Toivottavasti ihmiset ovat kuunnelleet tänään (lauantaina 1.3.2025) tasavallan presidentti Aleksander Stubbin haastattelun Ylen Ykkösaamussa. Se päättyi ylle kirjoitettuun Stubbin toivomukseen, johon on syytä yhtyä. Otan tämänhetkisen tilanteemme ymmärtämiseen vauhtia hieman kauempaa.
Ei kuitenkaan kovin kaukaa. Kuuntelin nimittäin eilen Ruben Stillerin ohjelman, jossa hänen keskustelukumppaneinaan olivat Erkki Tuomioja, entinen Suomen ulkoministeri, ja Risto E. J. Penttilä, Nordic West Officen toimitusjohtaja. He yrittivät kartoittaa Suomen asemaa nykyisessä suurvaltojen pelissä.
Erittäin vahva suositukseni on, että tämäkin ohjelma kannattaa kuunnella! Ylen kehittynyt teknologia mahdollistaa kuuntelemisen Areenasta, vaikka ohjelma lähettiin suorana eilen perjantai-aamuna.
”Suurvaltojen peli” on nyt luultavasti kaikkien mielestä oikeaan osuva luonnehdinta siitä, mitä maailmassa on käynnissä. Pelurit henkilöityvät ennen kaikkea Venäjän Vladimir Putiniin ja Yhdysvaltojen Donald Trumpiin.
Ruben Stiller teki keskustelijoille mielestäni erinomaisen kysymyksen: tuoko tämän päivän tilanne mieleen 1800-luvun vai 1930-luvun. Kummankin vaihtoehdon pohdinta kannattaa, sillä nykyhetkessä on yhtymäkohtia molempiin.
1800-luku oli Napoleonin ja Vienin kongressin jälkeen rauhan vuosisata, mutta suurvaltojen ehdoilla. Ensimmäiseen maailmansotaan ajauduttiin vuonna 1914 itse asiassa asetelman takia. Kaikki Euroopan suurvallat olivat kytänneet toisiaan, ja jokaisessa ulkoministeriössä oltiin huolissaan toisten sotilaallisesta varustautumisesta. Englannissa, Ranskassa ja Venäjällä ei ollut ollenkaan tuntematon se ajatus, että Saksa pitäisi lyödä ennen kuin se on varustautunut niin vahvaksi, että se on vaara ja uhka kaikille.
Kuten muistetaan ensimmäinen maailmansota alkoi Balkanilta. Sarajevon laukaukset oli se kipinä, josta roihu lähti liikkeelle. Traagista oli, että sodan syttymistä tervehdittiin kaikkialla lähes ilolla ja kaikissa tapauksissa suurella innostuksella. Sodan ajateltiin kestävä vain muutamia viikkoja. Tosiasiassa se jatkui neljä tuskallista vuotta.
1800-luku oli ollut myös kansallisromantiikan ja ”kansallisen heräämisen” aikaa. Kun sodassa sekä Venäjän ja Itävalta-Unkarin että Ottomaanien imperiumit hajosivat, niiden entisille alueille syntyi joukko uusia kansallisvaltioita.
Taloudellisesti 1800-luku oli ollut teollisen vallankumouksen aikaa. Ideologisesti – paljolti juuri teollisesta vallankumouksesta johtuen – 1800-luku oli demokratian ja sosialismin ideoiden nousun aikaa. Näiden ideoiden kehittymisen kannalta sekä Ison Britannian että Ranskan historiat ovat tärkeitä ja kiinnostavia. Suomi oli yksi uusista valtiosta, ja niistä ainoa, jossa demokratia on säilynyt valta-ideologiana – ja mikä tärkeintä, politiikan pelisääntöinä – jatkuvasti tähän päivään saakka.
USA suhtautui Euroopassa käytyyn sotaan pitkän aikaa asenteella ”ei kuulu meille”, mutta lähti sitten kuitenkin mukaan ja takasi ympärysvaltojen voiton. Yhdysvaltojen presidentti Woodrow Wilson oli huikeasti aikaansa edellä oleva näkijä. Hänen aloitteestaan – ja ihmisten pelästyneenä maailmansodan kauhuista – syntyi sääntö-perustaista maailmanjärjestystä kehittämään Kansainliitto.
