Luin uudelleen Peter Singerin kirjan Marx (Into 2013, suomennos Teppo Eskelisen). Luin myös Kansan Uutisten siitä tammikuussa 2014 julkaiseman Juha Drufvan arvion. Mielenkiintoni palata tuohon kirjaan perustuu siihen, että suomensin itse John Seedin kirjan Ymmärrä Marxia, joka on juuri tullut markkinoille.
Nämä kaksi kirjaa ovat Marxiin kohdistuvassa perusasenteessaan varsin samanlaisia, mutta kuitenkin kovin erilaisia. Siinä missä Singer keskittyy melko lailla Marxin ajatusten teilaamiseen, Seed on paljon lempeämpi ja ymmärtäväisempi, mutta hän opastaakin ymmärtämään Marxia ja hänen ajatteluaan nimenomaan tämän omassa ajassa.
Peter Singer (s. 1946) on australialainen filosofi ja Pricetonin yliopiston professori, joka on tunnettu eläinten oikeuksien puolustajana. Singerin Marx ei ole suinkaan huitaisten kirjoitettu pamfletti, vaan perustuu Marxin tuotannon lukemiseen ja tuntemiseen. Kirja on kirjoitettu vuonna 1980, mikä selittänee sen, että kun Singer kirjan lopussa siirtyy tekemään eräänlaisen kokonaisarvion Marxista, hän pitää ”reaalisesti olemassa olevana tai reaalisesti olemassa olleena” kommunismina nimenomaan Neuvostoliittoa. Eskelinen kertoo kirjan esipuheessa käännöksensä perustuvan kirjan myöhempään (1996?) painokseen, mutta hämmästyksekseni Singer ei ole tehnyt tässä asiassa uuteen painokseen mitään muutoksia.
Kun Singer muuten tuntuu fiksulta, tämä historiallisen näkökulman kapeutumien tuntuu omituiselta ja dogmaattiselta (vaikka hän on kaikkea muuta kuin dogmaattinen marxisti-leninisti). Onko kysymys naiiviudesta? Vai mistä ihmeestä?
Totta kai Neuvostoliiton virallinen ideologia vannoi Marxin nimeen, mutta on tärkeätä ymmärtää, että Marxia ei voi missään mielessä panna vastuuseen Neuvostoliiton ja sen totalitarismin synnystä. Marx oli paljon suoranaisemmin yhteydessä Saksan sosiaalidemokraattiseen puolueeseen, joka syntyi jo hänen elinaikanaan. Puolue mielsi itsensä marxilaiseksi, mitä Marx harmitteli. Hän yritti sekaantua puolueen ohjelmatyöhönkin, mutta huonolla menestyksellä. Marx kuitenkin tyytyi tähän konsulttina kokemaansa tappioon ryhtymättä asiassa julkiseen polemiikkiin. Murisi silti: ”Minä ainakaan en ole marxilainen”.
Siitä, mitä Marxin ajatuksilla on tehty, ovat vastuussa ne poliitikot, jotka ovat omaksuneet – hyvin tai huonosti ymmärtäen – hänen ajatuksiaan ja perustelleet niillä poliittisia valintojaan. 1900-luvun historia on siitä kauhistuttava, että Marxin nimeen vannoen Neuvostoliittoon syntyi erittäin vastenmielinen ja sitkeä totalitarismi. Sitä ei tee yhtään vähemmän vastenmieliseksi se, että vuosisadan toisella neljännekselle perustettiin toinenkin totalitarismi, joka piti Marxia ja marxismia vastustajinaan, mutta vannoi samalla sosialismin – siis kansallissosialismin – nimeen.
On oleellista muistaa ja ymmärtää, että etenkin toisen maailmansodan jälkeen erittäin suuri osa maailmaa kulki kohti demokratian lujittumista ja vakiintumista. Mittaamattoman suuri ansio siitä lankeaa lännen sosialistisille, sosiaalidemokraattisille ja kommunistisille puolueille.
