Tänään (keskiviikkona 20.9.2023) toimittaja Maija Elonheimo oli pyytänyt haastateltavakseen Tampereen yliopiston kansainvälisen politiikan professori Tuomas Forsbergin ja haastanut hänet keskustelemaan siitä, miten Ukrainan sota päättyy.
Forsbergin avaamat näköalat poikkeavat huomattavasti – ja realismissaan huomattavasti edukseen – kaikesta siitä asiantuntijoiden ja poliitikkojen puheesta, jota me kuulemme lähes yksinomaan julkisuudessa. Valtavirta-julkisuuden avaama ainoa perspektiivi on, että Ukrainan on voitettava sota, ja Venäjä on karkoitettava niiden kansainvälisen yhteisön tunnustamien rajojen taakse, jotka Ukrainalla oli ennen vuotta 2014.
Forsberg ei ilmaissut uskovansa nopeaan aselepoon, mutta sanoi pitävänsä realismina sitä, että joskus joka tapauksessa tapahtuvassa rauhanteossa Ukraina tulisi luopumaan Krimistä. Jos kuulin ja muistan oikein, hän perusteli arvaustaan sillä, että Venäjän on kasvonsa säilyttääkseen saatava rauhanteossa jotakin. Ukraina taas saisi tässä diilissä muuten säilyttää rajojensa koskemattomuuden ja ennen kaikkea suvereenisuutensa.
Arvaukselle Krimin jäämisestä Venäjälle on sekä reaalipoliittinen että historiallinen perustelu. Venäjän Mustanmeren laivaston suuri ja tärkeä tukikohta on Sevastopol. Ennen vuotta 2022 se oli Venäjällä vuokralla Ukrainalta. Krimin niemimaa on kuitenkin ollut vanha Venäjän imperiumin valloitus, joka katsottiin osaksi Venäjää (Neuvostoliitossa Venäjän Federaatiota) kunnes Hrustshov neuvostoaikana siirsi sen osaksi Ukrainaa. Se oli Neuvostoliiton sisäistä suhdetoimintaa. On erittäin realistista uskoa, ettei sen paremmin Putinin hallinto kuin sen mahdollisesti korvaavakaan hallinto halua luopua Krimistä.
Haastattelussa ei keskusteltu siitä, mitä mahdollisessa rauhanteossa tapahtuisi separatistisessa Itä-Ukrainassa, joka vuodesta 2014 on ollut käytännössä Venäjän miehittämä. Itse ajattelen, että virallisen Ukrainan on tulevassa rauhanteossa jollakin tavalla tunnustettava, että vuonna 2014 Itä-Ukrainassa ei tapahtunut pelkästään Venäjän miehitys, vaan että alueen separatismi (joka tapauksessa Venäjä-mielisyys) oli silloin hyvin todellista.
Voisin kuvitella, että jonkinasteista maakuntien itsehallintoa tullaan tarvitsemaan; hyvin todennäköisesti myös venäjän kielen käytön laajasti mahdollistavaa kielilainsäädäntöä. Sellainen tulisi kaiketi ilman muuta koskemaan kouluja, sanomalehdistöä ja kirjojen kustannustoimintaa. Saisiko venäjän kieli myös virallisen kielen aseman kuten Suomessa ruotsi, olisi varmasti tiukan väännön paikka. Tulee kuitenkin muistaa, että juuri Itä-Ukrainassa venäjänkielisen väestön suhteellinen osuus on erittäin suuri.
Pidän Forsbergin näkemystä siitä, mikä sodan aiheutti, erittäin todennäköisenä. Syy ei ollut niinkään Ukrainan taloudellinen merkitys Venäjälle kuin se nationalistinen identiteetti, jonka Putin ja hänen lähipiirinsä on tämän vuosituhannen kuluessa omaksunut. Tässä identiteetissä on kaksi osaa: 1) Venäjä ei ole ainoastaan Neuvostoliiton, vaan Venäjän vanhan tsaristisen imperiumin legitiimi perijä. 2) Venäjä on vihamielisen vihollisen länsi/Nato piirittämä. Tämä vihollinen kiistää Venäjän legitiimin oikeuden, ei ainoastaan historialliseen Venäjään, vaan myös koko siihen lähi-ulkomaiden alueeseen, joka oli Neuvostoliiton kontrollissa.
