Tämän päivän (29.7.) Hesarin sunnunaisivuilta kannattaa lukea Markku Kuisman haastattelu. Hän on sydäninfarktin takia jäämässä aikomaansa aikaisemmin eläkkeelle 66 vuotiaana. Markku Kuisma on Helsingin yliopistossa Suomen ja pohjoismaiden taloushistorian professori. Hänet tunnetaan myös ns. julkisena intellektuellina, jolla on tietojensa lisäksi mielipiteitä ja sana hallussa. Toimittaja Esa Liljan hänestä toipilaana tekemän haastattelun Kuisma nimesi viimeiseksi luennokseen.

”Suomessa ei ole koskaan ollut näin huonoa hallitusta”, sanoi Kuisma, mutta pehmensi heti perään: ”Mutta eihän niin voi missään sanoa.”

Tuli nyt kuitenkin sanoneeksi ja luulen, että aika monet yhteiskuntaan ja politiikkaan vakavasti suhtautuvat ihmiset yhtyvät Kuisman lausumaan (vaikka olemmekin kaukana siitä tilanteesta, jossa amerikkalaiset ovat Trumpinsa kanssa).

Kuisma perustelee lausumaansa viittaamalla siihen soutamiseen ja huopaamiseen, jota Juha Sipilän hallituskaudella on nähty aivan liian kanssa. Olisi saanut sanoa, että lainvalmistelun taso on ollut tämän hallituksen aikana täysin luokatonta. ”Maailmanhistoria ei tunne yhtään esimerkkiä, jossa hyvästä yritysjohtajasta olisi tullut hyvä valtiomies”, sanoo Kuisma. Yritysjohtajataustan esittäminen epäonnistumisen varmana ennusteena voi olla yritysjohtajia ihmislajina liiaksi kompromettoivaa. Tosiasioita nyt kuitenkin ovat, että Sipilä on ollut yritysjohtaja, ja hänen hallituksensa johtama lainvalmistelu on ollut todella surkeata.

Lainvalmistelun johtamisessa on kuitenkin kysymys vain johtamisen osaamisesta tai sen puutteesta, ei välttämättä poliittisesta kyvystä. Tässä suhteessa täsmäarvio Sipilästä sisältyy siihen Markku Kuisman mielipiteeseen, että hallituksen työssä on näkynyt aivan liiallinen usko markkinoihin: Tuottavat valtionyhtiöt halutaan myydä, vaikkei siinä valtion näkökulmasta ole järkeä. Toinen esimerkki on sote-ratkaisu. ”Se on olevinaan markkinahenkisyyttä, mutta pelkään, että siitä tulee rahastuskoneisto kun yhtiöt päästetään aivan ytimeen.”

Valtio vai business? Tämä on jännite, joka kulkee läpi Kuisman haastattelun. Hän muistelee tulleensa professoriksi aikana, jolloin hänen mielestään julkisuudessa oli vallalla liiallinen usko valtioon. Tämän vastapainoksi hän halusi omistautua yritystoiminnan positiivisen merkityksen ymmärtämiseen ja sen maineen kohentamiseen. Mutta nyt on menty liian pitkälle. Kuisma sanoo, että häntä inhottaa käyttää muotisanaa uusliberalismi, mutta siitä on kysymys. Usko sen teeseihin on nyt liian vahvaa, ja se on vaarallista.

Kuinka ollakaan, Kuisma on juuri sen maailmankolkan, Pohjoismaiden, taloushistorian professori, jossa suhde valtion ja busineksen välillä on ratkaistu paremmin kuin vielä missään muualla. Maailmalla, Yhdysvalloissakin, on viisaita ihmisiä, jotka näkevät pohjoismaisen hyvinvointivaltion esimerkkinä, jota yhteiskunnan kehittämisessä kannattaa tavoitella. Kuisma on hyvin tietoinen tutkimuskohteensa historiallisesta ainutlaatuisuudesta ja esimerkillisyydestä. Juuri siksi sen esimerkillisyydestä ja etumatkasta kannattaisi pitää kiinni.

Hyvin toimiva markkinatalous tarvitsee vahvaa valtiota, muuten siitä tulee rosvokapitalismia. Näin Kuisman ajattelun voinee tiivistää. Hän ottaa esimerkiksi Venäjän 90-luvun, jota Vladimir Putin on sen jälkeen tasapainottanut valtion hyväksi (keinoilla, joista Kuisma taatusti on eri mieltä).

Tunnen Markku Kuisman henkilökohtaisesti, en läheisesti, mutta kuitenkin. Pari – ehkä kolme – vuotta sitten kutsuimme hänet alustajaksi Vasemmistoklubin klubi-iltaan. En muista enää alustuksen teemaa, mutta keskustelussa tuli tilanne, jossa katsoin sopivaksi kysyä: ”Ovatko sinun mielestäsi kapitalismi ja markkinatalous sama asia, vai pitäisikö näiden käsitteiden välille tehdä ero?” En ollut erityisen yllättynyt kun Kuisma hetken harkittuaan sanoi: ”Jaa-a, kyllä ne viittaavat samaan asiaan.” Jos olisin ollut Hesarin Esa Lilja, olisin tehnyt Kuismalle saman kysymyksen.

En tietenkään voi tietää, mitä Kuisma olisi nyt vastannut. Sen voin kuitenkin sanoa, että luettuani tämän hänen ”viimeisen luentonsa”, hänen ajatuksensa näyttäytyisivät paljon selkeämpinä, jos hän tekisi eron noiden käsitteiden välille.

