Marxismi

Roger S. Gottliebin¹ kirja Marxismi ilmestyi vuonna 1992, siis kohta neuvostokommunismin luhistumisen jälkeen. Löysin tuon minulta aikaisemmin lukematta jääneen kirjan omasta hyllystäni. (Viittaan aikaisempaan kolumniini ”Muutto”.)

Olen elämäni varrella lukenut valtavan määrän Marxia ja marxismia käsittelevää kirjallisuutta. Siksi ryhdyinkin selaamaan Gottliebin kirjaa tavanomaisella skeptisyydelläni epäillen, mahtaako se tarjota mitään uutta, yleisestä liturgiasta poikkeavaa. Kirja kuitenkin imi heti mukaansa. Kun tänään pääsin kirjan johtopäätöksiin (s. 222), joudun ajattelemaan, etten ehkä koskaan ole lukenut yhtä originellia – tässä genressä täysin omaleimaista ja poikkeavaa – mutta samalla oppinutta, älykästä ja sekä intellektuaalisesti että emotionaalisesti haastavaa esitystä aihepiiristä.

Kirjan alaotsikko on kaksi vuosilukua 1844 – 1990 ja kolme sanaa origins, betrayal ja rebirth, eli alkuperä, petos ja uudesti syntyminen. Se puolentoista vuosisadan kehityskaari, johon alaotsikko viittaa, tulee ymmärrettäväksi vain, jos marxismi käsitetään filosofiaksi, muuttuvaksi ja/tai kehittyväksi filosofiseksi ajatteluksi.

Gottlieb on kuitenkin sisäistänyt Marxin oman maksiimin: kaikki tähänastinen filosofia on vain selittänyt maailmaa, haasteena on sen muuttaminen. Gottlieb siis ymmärtää, että marxismi filosofiana on – ja nimenomaan haluaa olla – yhteydessä poliittisiin aatteisiin ja poliittisiin liikkeisiin. Filosofiathan eivät sinänsä muuta maailmaa. Maailmaa muuttavat, jos muuttavat, poliittiset liikkeet.

Sitäkin, mikä on poliittisten filosofioiden ja poliittisten liikkeiden suhde, Gottlieb koskettelee. Ei ehkä kuitenkaan riittävän syvällisesti, mutta se aihe onkin vaikea, aivan hirmuisen vaikea.

On olemassa alunperin ranskalaisesta kirjallisuudesta juonnettu englantilainen ilmaus treason of the intellectuals (älymystön petos). Gottliebin kirjan alaotsikko betrayal viittaa siihenkin: toisin sanoen marxilaiset älyköt käsittivät väärin ja johtivat siksi harhaan – tai kyynisemmin: tulkitsivat Marxia mieleisellään tavalla omaa egoaan ja omaa vaikutusvaltaansa pönkittääkseen.

Oleellisesti marxismin petos ollennoituu kuitenkin Gottliebin ajattelussa viime vuosisadan alun ja edellisen lopun suuriin poliittisiin liikkeisiin sosiaalidemokratiaan ja kommunismiin. Perimmäisen syyn tapahtuneelle Gottlieb näkee tuon aikakauden filosofisessa positivismissa, joka samaisti virheellisesti yhteiskuntatieteellisen ja luonnontieteellisen selittämisen. Sosiaalidemokratian se johti passiiviseen odotteluun, kommunismin korskeaan etujoukko-politiikkaan. Tämä Gottliebin näkemys ei jää kirjassa vain ohuen heiton varaan; hän esittää aiheesta hienon ja syvällisen filosofian-historiallisen analyysin. Petos ei siis ole ollut petos ensisijaisesti rikosoikeuteen viittaavassa merkityksessä; marxismin kehitys vain tuotti pettymyksen, itse asiassa yhtä useampia.

Marxismin uudestisyntyminen alkaa Gottliebin ajattelun mukaan jo maailmansotien välisenä aikana. Se ei ole vain vastavaikutusta kommunismin synnylle. Se on vastavaikutusta myös sosiaalidemokratian voimattomuudelle, joka mahdollisti fasismin ja natsismin nousun. Gottlieb puhuu läntisestä marxismista (Western Marxism), jonka ytimessä ovat Frankfurtin koulukunta ja kriittinen teoria. Tähän aaltoon kuluvat mm. nimet Karl Korsch, Georg Lukács, Max Horkheimer, Herbert Marcuse, Antonio Gramsci, Theodor Adorno ja Wilhelm Reich.