Erittäin viisas oli se Forsbergin toteamus, että Ukrainassa ei ole kysymys tulevaisuuden vaan menneen vuosisadan sodasta. Minusta voi aiheellisesti kysyä, onko kysymys itse asiassa vielä vanhemmasta eli 1800-luvun sodasta. Tulee muistaa, että jo ensimmäisen maailmansodan jälkeen perustettu Kansainliitto perustui sille ajatukselle, että valtioiden välisten sotien on jäätävä historiaan. Toisen maailmansodan jälkeen Neuvostoliitto oli mukana perustamassa Yhdistyneitä Kansakuntia. Sen peruskirja on erittäin selvä: ulkopolitiikassa voiman käyttö poliittisessa tarkoituksessa toista YK:n suvereenia jäsenvaltiota vastaan on kiellettyä. Ironiseksi koko asian tekee se, että Neuvostoliitto oli ja nyt Venäjän on YK:n turvallisuusneuvoston pysyvä jäsen – yksi viidestä. Juuri turvallisuusneuvoston tehtävä on valvoa ja varmistaa, että peruskirjassa säädettyä hyökkäyssodan kieltoa noudatetaan.
Tässä katsannossa Putinin Venäjän aloittama sota Ukrainaa vastaan on erittäin kielteisessä mielessä maailmanhistoriallista luokkaa. On syytä muistaa, että Venäjän muut sodat on vielä voinut hyvällä tahdolla kuvitella jonkinlaisiksi YK-regiimiin sinänsä kuuluviksi rauhanturva-toimiksi On vaikeata kuvitella Ukrainan sodan rauhantekoa ilman, että se samalla merkitsee Venäjän sitoutumista uudelleen YK:n peruskirjaan ja sääntö-peräiseen maailmanjärjestykseen.
En käy tässä toistamaan, mitä Forsberg sanoi Saksan roolista EU:n jäsenmaana suhteessa Ukrainan sotaan. En myöskään sitä, mitä hän sanoi Yhdysvaltojen mahdollisesta politiikan muutoksesta suhteessa Ukrainan sotaan, jos Donald Trump valitaan uudelleen presidentiksi. Tässä suhteessa tietysti myös Ranskan politiikan seuraaminen on kiinnostavaa.
Realistisesti ajatellaan, että toimiakseen kunnolla demokratian tulee nojata siihen, että kansa laajasti kokee järjestelmän (siis demokratian pelisäännöt ja arvot, joille ne pohjaavat) legitiimiksi. Sama koskee analogisesti sääntö-peräistä kansainvälistä järjestystä. Huolimatta Venäjän retorisesta sitoutumisesta Neuvostoliiton aikana sekä sisäisesti demokratiaan että ulkoisesti kansainväliseen sääntö-pohjaiseen maailmanjärjestykseen, Venäjän väestöllä ei ole ollut koskaan aidosti mahdollisuutta ymmärtää, mitä nuo sitoumukset merkitsevät oikein tulkittuina.
Tästä näkökulmasta katsoen se, että kaikki kanssakäyminen venäläisten kanssa lopetetaan, tuntuu lyhytnäköiseltä. Venäläisten tulisi tietää mahdollisimman perusteellisesti, mitä me tarkoitamme demokratialla ja mitä me tarkoitamme sääntö-peräisellä maailmanjärjestyksellä. Miten he voivat saada sitä tietoa, jos kaikki kanssakäyminen lopetetaan.
Suosittelen lämpimästi Maija Elonheimon ”Brysselin kone” -ohjelman kuuntelemista yleensäkin. Tämänpäiväinen ohjelma antaa poikkeuksellisen paljon ajateltavaa.