Mutta vaikka presidentti Wilsonia olivat elähdyttäneet demokratian arvot, periaatteet ja aate, niin Euroopassa maailmansotien välisen ajan hallitsevaksi aatteeksi nousi fasismi, autoritaarinen johtaja-periaate, joka oli vihamielinen vastaideologia sekä demokratiaa että sosialismia vastaan. Eikä Yhdysvallat liittynyt koskaan Kansainliiton jäseneksi.
Saksassa fasismi kehittyi epäoikeudenmukaiseksi koetun rauhan seurauksena hyvitystä ja revanssia kaipaavaksi kansallissosialismiksi, natsismiksi. Ajatus rauhanomaisesta sääntö-pohjaisesta kansainvälisestä järjestyksestä tallautui fasismin, natsismin ja Saksan aloittaman toisen maailmansodan jalkoihin.
Oikea vastaus Ruben Stillerin esittämään kysymykseen on siis, että me voimme verrata tätä päivää sekä 1800-lukuun että 1930-lukuun. Molemmat vartailut lisäävät ymmärrystämme.
YK:n perustaminen vuonna 1945 San Fransicossa ei henkilöidy kehenkään yksittäiseen ihmiseen samalla tavalla kuin Kansainliiton perustaminen Woodrow Wilsoniin. Se pohjustettiin liittoutuneiden niin sanotulla Atlantin julistuksella.
Oleellisinta sekä Kansainliitossa että YK:ssa – näiden edustamassa syvimmässä ideassa – on se, että sääntö-pohjainen kansainvälinen järjestys on vaihtoehto, joka korvaa kansallisvaltioiden varustautumiseen ja voimatasapainoon perustuvan turvallisuuden.
Voidaan toki sanoa, että kylmän sodan vuodet 1945 – 1991 eivät jäsentyneet ainoastaan sääntö-pohjaisen maailmanjärjestyksen idean mukaisesti, vaan myös voimatasapainon ja pelotteen ideoiden mukaisesti. Kannattaa kuitenkin huomata, että nämä ideat elivät monta vuosikymmentä kohtuullisen mukavaa rauhanomaista rinnakkaineloa.
Oleellista on nähdä, että sopimus- ja sääntö-perustaisen maailmanjärjestyksen idealla on reaalista ja realistista voimaa. Se toimi aivan kohtuullisesti läpi kylmän sodan vuosien ja niiden jälkeen aina vuoteen 2014, jolloin Venäjää valloitti Krimin ja aloitti sotilaallisen toiminnan Itä-Ukrainassa paikallisten separatistien tukena/tukemana.
Ukrainan sodan suurin skandaali on siinä, että sen aloitti YK:n turvaneuvoston pysyvä jäsen – yksi viidestä. Turvallisuus-neuvostonhan on määrää olla sääntö-perustaisen kansainvälisen järjestyksen takaaja. Pysyvä jäsenyys neuvostossa on kansainvälisessä järjestelmässä erityisasema ja kunniatehtävä, jonka Venäjä on pettänyt.
Pettänyt rankasti, ja omaksi tappiokseen, sillä luopumalla isovenäläisistä imperialistisista haaveista, sopeutumalla Neuvostoliiton hajoamiseen ja hyväksymällä kaikkien naapurivaltioidensa suvereniteetin Venäjällä olisi ollut edessään valoisaakin valoisampi tulevaisuus. Sillä on koulutettu väestö, valtavia luonnonvaroja ja sivistys-historia, joiden varaan voi helposti rakentaa oman kansakunnan onnellisen elämän toisten kansakuntien rinnalla. Venäjä/Neuvostoliitto/Venäjä ei ole maailmassa ensimäinen imperiumi, joka joutuu sopeutumaan maailman muuttumiseen.