Toisen aallon marxismin uudelleen syntymisessä Gottlieb sijoittaa 1960-luvulle, jolloin Frankfurtin koulukunnan ajattelusta ja esimerkiksi Antonio Gramscista vaikutteita ottanut New Left astui näyttämölle ennen kaikkea Isossa Britanniassa ja USA:ssa, mutta myös Saksassa ja muuallakin Euroopassa (myös Pohjoismaissa). Oleellista Gottliebille on, että nyt marxismin uudelleen syntyminen tapahtuu samaan aikaan ennen kaikkea sukupuolten tasa-arvoa tavoittelevan feminismin, mutta myös vahvan rauhanliikkeen ja alkuaskelia ottavan ekologisen (tai vihreän) liikkeen kanssa. Kyse ei myöskään ole vain samanaikaisuudesta, vaan kaikkien näiden liikkeiden kulttuurisesta läheisyydestä ja päällekäisyydestä, niiden keskinäisestä sukulaisuudesta.

Tuon (ja myöhemmän) aikakauden tärkeitä nimiä ovat esimerkiksi Paul Baran, E. H. Carr, Jacques Derida, Isaac Deutscher, Franz Fanon, André Gorz, Jürgen Habermas, Leslek Kolakowski, Chantal Mouffe, Ernest Mandel, Jean-Paul Sartre, Paul Sweezy, E. P. Thompson ja Immanuel Wallerstein.

Olen itse 60-lukulainen ja minun on helppo yhtyä Gottliebin näkemykseen intellektuaalisen vasemmistolaisuuden kehityksestä maailmansotien välisenä aikana ja sen jälkeisinä vuosikymmeninä. Yhdessä ratkaisevassa suhteessa olen kuitenkin Gottliebin kanssa eri mieltä. Samastuminen New Left -uusvasemmistoon merkitsi kyllä monen kohdalla (omallanikin) melko intohimoista kiinnostusta Marxin kirjalliseen tuotantoon. Tärkeitä kirjoituksia tuli päivänvaloonkin vasta 60-luvulla. Useimmat meistä eivät kuitenkaan identifioituneet ”marxilaisiksi”. Tämä päti erityisesti Suomessa, mutta kyllä laajemminkin Euroopassa. Marxilaisuus oli käsitteenä etenkin marxismi-leninismin takia ryvettynyt ja siksi liikaa väärinkäsityksiä aiheuttava.

Olen myös sitä mieltä, että minkään filosofisen perinteen nimeäminen jonkin yhden ajattelijan – keskeisenkään – nimen mukaan, on vanhanaikaista. Puhun mieluummin sosialismista kuin marxismista aate- ja filosofian-historiallisena vaihtoehtona liberalismin (ja kapitalismin) filosofialle. Palaan tähän vielä jäljempänä.

Gottliebin kirjan suuri ansio on ”marxismin” nousun sijoittaminen siihen viitekehykseen, josta me tänään puhumme puna-vihreytenä. Siihen assosioituu erilaisia sosiaalista ja taloudellista tasa-arvoa tavoittelevia liikkeitä, rauhanliike ja ekologinen liike. Sille, että Gottlieb nostaa feminismin keskeiseen asemaan, on paitsi sosiaalihistorialliset syynsä, myös vankat filosofiset perustelunsa, jotka Gottlieb tuo oivaltavalla tavalla esille.

Gottliebin anti-positivistinen filosofinen lähtökohta merkitsee sitä, että hän ottaa hyvin vakavasti sen Marxin ajatuksen, että ihmiset tekevät itse historiansa. Historia ei vain ”tapahdu” ilman ihmisiä toimivina subjekteina. Tämä johtaa Gottliebin hienoon, paljolti Gramsciin nojaavaan, erittelyyn luokkatietoisuuden luonteesta, ja siitä edelleen vertailemaan kapitalistista riistoa ja alistamista (vieraannuttamista, tyhmistyttämistä jne.) alistamisen ja riiston muihin muotoihin: patriarkaattiin, nationalismiin, imperialismiin, sexismiin jne.

Gottlieb on, oikein tai väärin, sitä mieltä, että kapitalismi on kaikkien riiston ja alistamisen muotojen ”äiti”, mutta hän ei ole klassisen marxismin tavoin sitä mieltä, että kaikki muut ongelmat tulevat ratkeamaan sosialismissa, eli sitten kun kapitalismi on kumottu. Hän päinvastoin puhuu voimakkaasti sen puolesta, että koko punavihreän kansalaisyhteiskunnan tulee tiedostaa yhteiset intressinsä ja kamppailla yhdessä kaikkia sorron, alistamisen ja autoritaarisuuden muotoja vastaan.

Kirjansa loppupuolella Gottliebillä on pitkä ja hieno essee, jossa hän vetoaa, että vaikuttavaan marxismiin tulee liittää ”spirituaalinen” ulottuvuus. Hän ei kiellä, mutta selvästi vierastaa sitä, että spirituaalisuuden tulisi ilmetä kristillisyytenä, budhalaisuutena tai muuna uskonnollisuutena. Hänelle spirituaalisuus on vain egon kesyttämistä. Egolla Gottlieb tarkoittaa sellaista minuuden kokemista, jota rakentuu individualismille ja omistamiselle/saavuttamiselle. Sen sijaan tarvitaan kykyä ja taitoa empatiaan, myötäelämiseen ja myötätuntoon. Gottlieb ei tule muistuttaneeksi, että vanha vasemmistolainen käsite tässä kohdassa on solidaarisuus.

