Miksi Ylen ykkösaamu oli valinnut tänään yllä olevan otsikon teeman aiheekseen? Toimittaja Olli Seurin juonnon mukaan syy tuntui löytyvän siitä, että samassa ohjelmassa päivä tai pari sitten olivat haastateltavina Anna-Kaisa Pekonen ja Juhana Vartiainen. Vartiainen tuli siinä ohjelmassa tokaisseeksi, että totta kai ihmisen on muutettava, jos omalta paikkakunnalta ei löydy töitä.

Tämänaamuisessa keskustelussa kaupunkimaantieteen professori Meri Vaattovaara Helsingin yliopistosta äityi paheksumaan Vartiaisen kannanottoa tunteikkaasti tyyliin: eihän ihmistä voida pakottaa jättämään kotinsa, ystävänsä ja sukulaisensa. Ohjelman loppupuolella samainen professori sanoi kuitenkin, että on itsestään selvää, että koko Suomea ei voida pitää asuttuna. Nämä hänen kaksi kannanottoaan eivät tuntuneet oikein rimmaavan keskenään.

Eipä keskustelu muutenkaan ollut kovin kaksinen. Toisena haastateltavana oli konsulttitoimisto MDI:n kehitysjohtaja Janne Antikainen. Hänen paras panoksensa keskustelussa oli muistutus siitä, että ihmiset eivät vain asu ja tee töitä jollakin paikkakunnalla. He myös viettävät vapaa-aikaa kesäasunnoissaan ja sekä talvisissa että kesäisissä ulkoilukeskuksissa. ”Maalla” tehdään siis muutakin kuin asutaan työpaikan vieressä.

Olli Seurilla ja ykkösaamun toimituksella ei siis ollut ohjelman tekemisen lähtökohtana maakunta-uudistus, vaikka se minun mielestäni olisi ollut hyvinkin luonteva lähtökohta haettaessa vastausta problematiikkaan ”Koko Suomi asuttuna?”.

Meitä suomalaisia on maamme kokoon nähden vähän. Historian kuluessa koko maa ’Hangosta Petsamoon’ on kuitenkin asutettu. Asutuksen leviämisen eri vaiheissa on aina ollut kysymys eri elinkeinojen tarjoamista mahdollisuuksista. Maatalousvaltaisessa Suomessa oli kysymys paitsi tarjolla olleista karjan laidunmaista ja pelloista, myös esimerkiksi tervasta, jota saatiin käsittelemällä puuta tervahaudoissa. Osansa asutuksen leviämisen mahdollistajana ovat näytelleet metsästys ja kalastus, samoin poronhoito. Teollistuvassa Suomessa oli edelleen kysymys puusta ja sen jalostamisesta, nyt selluksi, mutta myös sahatavaraksi, jopa huonekaluiksi. Jokien mahdollistamalla sähkövoiman tuotannolla on ollut ratkaiseva merkitys puunjalostusteollisuuden synnylle ja sijoittumiselle.

Koko Suomi siis asutettiin jo varhain, mutta ”koko Suomi asuttuna” ei ole koskaan tarkoittanut, että suomalaisia asuisi maamme jokaisella neliökilometrillä. Seurakuntia ja niistä syntyneitä kuntia on ollut paljon aivan pohjoista myöten. Enimmillään niitä oli viitisen sataa, nyt niitä on kolmisen sataa. Pohjoisessa kunnat ovat pinta-alaltaan valtavia, etelässä, etenkin Varsinais-Suomessa, kunnat ovat olleet ja ovat edelleen (liian) pieniä. Kuntien asukastiheys vaihtelee, samoin kylien määrä. Paljon kyliä on viime vuosikymmeninä autioitunut ja lakannut kokonaan olemasta. Kehityksen liikkeelle panevana voimana on aina ollut elinkeinorakenteen muutos.

Kaupunki ja kauppala ovat olleet alue-maantieteen keskeisiä ja ilmaisevia käsitteitä. Kauppalat olivat paikkoja, joihin keskittyi ympäröivää maaseutua palvelevia kaupallisia palveluja. Totta kai jokaisessa kauppalassa oli myös komea kirkko. Kaupunki on ollut enemmän kuin kauppala: koulu-paikkakunta ja myös vähitellen alueellisesti kasvaneen valtionhallinnon paikallisten virkailijoiden asuinpaikka.

Toisen maailmansodan jälkeinen kehitys on merkinnyt kahta suurta asiaa, jotka maan sisäistä muuttoliikettä ajatellen ovat olleet jossakin määrin vastakkaissuuntaisia. Nopea teollistuminen kasvatti monia kauppaloita ja sai ne vaatimaan oikeutta tulla nimetyksi kaupungeiksi. Maaseutu autioitui. Toisaalta hyvinvointi-valtiollinen kehitys on edellyttänyt koulutuksen ja kunnallisten palvelujen viemistä sinne missä ihmiset asuvat. Muuttovirtojen aikaansaamia nettomuutoksia ajatellen elinkeinorakenteen muutokset ovat olleet määrääviä. Kokonaisuudessaan ilmiön nimi on kaupungistuminen. Nykyisin valtaosa suomalaisissa asuu kaupunkimaisissa oloissa. Muutos vaikkapa vuodesta 1939 on ollut dramaattinen.

