Katselin viime torstaina 24.2.2022 Ylen Ulkolinja-sarjassa esitetyn dokkarin ”Uhattu Ukraina” ensimmäisen osan. Se on aivan erinomainen Ukrainan lähihistorian kertaus. Katsoin sen tänään uudestaan ja odotan innolla kaksiosaisen dokkarin toista osaa. Onko se jo Areenassa? Ehkä, en ole tarkistanut.
En yritä tässä blogissa selostaa dokkarin sisältöä. Suosittelen jokaiselle sen katsomista. Se sai minut syviin ajatuksiin koskien yhteiskunnallisen tapahtumisen kausaliteetteja – eli sitä miten asiat vaikuttavat toisiinsa – sekä koskien yhteiskunnallisia rakenteita. Niitä miettiessäni en voi mitenkään välttyä ajattelemasta myös sitä kieltä, jonka avulla yritämme ottaa intellektuaalisesti haltuun tuota kaikkea – rakenteisiin, tapahtumiseen, odotuksiin, toiveisiin, pelkoihin jne., liittyvää.
Luulen, että koko Ukraina-prosessin ymmärtämisessä avainsana on korruptio.
Kustannusosakeyhtiö Siltala julkaisi viime vuoden puolella suomeksi kääntämäni Orlando Figesin kirjan ”Vallankumouksen Venäjä 1891-1991”. Se on syvästi traaginen tarina siitä, miten sosialistiset ihanteet johtivat rakentamaan epäinhimillisin pakkokeinoin yhteiskuntaa. Sitä rakentanut puolue-valtio ei saanut koskaan puolelleen kansansa laajojen kerrosten luottamusta. Hallinnolta puuttui aina aito legitimiteetti. Se oli manipulatiivisesti johdettua pakkovaltaa.
Kirjan viimeinen luku kertoo paremmin kuin mikään muu lukemani analyysi, miksi vuoden 1991 jälkeen Venäjälle ei syntynytkään demokratia ja sivistyneisiin normeihin nojaava markkinatalous, kuten monet odottivat, vaan kleptokratia – varastamalla valtavat omaisuutensa luoneiden oligarkkien valtakeskittymä – ja vaalihuijauksilla vallassa pysyvä näennäisdemokratia.
Neuvostoliitto oli kylmän sodan vuosina Yhdysvaltojen rinnalla toinen maailman supervalloista. Se jätti jälkensä Venäjälle valta-eliittiin, joka muodostui sinänsä ymmärrettävällä tavalla Neuvostoliiton valta-eliitistä ja heidän jälkeläisistään. Kun uuden valtajärjestelmän legitimaatioperusteena kommunismi/sosialismi oli lakannut olemasta, sen tilalle asettuivat venäläinen nationalismi ja ortodoksinen usko.
Maailmassa on monia entisiä suurvaltoja, jotka ovat vuosikymmenten varrella joutuneet sopeutumaan keskeisen kansainvälisen asemansa kuihtumiseen. Venäjä ei ole sopeutunut uuteen asemaansa, vaan uskoo johtajansa sanoin, että vuosi 1991 merkitsi aikakautemme suurinta geopoliittista katastrofia – joka on siis myös oikaistava.
Ukraina oli osa Neuvostoliittoa. Samoin oli Valko-Venäjä. Nyt Venäjän tavoitteena näyttää olevan ensisijaisesti juuri näiden maiden liittäminen takaisin Venäjän valtapiiriin, joko osiksi Venäjän valtiota tai jonkinlaisin liitto-sopimuksin sen kanssa.
Kannattaa kuitenkin kiinnittää huomio siihen, että molemmat maat, sekä Valko-Venäjä että Ukraina, olivat Neuvostoliiton aikana osa myös sen korruptoitunutta yhteiskunnallista ja taloudellista järjestelmää. Kuten Venäjä, ne eivät ole päässeet eroon tästä perinnöstä. Myös ne ovat olleet vuoden 1991 jäälkeen oligarkkien kleptokratioita.
Kun niin sanotun Maidanin vallakumouksen jälkeen vuonna 2014 alettiin puhua Ukrainan liittymisestä Euroopan Unioniin ja Natoon, keskustelu on – sinänsä ymmärrettävällä tavalla! – kohdistunut ennen kaikkea maan mahdolliseen Nato-jäsenyyteen, koska kaikkien mielestä siinä on kysymys geopolitiikasta. Ei siis vain Putinin mielestä.
Lännessä on korostettu, että voimassa olevan kansainvälisen järjestyksen ja vallitsevien normien mukaisesti jokainen valtio saa itse valita vapaasti oman turvallisuuspoliittisen ratkaisunsa. Ukrainan Nato-jäsenyys-kysymyksestä tulikin kaiken huomion nielevä kuuma peruna.
