Sirpa Puhakka kirjoitti 8.6. ilmestyneeseen KU:n Viikkolehteen koko sivun mittaisen esittelyn historian tutkija Sari Aallon uudesta kirjasta Vaihtoehtopuolue, joka alaotsikkonsa mukaan selvittää ”Vihreän liikkeen tietä puolueeksi”. En ole kirjaa hankkinut ja lukenut – ainakaan vielä. 485 sivua tuosta aiheesta tuntuu masentavan paljolta. Onkohan kaikille sivuille riittänyt kiinnostavaa sanottavaa?
Kirjan esittely antaa minulle kuitenkin aiheen muutamiin assosiaatoihin ja kommentteihin. Esittelyn yhteydessä on kuva Koijärveltä vuodelta 1979, jossa ympäristöaktivisti on kytkenyt itsensä polkupyörän lukolla kaivinkoneeseen. Siitäkö vihreä liike alkoi?
Mielestäni ei. Rachel Carsonin kirja Äänetön kevät ilmestyi vuonna 1962. Se oli kirja, joka keskittyi ennen kaikkea maataloudessa käytettäviin torjunta-aneisiin ja myrkkyihin. Kirjan synnyttämä keskustelu johti DDT:n kieltämiseen ensin joissakin ja vähitellen kaikissa maissa.
Kirja johti kuitenkin myös erittäin nopeasti laajaan keskusteluun ympäristön tilasta. Ehkä otollisin maaperä Rachel Carsonin sanomalle oli siinä uudessa suurvaltojen blokkipolitiikkaan sitoutumattomassa rauhanliikkeessä, joka oli syntynyt 50-luvun lopulla vastustamaan ydinasetta ja kylmää sotaa. Campaign for Nuclear Disarmament oli perustettu Englannissa vuonna 1958. Bertrand Russel perusti tuota kampanjaa tukemaan akateemisen ryhmän Committee of One Houndred vuonna 1960. Suomeen perustettiin näiden esimerkkien innoittamana Sadankomiteavuonna 1963.
Muistan erittäin selvästi, että Sadankomitean piireissä keskusteltiin paljon Rachel Carsonin kirjasta. Ehkä yksi syy oli se, että kirjan nimi Äänetön kevät sopi myös vahvasti niihin mielikuviin, joita uusi rauhanliike levitti ydinpommin räjäyttämisen jälkeisestä luonnosta. Historiaa koskeva väitteeni onkin, että kylmää sotaa vastustava sitoutumaton rauhanliike ja ympäristöliike ovat serkuksia elleivät suorastaan sisaruksia.
Tämä johtaa kysymykseen: mitä tarkoitamme yhteiskunnallisella liikkeellä? 60-luvulla syntyi käsite yhden asian liike. Sillä viitattiin Sadankomiteaan ja sen piiristä vuosikymmenen aikana syntyneisiin muihin liikkeisiin, esim. kehitysmaaliikkeeseen, jota edusti Tricont, ja Marraskuun liikkeeseen, joka syntyi ajamaan syrjäytyneiden miesten aseman parantamista, sekä Yhdistys yhdeksään, joka nostatti sukupuolten tasa-arvoa ajavaa kansanliikettä.
Muistan 60-luvun Sadankomiteasta monta keskustelua, joissa pohdimme suhdettamme poliittisiin puolueisiin. Niissä keskusteluissa syntyi varsin pian selkeä yhteisymmärrys siitä, että me emme pane järjestönä puolueita mihinkään arvo- tai suosikkijärjestykseen. Pyrimme sen sijaan vaikuttamaan kaikkiin poliittisiin puolueisiin siten, että ne omaksuisivat Sadankomitean agendan mukaisia analyyseja ja tavoitteita. Sama eetos oli vallalla käsittääkseni kaikissa 60-luvun yhden asian liikkeissä.
Veisi liikaa tilaa eritellä, miksi ne kaikki ovat olleet yhteiskunnan myöhempää kehitystä ajatellen erittäin menestyksekkäitä. Ne olivat syntyessään oire vanhentuneen kulttuuri-ilmapiirin muutostarpeesta ja ne tekivät kulttuurin muutosta.