Se suomalainen poliitikko, joka teki rajuimmat johtopäätökset elinkeinorakenteen muutoksesta ja sen vaatimasta aluepolitiikasta oli kansanedustaja Matti Tiuri (1925 – 2016), joka oli siviiliammatiltaan radiotekniikan professori. Hän oli kokoomuksen kansanedustaja vuosina 1983 – 2003, jolloin hänen keskeinen intohimonsa oli saarnata, että Suomessa on Helsingin, Turun ja Tampereen rajaama kasvukolmio. Sen ulkopuolella oleva Suomi on syytä jättää pelkästään turismin kehittämisen alueeksi.

”Koko Suomen pitäminen asuttuna” on ongelmallinen ilmaisu. Eihän Tiurinkaan ohjelmassa kasvu-kolmion ulkopuolella olevaa Suomea olisi jätetty kokonaan asumattomaksi. Tiurin radikalismi sai kuitenkin vain vähän kannattajia. Maan alueellinen kehittäminen ja aluehallinnon kehittäminen on kuitenkin kysymys, joka on askarruttanut monia.

Jyrki Kataisen hallituksen aikana (2011 – 2014) ministeri Henna Virkkunen esitti kuntien määrän vähentämistä mieluiten niinkin pieneen määrään kuin kymmeneen. Jos Tiurin esitykset olivat minusta huu-haata, niin Henna Virkkusen esitykseen poliittisen kentän olisi pitänyt minusta tarttua. Se olisi ollut yksinkertainen tapa rationalisoida Suomen paikallishallinto-rakenne. Kuntalakia, joka pitää sisällään mittavia velvoitteita ja demokraattisia valtaoikeuksia, ei juurikaan olisi tarvinnut muuttaa. Kunnista olisi vain tehty suurempia. Mietittäväksi olisi jäänyt, mitä lakisääteisiä tehtäviä jätetään entisille kunnille, vai jätetäänkö mitään; ja miksi niitä kutsutaan, jos ne saavat lakisääteisiä tehtäviä.

Ratkaisun tuohon ongelmaan olisi voinut hyvinkin tarjota kepun markkinoima termipari ”kotikunta, maakunta”. Kepun sittemmin voittaneessa lainsäädännön kehittelyssä on kuitenkin lähdetty liikkeelle täysin Henna Virkkusen ideoimasta mallista poikkeavasta lähtökohdasta: kunnat jäävät, mutta muodostetaan kokonaan uusi aluehallinnon taso eli maakunta.

Mielenkiintoisella tavalla tämä kepun maakuntamallikin on ruvennut elämään. Alun perin maakuntia ajateltiin vain ns. sote-asiat hallinnoivana rakenteena. Nyt näyttää siltä, että maakuntien tehtäviksi on tulossa mm. palo- ja pelastustoimi ja luultavasti yhtä ja toista muutakin.

Maakuntien kehittämisen kannalta aivan oleellista on, miten toimiviksi maakunnat saadaan elinkeinojen sijoittumisen ja liikenteen – myös julkisen liikenteen – tarjoamien yhteyksien näkökulmasta. Tämän takia minä antaisin maakunnille suhteellisen suuret kaavoitusvaltuudet.

Jos sote-lait ja kepun vireille panema maakuntalainsäädäntö eivät mene nyt eduskunnassa läpi, se ei merkitse, että asioissa palattaisiin lähtöruutuun. Paikallishallintouudistus, johon sisältyy sote-uudistus ja paljon muutakin, on välttämättömänä uudistustarpeena tullut jäädäkseen. Syy on viime kädessä elinkeinorakenteen liikkeelle sysäämästä kehityksestä ja kehityksen nyt vaatimista muutoksista.

Tiurin mallista tuskin kukaan enää unelmoi. Suomi pidetään kokonaan asuttuna. Se tapahtuu luomalla koko maan kattavat elinvoimaiset maakunnat ja säätämällä niille ajan vaatimusten mukaiset tehtävät. Kaupunkien ja maaseudun vastakkaisuudesta puhuminen on syytä lopettaa, jos sitä joku vielä harrastaa. Kaupungit tarvitsevat maaseutunsa ja maaseudut tarvitsevat kaupunkinsa.

Selvää on myös, että järkevä maakuntauudistus antaa maakunnan asukkaille äänioikeuden ja maakunalle verotusoikeuden.