Gottliebin kirja on hienompia yhteiskunta-filosofisia tutkielmia, joita olen lukenut. En sano näin siksi, että olisin yhtä mieltä siitä, miten hän käyttää sanoja ja käsitteitä. Olen muutamien käsitteiden järkevästä merkityksestä perustavalla tavalla eri mieltä. Sanoin jo edellä, että varaisin sosialismin käsitteen pelkästään sen yhteiskunta-filosofian nimeksi, joka ylittää liberalismin (sekä analyyttisesti ja ideologisesti että toivon mukaan ajan myötä myös historiallisesti). Kapitalismi on toinen käsite, jota Gottlieb käyttää aivan samassa merkityksessä kuin yleensä kaikki muukin marxilaisuus. Se on merkitys, joka on paisutettu ad absurdum mielettömäksi, ja sitä myöten analyyttisesti kelvottomaksi.

Oikein rekonstruoidussa Marxin ajattelussa kapitalismi on mielestäni sellaisen tuotantosuhteen nimi, jossa pääoma on kohtuuttomassa valta-asemassa työhön nähden. Sellaista on edelleen maailmassa paljon, todella paljon, aivan liikaa. Mutta totta on sekin, että kapitalismia, jos sillä siis tarkoitetaan tuotannossa olevia taloudellista riistosuhteita, on suitsittu paljon sekä työmarkkina-sopimuksien että hyvinvointivaltion palvelujen avulla. Antamalla kapitalismille tällainen pejoratiivinen merkitys, sosialistinen ajattelu pääsee kiinni sellaiseen yhteiskunta-analyysiin ja yhteiskuntapolitiikkaan, joka pyrkii tietoisesti rajoittamaan kapitalismia. Sen toiminnan loppupäässä häämöttää tilanne, jossa kapitalismista voitaisiin alkaa puhua neutraalisti tuotannon ja kaupan rahoitusjärjestelmänä.

Gottliebin vetoomus, että marxismiin tulisi liittää sprituaalinen ulottuvuus, on myös tarpeeton, jos sosialismi käsitetään vasemmiston filosofian (eikä jonkin tulevaisuuden utopian) nimeksi. Sosialismi merkitsee silloin ennen kaikkea sen tiedostamista, että kaikki taloudellinen arvo luodaan työllä. Tuotannontekijät ovat työ ja pääomat (koneet, laitteet jne.) sekä infrastruktuuri (fyysinen ja kaikenlaisen osaamisen muodossa henkinen). Ja, aivan kuten klassinen marxilaisuuskin opettaa, myös kaksi viimeksi mainittua tuotannontekijää luodaan työllä. Sosialismia ei kuitenkaan ole vain se, että ymmärretään kaiken arvon luomisen tapahtuvan työn avulla. Sen kapitalistikin ymmärtää. Sosialismia on sen poliittis-eettisen vakaumuksen (Gottliebin termein spirituaalisuuden) omaksuminen ja sisäistäminen että lisääntyvän tasa-arvon ja kasvavan oikeudenmukaisuuden tulee olla johtotähtenä ihmisten kaiken yhteistoiminnan organisoimisessa.

Sosialismi on kuin onkin liberalismin filosofista ylittämistä. Liberalismia meidän on kiittäminen ihmisarvon, tasa-arvon, oikeudenmukaisuuden ja demokratian käsitteistä ja arvoista. Sosialismi on sen selvittämistä ja yritystä pukea yhteiskuntapolitiikan muotoon, mitä näiden arvojen toteuttaminen merkitsee ihan oikeasti ihmisten ihan oikeassa elämässä.

Rebirth? Uudestisyntyminen? Eikö pikemminkin uudestisynnyttäminen?

Sosialistisesta näkökulmasta yhteiskunnan jokaista instituutiota voidaan, ja tulisikin, tarkastella joka päivä ja joka hetki uusin silmin: Toteuttaako se yhteisesti oikeiksi määriteltyjä arvojamme? Mitä pitäisi tehdä, jotta se toteuttaisi niitä paremmin?

Onko kapitalismi kaikkien alistavien suhteiden ”äiti”? Ehkä on, ehkä ei. Sosialismi on edennyt sen uskon varassa parisataa vuotta pitkin askelin ja matkaa on vielä kuljettavana. Ajatuksesta voi siis ainakin jossakin määrin pitää kiinni. Mutta kaikki alistavat suhteet eivät palaudu kapitalismiin. Sekin on hyvä muistaa. Elämme yhä monimutkaisemmaksi käyvässä maailmassa.

Liberaalien ihmisoikeus- ja demokratia-arvojen nelisata-vuotinen historia tarjoaa meille kaikille, muillekin kuin sosialisteille, tukevan alustan, josta hakea pohja yhteiskunnalliselle toiminnalleen.