Länsi-Euroopan vasemmistopiireissä, ehkä eritoten Suomessa, melko monet uskoivat vuosikymmeniä, että Pohjois-Atlanttin sopimusjärjestö Nato on Neuvostoliittoa ympäröivä piiritysrengas, jolla on aggressiivisia tarkoituksia.
Terveellisempää ja lähempänä totuutta olisi ollut nähdä, että Naton synnytti toisen maailmansodan jälkeen ennen kaikkea pelko Neuvostoliiton aggressiosta, jota oli nähty jo tapahtuneen mittavasti, kun Itä-Euroopan maat alistettiin Neuvostoliiton epäitsenäisiksi satelliiteiksi.
Itä-Euroopan maiden joutumisesta siihen asemaan, jossa ne olivat aina Neuvostoliiton romahtamiseen saakka, kerrottiin aikanaan virallisena totuutena, että se oli ollut niiden maiden vapaa valinta. Tähän kertomukseen ei edes lännen ns. äärivasemmistossa koskaan uskottu. Sen piirissä eli kuitenkin ajatus, että tapahtunut edusti kaikesta huolimatta edistystä ja historiallista välttämättömyyttä. Tämän uskon ylläpitäminen kävi kuitenkin kerta kerran jälkeen vaikeammaksi Berliinin, Unkarin, Tsekkoslovakian ja Puolan tapahtumien jälkeen.
Neuvostoliiton romahduksen jälkeen Nato on saanut monia uusia jäseniä Itä-Euroopan maista. On terveellistä ymmärtää ja uskoa, että näiden maiden motiivi liittyä on ollut täsmälleen sama, joka oli vuonna 1949 Nato-puolustusliiton perustajilla, eli Venäjään kohdistuva pelko; nyt ryyditettynä lisäksi maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien jättämällä katkeruudella.
On hirvittävä tragedia, ettei virallinen Venäjä näe realistisesti omaa asemaansa ja osuuttaan tässä historiassa, vaan tulkitsee Naton itseään vastaan suunnatuksi liitoksi, jolla on Venäjän intressien vastaisia tavoitteita. Nyt tragedia kärjistyy Ukrainassa.
Venäjä on iso maa. Sillä on kyvykäs, hyvin koulutettu ja osaava väestö sekä mittaamattomat luonnonvarat. Sillä on olemassa kaikki edellytykset osallistua taloudelliseen, kulttuuriseen ja kaikkeen muuhunkin kansainväliseen rauhanomaiseen yhteistoimintaan erittäin menestyksellisesti ja oman väestönsä hyvinvointia edistäen.
On syytä toivoa, että Ukrainan ympärillä parhaillaan käynnissä olevassa hermopelissä kaikkien osapuolten hermot pitävät, eikä harjoitettavan aseellisen toiminnan tasoa nosteta. Tämä toivomus on syytä kohdistaa Venäjän lisäksi sisällissodan molemmille osapuolille.
Ajatus myös Kievin hallituksen aseistamisesta niin vahvasti, että se voittaa kapinallisten hallussa olevissa maakunnissa, on äärimmäisen vaarallinen. Väkivaltaisen konfliktin eskaloituminen sodaksi keskellä Eurooppaa tarjoaa hirvittävän näkymän. Ei ole kohtuutonta uskoa, että ukrainalaiset pystyvät lopulta sopimaan omassa keskuudessaan, miten Ukrainassa eletään.
Kahden maailmansodan ja Hiroshiman jälkeen on myös syytä uskoa, että nykyaikaisissa sodissa ei yleensäkään ole voittajia, ainoastaan häviäjiä.
Mitään lopullisia ratkaisuja ei ole enää saavutettavissa sodilla. Kaikkien kansojen rauhanomaisen rinnakkainelon ja keskinäisen elämän sekä yhteistoiminnan pelisäännöt ovat myös jo olemassa YK:n peruskirjassa. Sota on muuttunut vanhanaikaiseksi.
Maapallosta on tullut ihmiskunnalle äärimmäisen ahdas. Ihmisen suurimmat uhat liittyvät ilmaston lämpenemiseen ja luonnon biodiversiteetin köyhtymiseen. Todellista ajankohtaista turvallisuuspolitiikkaa on näiden uhkien torjumiseen keskittyminen.
Taloudelliseen globalisaatioon liittyy valtavia mahdollisuuksia ja hyötyjä, mutta valitettavasti nykyisellään myös suuria ongelmia. Suurin ongelma on maailman monissa maissa edelleen jatkuva äärimmäinen köyhyys ja ihmisten lisääntyvä eriarvoisuus. Kannattaa uskoa, että sosiaalisesti kestävän kehityksen vaatimus on samalla aito turvallisuuspoliittinen vaatimus.
Kannattaa ymmärtää ja uskoa, että nationalismi kansallisena itsekkyytenä on todella vanhanaikainen ja vaarallinen oppi. Todellista isänmaallisuutta tämän päivän maailmassa on ymmärtää globaalin taloudellisen yhteistoiminnan tarjoamat valtavat mahdollisuudet, tuntea kansainvälisen järjestyksen pelisäännöt, sekä pitää omalta osaltaan huoli siitä, että oma isänmaa noudattaa pelisääntöjä ja edistää maailman kaikkien ihmisten hyvinvointia siinä määrin, että voi olla aidosti ylpeä isänmaastaan.
Kannattaa myös uskoa, että ihmisten kaikenlaiset uskomukset maailmasta ovat realiteetteja. Toiset hyödyllisiä, toiset vaarallisia.
Ulkopoliittisen instituutin johtaja Mika Aaltola ei ehkä jaa kaikkia edellä olevia ajatuksiani. Hänen haastattelunsa tänään TV 1:n ja Yleradio 1:n Ykkösaamussa oli kuitenkin realismiassaan riittävän lähellä niitä, jotta voin suositella lämpimästi paljolti Ukrainaan keskittynyttä ohjelmaa.