Eilen oli Ylen vaaliohjelmissa Vasemmistoliiton päivä. Radion Ykkösaamussa haastateltavana oli Jussi Saramo ja illan TV-puheessa ja haastattelussa esiintyi Li Andersson. Molempia oli helppo kuunnella. Ei tarvinnut jännittää esiintyjän mahdollista mokaa. Kumpikin oli koko ajan tukevasti itsessään, tunsi asiansa eli siis puolueensa tavoitteet, ja osasi ilmaista itseään selkeästi.
Matti Apusen asiantuntijakaveriksi valittu valtio-opin professori Hanna Wass oli todellinen valopilkku: asiantunteva ja Vasemmistoliiton tavoitteita empaattisesti ymmärtävä ihminen. Matti Apunen, jota pidän pysyvän asiantuntijan tehtävään omituisena valintana, oli taas oma itsensä. Hän yritti – kuten muidenkin haastateltavien kohdalla – osoittaa synniksi talouselämän tavoitteiden liian vähäisen huomioon ottamisen. Mutta hänkin oli selvästi vaikuttunut Li Anderssonin ylivoimaisesta asiantuntemuksesta ja sympaattisesta tyylistä.
Sekä asiantuntijat että haastattelijat Kirsi Heikel ja Olli Seuri pyörittelivät pitkään kysymystä, miksi Vasemmistoliiton kannatusluvut matavat yhdeksän prosentin tienoilla, vaikka puolueen ohjelmallisia tavoitteita kannatetaan laajasti ja puolueen puheenjohtajaa pidetään kaikista puoluejohtajista valovoimaisimpana.
Kysymys onkin visainen.
Siinä, miten Li vastasi tähän kysymykseen, on ilmeisesti vinha perä. Hän totesi, että koko puoluekenttä on lähestynyt Vasemmistoliiton tapaa hahmottaa maailma. Li siis tuli näin sanoneeksi, että Vasemistoliton politiikka vaikuttaa epäsuorasti. Li on oikeassa, mutta miksi padot tai pidäkkeet eivät murru ja vasemmistoliittoon kohdistuva sympatia näy hyppäyksellisenä kannatuksen kasvuna?
Nykyisin puhutaan paljon liikkuvien äänestäjien lisääntymisestä. Se on totta, mutta Vasemmistoliiton ja muun puoluekentän välillä näyttää edelleen olevan vaikeasti ylitettävä muuri. 60-luvulla Helsingin yliopiston sosiologian professori Erik Allard sanoi, että Skdl:n ja muun yhteiskunnan välillä on Skp:stä johtuen perusristiriita. Allard oli sen yhteiskunnallisista vaikutuksista huolissaan ja neuvoi ottamaan Skdl:n (ja siis samalla Skp:n) mukaan maan hallituksiin, ”integroimaan kommunismin demokratiaan”.
Kekkosen Suomessa Allardin neuvoa noudatettiinkin, mutta yksi sen seurauksista oli Skp:ssä 60-luvun puolivälissä syttynyt sisällissota, lievemmin ilmaistuna puoluehajaannus ja jakautuminen. Syntyi hyvin omituinen tilanne. Koko virallinen Suomi oli Paasikiven-Kekkosen linjalla, mutta Skp:ssä oli voimakas vähemmistö, joka löi puolueensa enemmistöä ja Skdl:ää sillä, että se on liian vähän Paasikiven-Kekkosen linjalla.
Tuo sotkuinen asetelma säilyi kaksi vuosikymmentä, itse asiassa aina Vasemmistoliiton perustamiseen asti. Vasemmistoliiton perustaminen pyyhki periaatteessa pois ”taistolaisuus-stigman” puolueen päältä, mutta vain periaatteessa. Vapaasti erästä kuuluisaa filosofia mukaellen: menneiden sukupolvien ajatukset, asenteet ja mielikuvat ovat lyijyn raskaina ihmisten ajatuksissa. Onneksi aika kuitenkin lopulta tekee työtään ja stigma väistyy.
Kuulun niihin, jotka ovat sitä mieltä, että menneisyyden haamut eivät poistu sillä, että niistä vaietaan. Ajattelen tässä esimerkiksi sitä, miten saksalainen yhteiskunta on työstänyt onnistuneesti natsi-menneisyyttään. Voi olla, että Vasemmistoliitollakin olisi aihetta esihistoriansa inhorehelliseen tilitykseen. Voin tietysti olla väärässäkin ja oikeassa olisivat siis ne, jotka sanovat, ettei menneisyyden kaivelusta ole kenellekään mitään iloa.
Niin tai näin. Li asetti puheessaan ja haastattelussa tavoitteeksi kaksinumeroisen kannatusluvun Vasemmistoliitolle. Vasemmistoliiton kannatuksen nousua voi pitää suomalaisen demokratian tervehtymismittarina. Toivotaan siis, että Liin tavoite toteutuu; se kertoisi hyvää suomalaisista.