Täysimittainen sota Ukrainassa on nyt jatkunut jo yli kolme vuotta. Kolmen vuoden ajan näytti siltä, että ”länsi”on kohtuullisen yksimielinen ja yhtenäinen Ukrainan tukemisessa sen taistelussa olemassaolonsa ja suvereenisuutensa puolesta. Juuri niinkuin YK:n peruskirja edellyttää. Nyt Yhdysvaltojen uusi presidentti Donald Trump ja hänen varapresidenttinsä J. D. Vance ovat kääntäneet kelkkansa ja USA:n politiikan tavalla, joka on saanut monet ihmiset nipistelemään itseään vakuuttuakseen, että on valveilla eikä hirvittävässä painajaisessa.
Donald Trumpin ja Vladimir Zelenskyin eilinen tapaaminen oli täydellinen katastrofi, mutta se vain demonstroi hoopolla tavalla sitä linjan muutosta, joka on viime viikkoina tapahtunut Yhdysvaltojen politiikassa.
Tämän päivän Ylen Ykkösaamussa ja siihen sisällytetyissä inserteissä Ranskan presidentti Emmanuel Macron, Ison Britannian pääministeri Keir Sramer ja meidän presidenttimme Aleksander Stubb sanoivat kaikki yhteen ääneen, että Eurooppa ei saa väistyä jatkamasta tukeaan Ukrainalle.
Stubb kutsui tämänhetkistä tilanne murrokseksi, joka on samaa suuruusluokkaa kuin ”muurin murtuminen” vuonna1989 ja Neuvostoliiton hajoaminen vuonna 1991. Vertaukseen on helppo yhtyä, samoin hänen toivomukseensa, että yhtenäinen Eurooppa tulee tekemään kaikkensa pitääkseen Yhdysvallat sääntö-pohjaisen kv-järjestyksen ja Unkarin suvereniteetin tukijana.
Varsin oivaltavasti Stubb haki analogioita historiasta ja toivoi, että nyt edettäisiin pikemminkin Helsingin kuin Jaltan hengessä.
Viime kuukausien – itse asiassa jo viime vuosien – keskustelu on käynyt kovilla kierroksilla johtuen Trumpin vaatimuksesta, että Naton eurooppalaisten jäsenmaiden on lisättävä tuntuvasti puolustus-määrärahojaan. Poliitikot, asiantuntijat ja media hokevat yhteen ääneen ikäänkuin pyhänä mantrana, että lisättävä on, eikä siinä edes kolme prosenttia BKT:stä riitä, vaan tarvitaan tuntuvasti enemmän.
Pidän tuota hokemista epä-älyllisenä. Meidän ei pidä ehdoin tahdoin rakentaa 1800-luvun varusteluun ja pelotteeseen perustuvaa kansainvälistä turvallisuusjärjestelmää. Ihmiskunta on ollut oikealla tiellä rakentaessaan sääntö- ja sopimuspohjaista järjestelmää. Juuri nyt kannattaa kiinnittää erityinen huomio siihen, että Naton peruskirja nojaa eksplisiittisesti YK-regiimiin ja antaa ymmärtää liittokunnan olevan olemassa tukeakseen YK:ta ja sääntö-pohjaisen kansainvälisen järjestelmän olemassaoloa ja sen kehitystä.
Aseita ei voida taikoa pois; meidän elettävä niiden kanssa, mutta kansainvälisesti aivan samalla logiikalla kuin kansallisvaltioissa. Lakien ja sopimusten noudattamisen valvontaan tarvitaan joskus voimaa, mutta oleellista on, että lakeja ja sopimuksia on ja ne koetaan legitiimeiksi. Ihmiskunnan suuret haasteet ovat kasvun rajoissa, luonnon monimuotoisuuden säilyttämisessä ja ilmastonmuutoksen torjunnassa. Minusta tätä ei ole kovin vaikeata ymmärtää.
Nyt peräänkuulutetaan Euroopan johtajuutta. Yhdyn Stubbiin: Helsingin hengessä!