Meidän puoluejärjestelmämme oli selkeästi intressipohjainen. Oli työväenpuolueita (SDP ja Skdl), oli porvaripuolue (Kokoomus) ja oli maatalouselinkeinoa ja maanviljelijöitä puolustava puolue (Maalaisliitto/Kepu). Oli myös kieliryhmän puolue (RKP). Puolueiden sisäisten riitojen ja valtakamppailun seuraksena 60-luvulla syntyivät SDP:stä Tpsl ja Maalaisliitosta Veikko Vennamon populistipuolue. Niiden juuri on kuitenkin samassa logiikassa.
Vihreä liike saadessaan ensimmäiset kansanedustajansa ei ollut ensimmäinen uusi puolue, jonka synty poikkesi intressiperustan logiikasta. Ensimmäinen oli Suomen kristillinen liitto, jolla oli mahtava esikuva Saksan kristillissosiaalisissa puolueissa. Ero on kuitenkin suuri: Saksassa molempien kristillisten puolueiden perusta on ns. normaalikristillisyydessä, toisen katolisuudessa toisen luterilaisuudessa; Suomessa Skl:n pohja on ns. lahkolaisuudessa. Sekä Skl että Vihreä liitto ovat joka tapauksessa ainakin syntyessään olleet aatepuolueita. Aatepuolueina (tai yhden asian liikkeinä) ne ovat toki varsin erilaisia, sillä krisinusko on hyvin vanha aate, sensijaan vihreys huolena maapallon asuttavuuden säilymisestä on hyvin uusi aate.
Ollako puolue vai liike? Valinta oli Suomen vihreille, kuten käsittääkseni myös muiden Pohjoismaiden ja Saksan vihreille oleellinen. Onhan puolueen ”tarpeettomuus” tavallaan tullut toteen näytetyksi sillä, että kaikki puolueet ovat omaksuneet – mikä enemmän mikä vähemmän – vihreää agendaa. Ehkä vihreiden puolueiden synnyn sekä meillä että muualla selittääkin itse asiassa muu kuin vihreys. Vihreys on ollut ”hyvä tekosyy” irtisanoutua ”vanhanaikaisesta” työväenliikkeestä, mutta omaksua täysin sen pyrkimykset hyvinvointivaltioon. Kapitalismikritiikki on myös sopinut hyvin vihreään ohjelmaan, koska melkein kaikki ekologiset ongelmat voidaan palauttaa piittaamattomaan kapitalistiseen ahneuteen tai ajattelemattomaan (kapitalistiseen) konsumerismiin. Näin vihreä liike on voinut helposti asemoida itsensä moderniksi keskustavasemmistolaiseksi poliittiseksi liikkeeksi.
Kun Sirpa Puhakka muistuttaa, että ”myös Vasemmistoliittoa perustettaessa käytiin laaja keskustelu liikkeen ja puolueen suhteesta”, oli siinä mielestäni kysymys jostakin vallan muusta. Positiivinen tulkintani on tämä: Vasemmistoliitto perustettiin puolueeksi, jolle haluttiin antaa väljä liikkeen luonne. Se kuitenkin perustettiin nimenomaan puolueeksi, ei liikkeeksi.”Puoluemörkönä” Vasemmistoliittoa perustettaessa oli SKP ja sen riitaisa historia. Vielä oleellisempaa oli, että SKP oli, ainakin periaatteessa, edustanut ”historiallista totuutta”. Nyt ymmärrettiin, että valita voidaan vain väljä liikkeenomainen puoluekulttuuri.
Kun sanotaan, että politiikka on yhteisten asioiden hoitoa, niin hieman sanoilla leikitellen voi sanoa, että todellisesti ja aidosti yhteisiä asioita ovat ne, joita ajamaan syntyivät 60-luvun yhden asian liikkeet – rauha, sukupuolten tasa-arvo, syrjäytymisen torjunta, kehitysyhteistyö, maapallon säilyttäminen ekologisesti asuttavana jne. Se mitä puolueet keskeisesti ajavat, ei ole lähtökohtaisesti yhteistä asiaa, vaan tiettyjen, tosin laajojen, eturyhmien intressejä.
Ehkäpä puolueiden liikeluonne määrittyy juuri sen mukaan, kuinka paljon neovat valmiita keskustelemaan ja politiikassa edistämään myös näitä todellisia yhteisiä asioita. Jos tämä ajatus otetaan ohjenuoraksi, niin voitaneen sanoa, että mitä enemmän puolue on myös liike, sitä hyödyllisempi se on demokratialle ja yhteiskunnalle.