Hesarin toinen pääkirjoitus tänään (ma 26.8.2024) on otsikoitu:”Stubbilta odotetaan suoraa puhetta Venäjästä”. Tunnustan, että nikottelin hetken tuon otsikon luettuani. Rupesin tietysti lukemaan suurella mielenkiinnolla, mitä se oikein mahtaa olla, mitä Hesari Stubbilta odottaa.
Hesarin odotukset liittyvät Stubbin huomiseen puheeseen suurlähettiläspäivillä. Lehti toteaa hieman omituisella logiikalla, että vaikka suurlähettiläspäivät ovat Stubbille entuudestaan tuttu instituutio, presidentin puhe ”on silti se, jolla viestitetään Suomen kannoista ja painotuksista myös Suomen ulkopuolelle.”
Toteamuksen ontuvasta logiikasta huolimatta Hesari on tietysti oikeassa. Suurlähettiläs-päivien puheista juuri presidentin puhe epäilemättä on se, jonka ajatellaan viestivät selvimmin Suomen – ja ennen kaikkea Stubbin omasta – politiikasta sekä sisään että ulos päin.
Hesari antaa kuitenkin ymmärtää, että kiinnostuksella seurataan myös sitä, mitä pääministeri ja ulkoministeri sanovat Venäjästä, Ukrainasta, Suomen Nato-integraatiosta, Yhdysvaltojen poliittisesta tilanteesta, Suomen ja Yhdysvaltojen suhteesta sekä Lähi-idästä. Toisin sanoen liki kaikesta mahdollisesta. Kyllä ja kyllä, nämä ovat kaikki ajankohtaisia aiheita ja on luontevaa odottaa, että pää- ja ulkoministeri niitä jotenkin puheissaan sivuavat.
Kiinakin nousee esiin, toteaa Hesari. Miksi? ”Muistissa on Stubbin heitto siitä, että Kiinan presidentti voisi lopettaa Ukrainan sodan yhdellä puhelinsoistolla.” Eiköhän Kiinan nostamiseen esiin ole muitakin – paljon painavampia! – syitä kuin tuo Stubbin arvailu, joka tosin on kyllä sinänsä saattanut osua oikeaan.
Sitten lehti siirtyy puhumaan Natosta, jota se nimittää Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisuksi. Se näkemys on ollut suosittu viime aikoina. Se, että se on kovin suosittu, ei tee siitä kuitenkaan sen enempää totta kuin viisasta.
Suomen turvallisuuspolitiikan perusratkaisu tehtiin silloin kun maamme otettiin YK:n jäseneksi vuonna 1955. YK:n peruskirja ja sen mukana ns. sääntöpohjaisen maailmanjärjestyksen kivijalka oli hyväksytty jo kymmenen vuotta aikaisemmin.
Varsinkin pienten valtioiden kuten Suomen on syytä ymmärtää syvällisesti, että kahden maailmansodan jälkeen YK:n perustaminen ei merkinnyt ainoastaan sen symbolista ymmärtämistä globaalisti, että sota politiikan keinona on ollut paitsi viisasta, myös ehdottoman välttämätöntä siirtää historiaan.
Se merkitsi myös käytännössä sen rauhanturva- ja kriisinhallinta-regiimin käynnistymistä, joka on lähes kahdeksankymmenen vuoden ajan estänyt kolmannen maailmansodan syttymisen.
Kun Nato perustettiin vuonna 1949 Neuvostoliiton pelosta, koska se oli maailmansodan loppuvaiheessa valloittanut Itä-Euroopan maat satelliiteikseen, ymmärrettiin sen perustajien piirissä selvästi, että minkäänlaisen kestävän maailmanrauhan ei voi enää nykymaailmassa kuvitella perustuvan 1800-luvun tapaan pelkän sotilaalliseen voiman tasapainoon. Juuri sen takia Naton peruskirjassa on sitouduttu viisaasti ja oikein YK:n ja sääntö-peräisen maailmanjärjestyksen tukemiseen.
YK:n peruskirjaan ankkuroituvasta sääntö-peräisestä maailmanjärjestyksestä on tullut universaali moraalinen (tai ehkä pikemmin eettinen) regiimi. Tässä mielessä ensin Kansainliitto ja toisen maailmansodan jälkeen YK ovat siirtäneet koko maailman globaali- ja maailmanhistoriallisesti täysin uuteen aikaan.
Tästä totuudesta ei päästä eroon millään what-aboutismilla. Toisen maailmansodan jälkeen on toki ollut muutama valtioiden välinen sota ja runsaasti sisällissotia. Ne eivät kuitenkaanole todistaneet, että sääntöpohjainen maailmanjärjestys ei toimi, vaan päinvastoin että se toimii. Rauhanturvatoiminta ja kriisinhallinta ovat tässä mielessä muuttuneet oleellisiksi käsitteiksi – ja toimintatavoiksi.
Tästä totuudesta ei päästä eroon silläkään what-aboutismilla, jolla viitattaisiin noihin sisällissotiin joko USA:n tai Neuvostoliiton/Venäjän proxy-sotina. Sääntöperäinen maailmanjärjestys toimii. Se toimii paitsi moraalina (tai etiikkana) myös – vaikka välillä ontuen – käytäntönä.
On erittäin tärkeätä, että juuri Suomessa säilytetään pää kylmänä ja nähdään turvallisuuspolitiikkamme järjestys oikein.
Me olimme liittoutumattomuuden vuosinamme ylpeitä Suomen rauhanturvaajien työstä. Se merkitsi, että ymmärsimme sen roolin, mikä voiman käytöllä ja ennenkaikkea sen näytöllä ja läsnäololla on kriisitilanteissa rauhan ja vakauden palauttamisessa.
Suomen liittyminen Natoon näyttää sotkeneen monien ihmisten ajattelun ja antaneen heille aiheen aiheen uskoa, että maailmanjärjestyksessä on palattu jonkinlaiseen voimapoliittiseen ”realismiin”. On tärkeätä ymmärtää, että tässä suhteessa mikään ei kuitenkaan ole muuttunut.
Natoa ja Suomea velvoittaa edelleen sama sitoutuminen voiman käytössä äärimmäiseen pidättyväisyyteen ja äärimmäiseen varovaisuuteen, jonka legitiimi tarkoitus on aina se, mikä tuli tutuksi menneiden vuosikymmenien aikana rauhanturva ja kriisinhallinta-operaatioissa.
Mistä meidän siis pitää olla kiinnostuneita Stubbin huomisessa puheessa suurlähettiläs-päivillä? Hesari odottaa Stubbilta avoimuutta erilaisista Naton operatiivisista suunnitelmista Suomessa, samoin maamme DCA-sopimuksen toimeenpanon yksityiskohdista.
Jos Hesari ymmärtäisi laatulehden roolinsa oikein, se ei syntyneen yleisen uhon mukana peräänkuuluttaisi vain noita puolustushallintoon liittyviä teknisiä yksityiskohtia, vaan se avaisi lukijoilleen Suomen turvallisuuspolitiikan syvää perustaa ja odottaisi myös presidentin avaavan sitä huomisessa puheessaan.