Mauno Suntioinen kirjoitti Kansan Uutisten keskustelua palstalla 17.11. otsikolla Suuri ja mahtava sosialismin pelko. Parissa kohdassa kirjoitusta Suntioinen viittasi minun samassa lehdessä 29.9. julkaistuun toteamukseeni, että osuustoiminta ei ole kapitalismia, vaikka se on markkinataloutta.
”Mitä osuustoiminta sitten on, siitä hän (siis Suomela) ei sano mitään.” Suntioinen piikitteli, ja lausui sitten edelleen: ”Kalevi Suomelaa voisi rohkaista sanomalla, että vaikka osuustoiminta ei ole kapitalismia, niin … sosialismia se on.”
Totesin KU:n 24.11. julkaisemassa vastineessa, että en yhdy tuohon ajatukseen. Referoin seuraavassa vastinettani, koka asialla on vasemmistolle mielestäni suuri periaatteellinen merkitys.
Totesin, etten ole myöskään samaa mieltä Bernie Sandersin USA:n presidentinvaali-kampanjassaan esittämästä toteamuksesta, että pohjoismaat ovat sosialistisia valtioita. Sandersin lausuma on äärimmäisen sympaattinen, mutta perustuu loogiseen virheeseen.
Olemme valitettavasti eläneet pian sata vuotta tuon loogisen virheen kanssa. Oikein käytettynä sana sosialismi viittaa kiistattomasti poliittiseen filosofiaan. Lyhyesti ilmaistuna sosialismi tarkoittaa sellaista poliittista ajattelua ja etiikkaan, joka lähtee liikkeelle sen perustavan tosiasian tiedostamisesta, että modernissa maailmassa ihmiset ovat jatkuvasti lisääntyvässä määrin keskinäisesti riippuvaisia. Tästä lähtökohdasta nousee sosialistien tasa-arvon etiikka ja kritiikki mm. taloudellisesti eriarvoistavia kapitalistisia instituutioita kohtaan. Minä perustan oman poliittisen filosofiani juuri näille lähtökohdille; olen sosialisti.
Jo ennen ensimmäistä maailmansotaa saksalainen marxilainen sosiaalidemokratia (sekä Kautskyn että Bernsteinin kannattajat) omaksui ”operatiivisen” tavan määritellä sosialismi yhteiskuntajärjestelmäksi, jossa tuotantovälineet ovat työntekijöiden (tuottajien, kuten silloin sanottiin) omistuksessa. Siirtymisen ns. sosialismiin uskottiin voivan tapahtua rauhanomaisesti parlamentin päätöksellä. Usko siihen perustui SPD:n kannatuksen rakettimaiseen kasvuun.
”Sosialismi” ei toteutunut ennen ensimmäistä maailmansotaa Saksassa. Maailmansodan vielä kestäessä se toteutettiin Venäjällä bolshevikkien kaapattua vallankumouksen. Loppu on niin sanoakseni historiaa; sosialismi alettiin käsittää ennen kaikkea (tai oikeastaan vain) talousjärjestelmänä, jossa yritykset ovat pääsääntöisesti valtion omistuksessa.
Minun käsittääkseni sosialistisen politiikan edistämisen ensimmäinen ehto (itse asiassa välttämätön edellytys) on demokratia. Vaikka tässäkin asiassa on terminologiset ongelmansa, kutsun autoritaarisen Neuvostoliiton ja sen vaikutuspiiriin joutuneiden tai hakeutuneiden valtioiden yhteiskuntajärjestelmiä kommunistisiksi, en sosialistisiksi.
Neuvostoliiton ja sen vaikutuspiirin ulkopuolella erityisesti OECD maissa kaikki vasemmistopuolueet – sosiaalidemokraatit, sosialistit ja kommunistit – alkoivat toisen maailmansodan jälkeen ajaa hyvinvointivaltioiden rakentamista. Oikeutetusti voidaan sanoa, että hyvinvointivaltiot ovat sosialistisen ajattelun ja politiikan synnyttämiä. Sen ei silti pitäisi antaa aihetta syyllistyä Sandersin loogiseen virheeseen.
Erityisesti Mauno Suntioisen minulle osoittamia huomautuksia ajatellen totesin edelleen, että osuustoiminta liikkeenä ja suuret osuuskunnat rakennettiin pääsääntöisesti ensimmäisen maailmansodan jälkeen. Niitäkin voidaan kutsua sosialismin luomuksiksi, mutta ne eivät ole sosialismia. Ne ovat osuuskuntia.
Kaikki edellä sanottu on siis Suntioiselle kirjoittamani vastineen referointia. Selventääkseni ajatuksenkulkuani lisään tässä vielä, että politologiassa (siis politiikkatieteessä) olisi tärkeätä ymmärtää ne mekanismit, joiden avulla kehitys on tapahtunut demokratisoituneissa maissa kahden viimeisen vuosisadan aikana.