Viimeksi kuluneiden kahdeksan vuoden aikana on kyllä keskusteltu myös Ukrainan EU-jäsenyys-kelpoisuudesta ja tarpeesta poistaa korruptio maan taloudesta, mutta voidaan sanoa, että aivan liian vaisusti ja aivan liian vähän. Tämä on kuitenkin se kysymys, joka on asioiden ydin, silloin jos on kysymys demokratian rakentamisesta yhteiskuntaan.
Sosialismi on yksi viime vuosisadan väärinkäsitetyimpiä käsitteitä. Yksinkertaisesti ja alkuperäisesti sen voi ymmärtää tarkoittaneen (1) sen asian ymmärtämistä ja perusteellista tiedostamista, että ihmiset ovat – ja ovat aina olleetkin – toisistaa keskenään riippuvaisia ja (2) että tämä keskinäinen riippuvuus kasvaa koko ajan yhteiskuntien modernisoituessa (hyödyttäen samalla potentiaalisesti kaikkia) sekä (3) tarkoittavan näiden asioiden tiedostamiselle perustuvaa poliittista etiikkaa, jonka mukaan jokaiselle ihmiselle on taattava osallisuus niiden yhteisten pelisääntöjen laatimisessa, joita jokaisen on noudatettava ja lopulta (4) tämän poliittisen etiikan mukaisten yhteiskunnallisten instituutioiden rakentamista.
Sosialismi on siis – oikein ymmärrettynä – poliittinen filosofia ja poliittinen etiikka, johon on sisäänrakennettu demokratian ihanne. Historiallinen sosiaalidemokratia ja historiallinen kommunismi ovat olleet siinä väärässä, että ne ovat molemmat kuvitelleet löytäneensä ratkaisun: kaikki tuotantovälineet valtion omistukseen.
Ehkä sellaiseen ratkaisuun joskus päädytäänkin, mitä tosin epäilen. Sitä ennen tullaan pitkään kehittelemään hyvinvointi-yhteiskunnan normeja ja instituutioita, etenkin sellaisia hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan normeja ja instituutioita, jotka vastaavat sosialistisen ideologian tasa-arvoa ja osallisuutta koskevaan haasteeseen.
Me olemme Euroopassa jo pitkällä tällä tiellä. Etappeja ja ankkureita ovat valtiollinen ja paikallishallinnon demokratia, oikeusvaltio, ihmisoikeudet, joiden kehittämisen historiassa tärkeintä on ollut oikeus ammatilliseen järjestäytymiseen, ja sääntöpohjainen kansainvälinen järjestelmä.
1900-luku jätti ihmiskunnalle sekä maailman- että kylmine sotineen hirvittävän perinnön. Sen perinnön kanssa me kipuilemme Ukrainan kriisissä.
Esillä olleista Ukrainan ongelman ratkaisuehdotuksista ehdottomasti realistisin on Minskin sopimus. Edellä hahmottelemalleni yhteiskunnan sosialistisen kehittämisen filosofialle Minskin sopimuksen pohjalta eteneminen tarjoaisi aikaa ja tilaa. Kaikesta ei pidä yrittää sopi yhdellä kerralla.
Vasemmiston on ymmärrettävä, että sosialistisen kehittämisen näkökulmasta markkinoiden toiminnan reiluista pelisäännöistä sopiminen on keskeistä. Sekä sosialistisen että järkevän liberaalin ajattelun näkökulmasta korruptio on suurin ajankohtainen vihollinen.
Jos ukrainalaiset kysyisivät minulta, neuvoni olisi, että jätetään Natoon liittyvät turvallisuuspoliittiset ajatukset toistaiseksi syrjään ja keskitytään Minskin sopimuksen pohjalta yhteiskunnan kehittämiseen.
Pitääkö kuitenkin olla jokin sellainen perspektiivi Ukrainalle, että se voi joskus tulevaisuudessa liittyä Natoon? Miksi okeastaan pitäisi? Pärjäämmehän mekin oikein hyvin ilman, vaikka juuri tällä hetkellä liian suuri osa kansastamme ei sitä uskokaan.
On luonnollista ja luontevaa, että Ukraina valmistaa itseään EU-jäsenyyteen. Jos EU pitää järkevällä tavalla kiinni ihanteistaan, arvoistaan ja periaatteistaa, Ukrainalla on tässä suhteessa pitkä matka kuljettavanaan.
Voi osoittautua toiveajatteluksi, mutta näen senkin mahdollisuuden, että oikein hoidettuna Ukrainan kriisi voi olla myös Venäjän yhteiskuntakehityksen käännekohta. Molemmilla mailla on paljon selvitettävää historiansa kanssa. Venäjälle se on vaikeampaa kuin Ukrainalle. Kummassakin maassa ydinongelma on korruptio.