Markkinatalouden voi yrittää määritellä niin, että se on talousjärjestelmä, jossa ihmisten (ja yhteisöjen) tarpeita tyydyttävät keskenään kilpailevat yritykset. Markkinatalouden keskeinen ominaisuus on vapaa kilpailu. Terveessä markkinataloudessa julkinen valta edistää uusien yritysten markkinoille pääsyä ja kilpailun vapautta. Nämä ovat lähtökohtia. Asiat muuttuvat monimutkaisemmiksi, kun siirrytään puhumaan kansainvälisistä markkinoista.

Historiasta olemme oppineet, että teollisen vallankumouksen myötä Euroopassa siirryttiin feodalismista kapitalismiin. Mitä sillä tarkoitetaan? Feodalismissa tuotannon perusyksikkö oli vuosisatojen ajan runsaasti maata omistava (tai hallinnoiva, jos omistaja oli hovi) feodaaliruhtinas. Hänen alaisuudessaan työskenteli joko orjina tai maaorjina joukko maanviljelijöitä, jotka maksoivat omasta maatilkustaan vuokraa tekemällä ruhtinaan pelloilla päivätöitä. Tämä oli peruskuvio.

Feodaalisissa yhteiskunnissa käytiin vuosisatojen kuluessa yhä enemmän kauppaa. Se tuotti lisääntyvästi käsityöläisiä ja kauppiaita. Manufaktuuri- ja sittemmin koneellistettu teollisuus tuottivat yhä suurempia yrityksiä. Niiden omistajia olivat rikastuneet käsityöläiset ja kauppiaat, joissakin tapauksissa myös ajan hengen ymmärtäneet feodaalitilalliset.

Ajan liberalismi edellytti, että orjuus ja maaorjuus lakkautetaan, ja niin myös tapahtui. Entisistä maatyöläisistä alkoi tulla vapaita työläisiä kapitalististen yritysten palveluksessa. Miksi näitä yrityksiä kutsuttiin kapitalistisiksi (samoin kuin niille perustuvaa laajempaa talousjärjestelmää)? Siksi, että yrityksissä ehdotonta päätäntävaltaa sekä työprosessin että voitonjaon suhteen käytti pääoman, siis kapitaalin, eli koneiden ja laitteiden, omistaja. Työnantajilla oli ehdoton direktio-oikeus ja työläisten työvoimasta oli tullut markkinahyödyke, joka joko meni kaupaksi tai sitten ei.

Varhainen sosialismi ilmeni kahdella tavalla. Ammatillisen järjestäytymisen avulla alettiin hakea neuvotteluvoimaa kamppailuun kohtuullisesta osuudesta yrityksen voittoihin, siis parempia palkkoja. Poliittisen järjestäytymisen avulla (”ei verotusta ilman edustusta”) alettiin hakea julkiselta vallalta työsuojelulainsäädäntöä, ja vähitellen saatiin esim. kahdeksan tunnin työpäivä.

Nämä sosialistiset toimintamuodot eivät suuntautuneet markkinataloutta vastaan, vaan vain kapitalismia vastaan. 1900-luvun kuluessa ja etenkin toisen maailmansodan jälkeen näillä sosialismin toimintalinjoilla on rakennettu eurooppalaiset hyvinvointivaltiot, joista menestyneimpiä ovat Pohjoismaat. Työsuojelun lisäksi demokraattiseen hyvinvointivaltioon kuuluvat nyt kaikille tarjolla oleva koulutus ja monet hyvinvointipalvelut (esimerkiksi kunnollinen sote!).

Sosialismin ja samalla hyvinvointivaltion filosofinen eetos palautuu markkinataloudessa arvojen tuottamisen prosessiin. Markkinaliberalismi on väärässä siinä uskossaan, että kapitaalilla on periaatteellinen ja lähtökohtainen oikeus kaikkeen tuottoon. Sosialismi on lähes oikeassa siinä uskossaan, että työ tuottaa kaiken arvon.

Hyvinvointivaltio (ja hyvinvointiyhteiskunta, joka arvostaa täystyöllisyyttä ja ammatillista järjestäytymistä) on historiallinen kompromissi. Markku Kuisman huoli on aiheellinen. Olemme etääntyneet liian kauaksi hyvinvointiyhteiskunnan ihanteista. Hänen huolensa on myös vakava. Haastattelussa keskustellaan 30-luvun ja tämä päivän samankaltaisuudesta ja sodan vaarasta.

Valtio vai business -kysymyksen voi muotoilla tänään myös niin, että teemme valintaa demokratian ja anarkian välillä. Demokratia merkitsee sitä, että yhteisö ottaa oman kohtalonsa omiin käsiinsä – keskustellen ja kompromisseja tehden, lopulta päätyen kuitenkin ottamaan huomioon kaikkien edut sosiaalisesti ja ekologisesti kestävällä tavalla.

Tuo on itse asiassa se agenda, joka (lähes) toteutettiin viime vuosisadalla monissa kansallisvaltioissa. Tänään haasteemme on moninkertainen, sillä sama on kyettävä tekemään globaalilla tasolla. Siihen ei tarvita mitään uutta viisautta. Kysymys on monistamisesta ja mm. YK:n vuosituhat-tavoitteiden tiukasta toteuttamisesta. Markku Kuisma on enemmän kuin oikeassa siinä, mitä on se ajattelu, joka on varmimmin tuhon tie: nationalismi.