Paitsi, että toteutunut kehitys on ollut erilaisten puolueideologioiden ilmaisemien tavoitteiden yhteensovittamista (ja kompromisseja), varsinkin oikeiston puolueideologiat ovat vasemmistolaistuneet. Yksi merkittävä ilmentymä tästä on ollut tarve kehittää sosiaaliliberalismin käsite. Vasemmistolaiset yhteiskuntapoliittiset tavoitteet ovat edistyneet lainsäädännössä, vaikkei numeerisissa poliittisissa voimasuhteissa olisi tapahtunut mitään erityisen suuria muutoksia. Kysymys on ollut aatteiden ja ihanteiden voimasta; toki myös teknologian valtavan kehityksen seurauksena tapahtuneesta tuottavuuden kasvusta, joka on mahdollistanut syntyneen vaurauden monimuotoista uusjakoa.
Ystäväni Aarni Tuominen oli lukenut yllä referoidun vastineeni KU:sta ja lähetti facebook-viestin. Hän kiinnitti huomiotani siihen, että valtiovarainministeri Petteri Orpo oli Kokoomuksen puolueneuvostossa hiljattain pitämässään puheessa muistuttanut kuulijoitaan siitä, että verorahat eivät ole valtion rahaa, vaan veronmaksajain rahaa. Aarni totesi, että Orpon filosofia näkyy poikkeavan täysin siitä, mitä minä kirjoitin ”Veropäivän jälkeen” blogissani. Niinpä!
Tässä tullaan sosialistisen ajattelun filosofiseen ytimeen. Karl Marx ei ollut ensimmäinen yhteiskunta-teoreetikko, joka ajatteli, että työ on kaiken arvon primääri lähde; esimerkiksi Adam Smith oli ajatellut samoin ja Marx omaksui ajatuksen edeltäjiltään. Marx oli kuitenkin ensimmäinen, joka teki tästä asiasta yhteiskuntafilosofiansa perustan. Porvarillisen yhteiskunnan legitiimi järjestys oli, että kapitalisti omistaa kaiken tuotetun arvon. Siitä hän maksaa työläiselle sen verran palkan muodossa, että tämä voi uusintaa työvoimansa. Marx näki yksiviivaisesti, että kyseessä oli riistosuhde, jossa kapitalisti omii sen, mikä kuuluisi työläiselle. Tämän takia kapitalismi oli kumottava, ja tuotantovälineiden omistus oli siirrettävä tuottajille (s.o. työläisille) itselleen.
Minunkin mielestäni tuotantoprosessi on yhteiskuntapolitiikalle oikea filosofinen lähtökohta, mutta arvoa on tuotantoprosessissa käsitykseni mukaan synnyttämässä kolme eri osapuolta: työläinen, kapitalisti ja julkinen valta. Kannattaa kiinnittää huomiota siihen, että kapitalisti (merkityksessä tuotantopääomien omistaja) voi olla myös osuuskunta tai julkinen valta, eli valtio, kunta, kuntayhtymä ja pian maakunta. Julkinen valta aina läsnä olevana kolmantena osapuolena tarjoaa yleensä sekä aineellisen että aineettoman infrastruktuurin, eli tiestön, energian, vesihuollon jne ja tuottaa koulutuksen avulla sen henkisen pääoman, joka ilmenee sekä työntekijöiden että liikkeenjohdon osaamisena.
Tästä filosofisesta lähtökohdasta käsin tarkastellen palkka, voitto ja vero ovat kaikki primäärisesti yhtä legitiimejä tulomuotoja miten niiden tulouttaminen tahoilleen onkin järjestetty. Mikä on kansantaloudessa oikeudenmukainen tulonjako e.m. kolmen tahon kesken, on demokratioissa työmarkkina-poliittinen ja poliittinen kysymys. Niin kauan kuin enemmistö ihmisistä ajattelee Petteri Orpon tavoin, että oikeastaan vain pääomien omistus antaa oikeuden määritellä, mikä on kohtuus sekä palkoissa että veroissa, elämme ns. porvarillisessa hegemoniassa.
Totesin Suntioiselle kirjoittamani vastineen lopuksi, että olen hänen kanssaan täysin samaa mieltä siitä, että on tavattoman tärkeää erottaa markkinatalouden ja kapitalismin käsitteet. Vain selkeä ajattelu edistää tehokkaasti sosialistista politiikkaa; ja sillä on edessään valtava työmaa, varsinkin jos nostamme katseemme Pohjois-Euroopan, Euroopan ja OECD-maiden ulkopuolelle.
Mutta kyllähän monet asiat voisivat olla paremmin kotimaassakin. Suntioisen alkuperäisen huolenaiheen johdosta totean, että mielestäni vasemmisto ei tule pärjäämään intellektuaalisesti missään ilman sosialismin käsitettä. Se tarjoaa kuitenkin vision tai pikemminkin vistan eli tarkastelukulman järkevään politiikkaan ja yhteiskunnan muuttamiseen tasa-arvoisemmaksi sekä oikeudenmukaisemmaksi vain, jos sanan merkitys arvioidaan uudelleen niiden suuntaviivojen mukaisesti, joita olen yllä hahmotellut.