Kirjoitin eilen blogin otsikolla ”Presidentti Niinistön puhe 1.1.2024”. Sanoin siinä pitäväni puhetta hyvänä. Blogini olikin eräänlaista edelleen ajattelua muutamissa Niinistön esiin ottamissa kysymyksissä. Tänään olen lukenut Helsingin Sanomien kommentit Niinistön uudenvuoden puheeseen. Se pakottaa minut palaamaan aiheeseen.
Aikomukseni ei ole mitenkään lyödä lyttyyn Hesarin pääkirjoitusta. Sen kommentaarit Niinistön puheeseen ovat nykyisessä ilmapiirissä tavanomaisia ja odotettavissa olleita. Samaa tietysti voi sanoa pitkälti myös Niinistön puheesta. Ongelma tiivistyy siihen, mitä puheessa ei ollut, ja siihen, minkä puutteesta myöskään Hesarin pääkirjoitus ei huomauta.
Kyse on sääntö-pohjaisesta maailmanjärjestyksestä (Rule Based Order, RBO), josta on viime vuosina puhuttu niin paljon, että käsite on ainakin pinnallisesti tullut tutuksi kaikille.
On totta, että sääntö-pohjainen maailmanjärjestys RBO ei ole legitiimi kaikkien tarkkailijoiden mielestä – tietyllä tavoin ymmärrettävästikin – kaikkialla. Tällöin viitataan siihen, että varsinkin globaalissa etelässä RBO ymmärretään joskus ”lännen” hegemoniaksi, tai vielä pahemmin ”lännen imperialistiseksi hegemoniaksi”.
Minusta käsite RBO on kuitenkin erittäin tärkeä ja se voidaan myös määritellä erittäin täsmällisesti. Sillä tarkoitetaan – järkevästi ymmärrettynä – YK:n peruskirjaa ja kaikkia niitä kansainvälisiä sopimuksia, jotka on solmittu YK-regiimissä.
Edellä mainittu RBO-kritiikki voidaan sivuuttaa toteamalla yksinkertaisesti, että maailma ei ole valmis: RBO on parasta, mitä toistaiseksi on saatu aikaan. Kehitys ei myöskään ole tässä suhteessa loppu, vaan jatkuu. Kansainvälistä sopimus-järjestelmää parannetaan jatkuvasti, niinkuin pitääkin. Tällä hetkellä erittäin ajankohtaisia ovat ponnistelut ilmastonmuutoksen hidastamiseksi kansainvälisin globaalisti sitovin sopimuksin.
Turvallisuuspolitiikassa RBO tarkoittaa yksinkertaistettuna, että sotilaallisen voiman käyttö toista suvereenia YK:n jäsenvaltiota vastaan on kiellettyä. Voiman käyttö puolustustarkoituksessa on sallittua, mutta hyökkäyksen kohteeksi joutuneen maan on välittömästi alistettava asian käsittely YK:n turvallisuusneuvostolle, joka tulee päättää tarvittavista toimista rauhan palauttamiseksi.
Juuri tuossa muodossa RBO-turvallisuus ei oikeastaan joutunut vuoden 1945 jälkeen todella vakavaan testiin yli 70 vuoteen. Konflikteja on on ollut paljon, mutta vain harvat niistä ovat olleet valtioiden välisiä. Sitäkin enemmän on ollut valtioiden sisäisiä konflikteja, joita rauhoittamaan YK on kehittänyt kriisinhallinta- ja rauhanturva-toimintaa. Perimmältään samassa tarkoituksessa on käynnistetty myös laajoja kansainvälisiä kehitysohjelmia ja kehitysyhteistyötä.
Venäjän hyökkäys Ukrainan valtiota vastaan ensimmäisen kerran valtaamalla Krim ja Itä-Ukrainan maakuntia vuonna 2014 ja aloittamalla koko maan valloittamiseen tähdännyt hyökkäysota helmikuussa 2022 ovat olleet ensimmäinen todella vakava isku RBO-turvallisuus-konseptia vastaan. Todella vakavaksi iskun tekee se, että turvallisuusneuvoston jäsenenä Venäjä Neuvostoliiton seuraajavaltiona pettää sen kansainvälisen luottamuksen, johon YK-regiimi (eli YK:ssa sovituin säännöin toimiva maailmanjärjestys) on perustunut.