Kylmän sodan aikana tuli tavaksi jakaa maailma sosialistiseen ja kapitalistiseen leiriin. Lännen sosialististen puolueiden näkökulmasta tuskin mikään on ollut harmillisempaa kuin tämä diskurssi, siis vakiintunut puheen ja ajattelun tapa. Se hämärsi täysin mahdollisuuden käyttää ja kehittää kapitalismin ja sosialismin käsitteitä poliittisesti hyödyllisellä tavalla.
Marx tarkoitti kapitalismilla sitä sosiaalista suhdetta, jossa pääoman omistaja riistää palkkaamaansa työvoimaa. Marx oli myös sitä mieltä, että valtio on vain kapitalistiluokan väline tuota riistoa mahdollistavien lakien ja ideologian ylläpitämiseksi. Marxin ehdottama ratkaisu, demokratia ja tuotantovälineiden ottaminen yhteiskunnan haltuun, oli filosofisesti elegantti, mutta poliittisesti ongelmallinen toteuttaa.
1900-luvun jälkeen nyt olisi nähtävä selkeästi, että demokraattinen hyvinvointivaltio on ollut mahtava siirtymä kohti sitä ”kommunismia”, jota Marx filosofiassaan ennakoi. Uusliberalismi taas on ollut voimakas hyökkäys tätä kehitystä vastaan. Kapitalistien etuja valvovasta luokka-valtiosta on kuitenkin jo tullut kansalaisyhteiskunnan valtio. Voidaan siis sanoa, että valtio Marxin tarkoittamassa merkityksessä on jo kuollut. Sosialistisessa politiikassa on oleellisesti kysymys siitä, miten hyvinvointivaltiota, sopimusyhteiskuntaa ja kapitalismin sääntelyä kehitetään tasa-arvoisemman ja järkevämmän yhteiskunnan aikaansaamiseksi.
Peter Singerin tapa katsoa Marxia ja hänen perintöään kapeasti johtaa hedelmättömään umpikujaan. Juha Drufva ei tätä omassa kirja-arviossaan oivalla, vaan kyselee valitettavan muodikkaasti ”Romahtaako kapitalismi sisäisiin ristiriitoihinsa?”
Meidän on lakattava näkemästä markkinatalouteen ja demokratiaan perustuvat hyvinvointi-yhteiskuntamme totalisoivasti ”kapitalistisina järjestelminä”. Kurinalaisessa ajattelussa markkinatalous ja kapitalismi eivät ole sama asia. Kapitalismia (pääoman mahdollisuutena riistää työvoimaansa) on yhteiskunnissamme toki olemassa, mutta osajärjestelmänä hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan rinnalla. Kapitalismia, siis pääomille maksettua kohtuutonta osinkoa jne., on eri yhteiskunnissa ja eri aloilla enemmän tai vähemmän riippuen laeista ja sopimuksista.
Kapitalismi tuskin lakkaa pitkään aikaan olemasta järkevän sosialistisen vasemmiston silmissä paha asia, mutta hyvinvointivaltio-politiikka ja demokraattinen talous- ja veropolitiikka tekevät siitä kuitenkin siedettävän. Sietää ei ole samaa kuin hyväksyä. Se on vain tosiasian tunnustamista.
Sekä Singer että Seed ovat huolestuneita, kun he katsovat kapitalismin globaalia kuvaa. Globaali kapitalismi näyttää ilkeimmät kasvonsa kehitysmaissa. Jos sosialistisen politiikan lähityömaa onkin hyvinvointivaltio, niin se ei ole läheskään koko työmaa, sillä se on globaali. Eikä tehtävään sisälly vain kapitalismin suitsiminen ja kitkeminen, vaan myös myös vastuun ottaminen maailman ekologiasta. Ilman asuttavaa maapalloa ei voida harjoittaa edistyksellistä sosialistista politiikkaa.