Opin lukemaan koulussa seitsemän vuotiaana vuonna 1946. Tässä suhteessa kaikki meni minun kohdallani niinkuin oli tarkoituskin. Olin ollut vuoden 1944 ja puolet seuraavaa vuotta sotalapsena Ruotsissa. Siellä olin oppinut ruotsin kielen ja unohtanut suomen.
Kun aloitin koulun syksyllä 1946 olin jo unohtanut ruotsin kielen ja oppinut uudelleen suomen. Lapsena tällaiset asiat tapahtuvat nopeasti. Kasvoin kansandemokraattisessa kodissa, joten meille tuli Hesarin lisäksi vanhempieni poliittisen liikkeen päivälehdet.
Aloitin silloin niinkuin aina myöhemminkin päivänäni Hesarilla. Lapsena luin aina ensimmäiseksi sarjakuvat. Tapa lukea Hesari ”väärinpäin” säilyi minulla pitkään. Opin kuitenkin jo varsin varhain kiinnostumaan lehden tarjoamien uutisten lisäksi myös pääkirjoituksista ja niin sanotusta yleisön osastosta.
Muistan 50-luvun aikana, jolloin työväenlehdissä ja niitä lukevissa minun ja kavereideni vanhempien seurapiireissä moralisoitiin paljon työväenlehtien tilaamisen puolesta. Siihen liittyi samalla Hesarin demonisointia, joka tuntui minusta aina vastenmieliseltä. Olihan minusta tullut Hesariin kiintynyt lehden himolukija.
Vuonna 1957 kansandemokraattiset lehdet Vapaa Sana ja Työkansan Sanomat yhdistettiin ja alkoi ilmestyä Kansan Uutiset. Se oli minusta alusta alkaen parempi ja mielenkiintoisempi lehti kuin Suomen Sosialidemokraatti, joka tosin ei tullut meille, mutta johon oli ollut helppo tutustua monien kavereiden kodeissa. Siihen puheeseen, että työläiskoteihin pitäisi tilata vain työväenlehtiä, tuli Kansan Uutisten myötä paljon lisää katetta, mutta minun korvissani se tuntui aina vain älyttömämmältä.
Nyt monia vuosikymmeniä myöhemmin pysähdyn ehkä ensimmäisen kerran miettimään, miksi tuo ”vain työväenlehtiä työläiskoteihin” -kampanja tuntui minusta silloin vastenmieliseltä ja miksi se olikin ajatus, jota ei ollut loppuun asti ajateltu.
Miksi ajattelen näitä ajatuksia tänään? Se johtuu aivan yksinkertaisesti tämän päivän lehdestä, siis päivän (5.1.2025) Hesarista.
Sivulla A6 on julkaistu Dan Steinbockin essee ”Gazan tuhka on maailman uhka”. Se on hyvin viisas juttu, jonka julkaisemisella Hesari minun silmin katsottuna tekee selvää irtiottoa siitä Israelin vuosikymmeniä palestiinalaisten alueilla harjoittamaan miehitys-politiikkaan kohdistuneesta hyssyttelevästä ja ”ymmärtäväisestä” suhtautumisesta, joka on ollut meillä Suomessa paitsi vallitseva myös virallinen asenne.
Juttu on osoitus Hesarin aidosta media-liberalismista, josta mieleeni ovat erityisen hyvin jääneet paitsi Hesarin eksplisiittiset puolustuspuheet sananvapauden puolesta, myös Hesarin arkinen julkaisu-käytäntö, joka on yleensä aina ollut linjassa tuon teoreettisen julistuksen ja siihen ilmaistun sitoutumisen kanssa.
Toinen tämän päivän lehden luku-kokemus johdatti minut taloudellis-sosiologisiin mietteisiin. Sivulla A8 on julkaistu HS-gallup ”Suomalaisten huoli Venäjästä on kasvanut”. Se antaa erittäin hyödyllistä tietoa suomalaisten ajankohtaisista asenteista erilaisiin (mahdollisiin) poliittisiin valintoihin, jotka liittyvät Venäjän Ukrainassa käymään sotaan.
