Unto Hämäläinen on suuresti arvostamani journalisti. Tuoreesta Helsingin Sanomien kuukausiliitteestä (5/24) löytyy hänen kirjoittamansa pieni helmi ”Silmät ummessa kohti sotaa – Kansainliiton historia opettaa, miten huonosti kävi, kun maailmanjärjestö hiipui”.
Toinen maailmansota ei tietenkään alkanut siksi, että Kansainliitto hiipui, muttei Hämäläinenkään sitä tarkoita. Kansainliitto hiipui monesta syystä. Alkusyy oli se, ettei Yhdysvallat liittynyt koskaan järjestöön, vaikka se oli syntynyt maan presidentin Woodrow Wilsonin aloitteesta. Saksa erosi Kansainliitosta Adolf Hitlerin noustua valtaan. Eli Kansainliitto hiipui, koska maailma valmistautui sotaan. Lopullinen isku maailmanjärjestölle oli Hitlerin ja Stalinin, eli toisin sanoen Molotovin–Ribbentropin, sopimus Puolan jaosta.
Opettaako Kansainliiton historia, miten huonosti kävi, kun maailmanjärjestö hiipui? Kausaliteettihan meni päinvastoin. Kansainliiton historia ja sen seuraaja-järjestön Yhdistyneiden Kansakuntien historia opettavat, jos ne jotakin opettavat, että ensimmäisen maailmansodan jälkeen olisi tarvittu paljon voimakkaampi Kansainliitto ja keskeisten toimijoiden Yhdysvaltojen, Saksan ja Neuvostoliiton tiukka sitoutuminen siihen.
”Silmät ummessa kohti sotaa” huudahdus liitetään yleensä ensimmäistä maailmansotaa edeltäneisiin vuosiin. Kun sota vuonna 1914 syttyi Euroopan pääkaupungeissa hurrattiin. Jos toisen maailmansodan alla oltiin silmät ummessa, se kai johtui lähinnä siitä, että Englannin pääministeri Neville Chamberlain palasi toivoa täynnä vuonna 1938 Münchenistä, jossa hän oli tavannut Hitlerin. Lentokoneesta laskeutuessaan hän heilutti sopimuspaperia, joka koski ns. sudeetti-saksalaisten asiaa ja julisti ”Rauha meidän aikanamme!”
Hämäläinen on nostanut juttunsa keskushenkilöksi Winston Churchillin, jolla oli sodan aikana keskeinen rooli brittien pääministerinä ja Britannian sotavoimien tosiasiallisena komentajana. Vuona 1946 puheessaan Euroopan nuorisolle Churchill pauhasi: ”Kansainliitto . . . . epäonnistui, koska tuon ajan hallitukset pelkäsivät tunnustaa tosiasioita ja toimia silloin, kun aikaa vielä oli.” Tämä oli totista totta, ja juuri tämä lienee innoittanut Unto Hämäläistä.
En pääse eroon siitää tunteesta, että Hämäläinen ei ole kirjoittanut juttuaan vain palauttaakseen mieliimme Churchillin ja Kansainliiton, vaan pannakseen lukijansa ajattelemaan nykyaikaa ja juuri tätä hetkeä, jota elämme.
Jutun kuvitus on oivaltava. Keskellä on Churchillin komea hahmo. Hänen vasemmalla puolellaan on kuva pommitusten tuhoista Helsingissä talvella 1939. Churchillin oikealla puolella on kuva Kiovasta maaliskuussa 2024.
Silmät ummessa kohti sotaa?
Panee ajattelemaan.