Käsittääkseni on olemassa paljon ihmisiä, jotka ovat erittäin ihastuneita Li Anderssoniin poliitikkona. Vasemmistoliiton äänestäjien keskuudessa Lin suosio on huippuluokkaa. Hänen suosiosa juuri poliitikkona ylittää kuitenkin kaikki puoluerajat. Häntä kannattavat, tai ennen kaikkea arvostavat, monet sellaisetkin ihmiset, jotka eivät voisi kuvitellakaan koskaan äänestävänsä Vasemmistoliittoa.

Mihin tuo Lin lähes uskomaton suosio perustuu? Kun kysyn tuota itseltäni, niin ensimmäiseksi tulee mieleen Jane Austenin romaani Järki ja tunteet. Kirjan nimessä on nimittäin mainittu ne kaksi elementtiä, jotka ovat Lin suosion salaisuus: hän on poikkeuksellisen järkevä, nopeaälyinen ja erittäin valppaasti reagoiva. Hän pysyy myös keskusteluissa asiassa: häntä ei voi eksyttää sivuraiteille, eikä hän itse heittäydy väärissä paikoissa pitämään pitkiä esitelmiä.

Entäpä ne tunteet? Se on paljon vaikeammin tiivistettävissä. Hänen koko julkinen uransa, kaikki mitä on sanonut ja tehnyt, kertoo arvomaailmasta, johon hyvin monien ihmisten on helppo samaistua.

Kirjassaan Sosialismin idea (Gaudeamus 2018) saksalainen Frankfurtin sosiaali-tutkimuksen instituutin johtaja Axel Honneth haluaa uudistaa vasemmiston käsitykset siitä, mitä liike tarkoittaa sosialismilla. Hän moittii historiallista sosialistista liikettä siitä, että se on kaventanut sosialismin käsitteen pelkästään talouden alueelle pääomien hallintaa koskevaksi. Tilalle Honneth tarjoaa sosialismin ohjelmaksi paljon avarampia yhteisöllisyyden ja sosiaalisen vapauden käsitteitä ja niillle perustuvien instituutioiden edistämistä. Kirja on lukijalle älyllisesti vaativa harjoitus. Suosittelen silti (tai juuri siksi) erittäin lämpimästi sen lukemista.

Sosiaalisen vapauden instituutioiden edistämisessä on kysymys yhteiskunnallisen solidaarisuuden edistämisestä käytännössä. Vasemmistoliiton viime vuosina esillä pitämä iskulause ”Kaikille, ei harvoille” on tiivistänyt oivallisesti tuon poliittisen asenteen ja pyrkimyksen. On ollut luonnollista, että tuolta pohjalta Vasemmistoliitto on ollut puolueista kaikkein johdonmukaisin ihmisoikeus-retoriikan ja ihmisoikeuksia edistävien instituutioiden puolustaja.

Tunteet kuten mieltymyksen, kiintymyksen, aversion, suuttumuksen, vihan jne. eivät ole vain yksilön toisiin yksiöihin kohdistamia tunteita. Ne kohdistuvat myös politiikkaohjelmiin, joita puolueet (ja tietysti puolueiden edustajat) edustavat. On hyvä tiedostaa, että politiikka ei ole vain rationaalista laskelmointia. Siinä on itse asiassa perimmältään ja ensisijaisesti kysymys tunteista.

Teen ehkä Jane Austenin kirjan intentioista liian pitkälle meneviä johtopäätöksiä, jos luulen kirjailijan ajatelleen, että ihannetila on sellainen, jossa tunteet ja järki ovat tasapainossa. Kuitenkin voin huoletta sanoa, että minusta Li Andersson on koko poliittisen uransa ajan näyttäytynyt ihmisenä, jolla on tuo tasapaino. Hän edustaa oikeita asioita ja tekee sen rauhallisesti ja viisaasti.

Miten on omien tunteideni ja oman järkeilyni kanssa, kun mietin ketä äänestää presidentin vaalissa?

Tehdyt kannatus-tutkimukset viittaavat tällä hetkellä vahvasti siihen, että vaalissa käydään kaksi kierrosta, ja että toiselle kierrokselle ovat selviämässä Pekka Haavisto ja Alexander Stubb. Jos näin käy ja jompi kumpi valitaan, niin Suomi saa hyvän ja pätevän tasavallan presidentin.

Oma suosikkini tuossa kaksikossa on Pekka Haavisto. Hänen avunsa virkaan ovat hyvin samanlaiset kuin olivat aikanaan Martti Ahtisaaren. Molemmat siis sekä Haavisto että Stubb tuntevat hyvin kansainvälisen politiikan ja edustaisivat luotettavasti YK:hon nojaavaa sääntö-pohjaista maailmanjärjestystä. Molemmat pärjäisivät hyvin Suomen edustajina. Stubbin handicap on minun silmissäni hänen oikeistolainen taustansa. Minun täytyy siis tunnustaa, että vierastan Stubbia samasta syystä kuin suuri osa suomalaisia vierastaa Li Anderssonia, hänen edustamansa puolueen takia.

Ennen kuin demarit valitsivat ehdokkaakseen Jutta Urpilaisen jännäsin, päätyisivätkö he ehkä sittenkin tukemaan Pakka Haaviston valitsijayhdistystä. Siinä olisi ollut se poliittinen logiikka, että se olisi poliittisesti vedonnut edellisen Sanna Marinin hallituksen kannatuspohjaan ja Marinin hallituksen saamaan suureen suosioon.

Nyt kun demaritkin ovat asettaneet oman ehdokkaan, olemme puolue-vaalissa. Sen ehdottomasti hyvä puoli on siinä, että ulkopolitiikasta saadaan nyt aikaan hyvä ja informatiivinen keskustelu. Totean tässä sivumennen, että siinä keskustelussa Jutta Urpilaisella voi olla täysi työ pärjätä Li Anderssonille henkilönä.

Puolueet koostuvat kuitenkin sekä jäsenistä että kannattajista. Kannattajia kaikilla puolueilla on paljon enemmän kuin jäseniä. Jäsenet äänestävät vaalissa yleensä puolue-uskollisesti. Samaa ei voi sanoa äänestäjistä, eikä varsinkaan presidentin vaalissa, joka koetaan korostuneesti henkilö-vaaliksi.

Vaalikamppailu on nyt toden teolla vasta alkamassa, vaikka ehdokkaat ovat jo kiertäneet maakunnissa. YLE:ssä vaalikamppailua on toistaiseksi käyty vain epäsuorasti, vaali-paneelit ovat vasta tulossa.

Onko vaali viime-kädessä Haaviston ja Stubbin kaksinkamppailu? Se on toki todennäköistä, muttei varmaa. Ensimmäinen kierros voi olla hyvinkin yllättävä. Joka tapauksessa se tulee olemaan poliittisesti erittäin informatiivinen. Jokaisen kansalaisen kannattaa ottaa siitä kaikkia irti.

Nyt kun vaali on mennyt selvästi puolue-vaaliksi, vaikka se silti on vahvasti myös henkilö-vaali, toivon ja toivotan Lille ja Vasemmistoliitolle puolueen tulevaisuutta ajatellen mahdollisimman hyvää tulosta.