kysymyksiä. Siksi se tarran kysymys, joka oli pannut Roman Schatzin tänä aamuna liikkeelle, on erinomainen.