Ne viisi kysymystä, jotka gallupissa esitettiin, eivät tietenkään kata läheskään täysin sitä tiedon intressiä, jonka voi kohdistaa ja joka pitää kohdistaa siihen, mitä Ukrainan sodasta, ja ehkä ennen kaikkea sen lopettamisesta ja rauhasta, ja elämästä rauhanteon jälkeen, ajatellaan. Ne ovat kuitenkin erittäin tärkeitä ja valaisevia kysymyksiä. Ne antavat lukijalle paljon ajattelemisen aihetta.
Gallup-tutkimuksen tilaaminen sinänsä panee lukijan miettimään Hesarin asemaa meidia-kentässä. Yle on tietysti toinen media, jolla olisi varaa (ja intressi) tilata vastaavanlainen gallup, mutta koska Hesarilla on se hegemoninen asema media-kentässä, joka sillä on, niin on hienoa ja arvostettavaa, että lehti on panostanut tuollaiseen tiedonhankintaan. Se palvelee hyvin julkista – tiedostettua tai tiedostamatonta – tiedon intressiä.
Lapsuuteni ja nuoruuteni vuosista media-kenttä on muuttunut, itse asiassa täysin mullistunut. Normina pidettiin, että jokaisella poliittisella suunnalla on oma päivälehti. Toinen valtava muutos on tietysti ollut lehdistön digitalisoituminen, mutta se on aihe, jota en tässä käsittele sen enempää.
Jos vertaa Hesaria muissa pääkaupungeissa ilmestyviin suuriin valtalehtiin, niin niiden asemassa ja niiden aseman perusteissa on paljon samankaltaisuutta. Juuri se, että ne ovat saavuttaneet hegemonia-aseman pakottaa ne kaikki – enemmän tai vähemmän – noudattamaan hyviä journalistisia periaatteita. Hesarin nostan tässä vertailussa varsin korkealle.
Mikä rooli jää media-maailman muutoksessa vanhoille puoluelehdille? Kaikenlaisia ajatuksia tulee mieleen. Jos ajattelen brittilehteä The Guardian, niin se ei ole, eikä ole koskaan ollutkaan Labourin omistama lehti, mutta se on vasemmistolehti. Olisiko sellaiselle lehdelle sosiaalinen tilaus Suomessa. En usko, meitä suomalaisia on siihen liian vähän. Meidän on tyydyttävä siihen, että meillä on yksi kaikki kansainväliset mitat täyttävä laatulehti eli Hesari.
Näitä vertailuja tehdessä kannattaa tietysti pitää mielessä myös poliittisten järjestelmien ero esimerkiksi juuri Iso-Britannian ja Suomen välillä. Molemmat ovat demokratioita, mutta kovin erilaisia.
Taannoin, ei kuitenkaan ihan hirveän kaukaisessa menneisyydessä Matti Vanhasen pääministeri-aikana säädettiin laki puolueita lähellä olevista ajatushautomoista – ja niiden rahoituksesta. Sen lainsäädännön takana oli varsin hieno demokraattinen ajatus siitä, että kaikilla Suomessa vaikuttavilla poliittisilla suuntauksilla tulee olla oikeus – itse asiassa kunniavelvollisuus – harjoittaa yhteiskunnallista keskustelua edistävää korkeatasoista tutkimustoimintaa.
Puolueiden – tai poliittisten suuntausten – harjoittamaa julkaisu- ja tiedotustoimintaa kannattaa miestäni miettiä samoista lähtökohdista. Kysymys on demokratiasta ja pluralismista. Poliittinen päivälehti, korkea-tasoinenkaan, jollainen Kansan Uutiset oli perustamisensa jälkeen muutamia vuosikymmeniä, ei ole enää tätä päivää. Sensijaan korkeatasoiselle aikakauslehdelle on sosiaalista kysyntää.