Tulevaisuuden visiona – niin pitkälle kuin silmä siintää – se RBO-maailmanjärjestys, joka vallitsi yli 70 vuotta ennen Venäjän hyökkäystä Ukrainaan, on parasta, mitä maailmalla on tarjota. Ajatus Venäjän ja sen mahdollisten liittolaisten eristämisestä ja kansainvälisen järjestelmän rauhan perustamisesta vain voimaan ja pelotteeseen on ydinaseiden aikakaudella absurdi. Se tulisi melkoisella varmuudella johtamaan jossakin vaiheessa ydinsotaan ja kaiken maapallon elämän tuhoon.
Mitä siis pieni Suomi, mielellään yhteistyössä muiden pohjoismaiden kanssa, voi tehdä?
Toisen maailmansodan loppuvaiheessa liittoutuneiden oli ratkaistava yritetäänkö rauha saada aikaan Hitlerin kanssa vai vaaditaanko Saksalta ehdotonta antautumista. Kuten historiasta tiedämme, liittoutuneet valitsivat ehdottoman antautumisen vaatimuksen. Putinin suhteen sellaista ei ole tarjolla, mutta tilanne on myös toisenlainen kuin II maailmansodan lopulla; sota ei ole (vielä!) eskaloitunut maailmansodaksi. Onko mahdollista valita jokin tervejärkinen tie rauhaan?
Ne, jotka näkevät YK:n menettäneen kaiken voimansa ja ajattelevat, että nyt vain voimapolitiikalla voidaan saavuttaa tuloksia, ajattelevat lyhytnäköisesti.
On ensinnäkin nähtävä selvästi, että se tuki jota Ukraina saa puolustustaistelussaan, vastaan täysin YK:n peruskirjan määrittelemää RBO-järjestystä. Toiseksi olisi ymmärrettävä selvästi, että suurimmalla osalla maailman kansoista ja heitä edustavilla valtioilla on vahva intressi estää Ukrainan sodan laajeneminen. Se ei ole näkynyt vielä täysin selvästi YK:ssa järjestetyissä äänestyksistä, joissa on yritetty tuomita Venäjä laittomaksi hyökkääjäksi. Asia on kuitenkin ilmeinen.
Me elämme edelleen valtioiden maailmassa, mutta sellaisessa valtioiden maailmassa, jossa valtiot ovat perustaneet yhteistä tahdonmuodostusta varten yhteisen päätöselimen YK:n. Sillä ei, toisin kuin kansallisvaltioilla, ole käytettävissään muuta sotilaallista voimaa kuin se, jota on jäsenmailla. Sensijaan sillä on käytettävissään runsaasti moraalista ja poliittista voimaa erityisesti sellaisissa tapauksissa, joissa terve järki ja itsesuojeluvaisto kehottavat toimimaan tietyllä tavalla. Tässä mielessä kansainvälinen kannanotto Ukrainan sotaan rinnastuu täysin tarpeisiin päästä kansainvälisiin sopimuksiin ilmastonmuutoksen ja lajikadon torjumisesta.
Suomen valtion ja pohjoismaiden kansainvälisen politiikan tärkein foorumi on siis YK. On tärkeää, että valtioiden enemmistö saadaan vakuuttuneeksi siitä, että Venäjän hyökkäys Ukrainaan oli paitsi vastoin yhdessä YK:ssa sovittua RBO-järjestystä, myös koko maailman kannalta hirvittävän vaarallinen toimi.
Näiden näkökulmien esiin tuomisen jälkeen siteeraan Niinistöä, kuten Hesarikin tekee pääkirjoituksessaan: ”Euroopan on havahduttava. Panostus asetuotantoon ei ole tarpeen vain tarvittavan avun takaamiseksi. Sitä tarvitaan myös vakuuttamaan , että Eurooppa on vahva. Ei vahva sotiakseen, vaan taatakseen rauhan.”
Rauha ei tule kuitenkaan pelkästää tukemalla Ukrainaa – vaikka avokätisestikin – sen välttämättömässä puolustustaistelussa. Ukrainan sota on eräässä mielessä perimmältään Neuvostoliiton hajoamissota. Neuvostoliiton hajoamisen myötä maailma siirtyi monessa mielessä uuteen asentoon. Putinin hallinnon on ymmärrettävä tämä; ja todennäköisesti se ymmärtää, jos maailman kansojen enemmistö sen ymmärtää.