Kuuntelin tänään klo 10-11 Yle Radio 1:n ohjelman ”Niinhän sitä voisi luulla”. Jälleen kerran joudun kiittelemään Rado 1:n ohjelmatarjontaa. Aivan mainio sarja! Mielipahakseni toimittaja ilmoitti tämänkertaisen jakson päätteeksi, että se olikin sitten samalla tämän lyhyen sarjan – vain viisi jaksoa – viimeinen jakso.
Tänään ohjelmassa keskustelivat aiheesta ”Voiko hyvinvointia pitää yllä taloutta hidastamalla?” hyvinvoinnin ja kestävän kehityksen tutkija Tuuli Hirvilammi ja ekonomisti Heikki Pursiainen. Aihe on tärkeä, mutta vaikea hahmottaa. Suosittelen ohjelman kuuntelemista Ylen Areenasta. Ohjelma ei pane sinun aivoissasi lopullisesti kohdalleen kaikkea oleellista, mutta auttaa melko pitkälle.
Kiitos siitä kuuluu ennenkaikkea Tuuli Hirvilammille. Ei Heikki Pursiainenkaan aivan metsässä ollut, mutta toisti ekonomisteille niin tyypillisesti ammattikuntansa kapeita näkemyksiä.
En rupea selostamaan keskustelun kulkua; kuunnelkaa ohjelma itse. Teen vain muutaman reunahuomautuksen. Näissä keskusteluissa oleellisia käsitteitä ovat BKT eli bruttokansantuote ja bruttokansantulo (jos sekin lyhennetään BKT:ksi, taitaa syntyä sekaannus, joka käytännössä saattaa kuitenkin olla harmiton). Edellinen on englannin kielessä Gross Domestic Product ja jälkimmäinen Gross National Product (jotka nimet eivät taida juurikaan asiaa selventää). Edellisessä asiaa katsotaan maan kaikkien yritysten yhteenlasketun liikevaihdon näkökulmasta, jälkimmäisessä taas kaikkien tulonsaajien yhteenlaskettujen tulojen näkökulmasta.
BKT on määritelmällisesti tuotettujen tavaroiden ja palvelujen yhteenlaskettu määrä, siis itse asiassa niiden myynnistä saatujen tulojen määrä. Kasvuun kriittisesti suhtautuvassa niin sanotussa de-growth-näkökulmassa, jota ohjelmassa edusti älykkäästi, tietävästi ja ymmärtävästi Tuuli Hirvilammi, suhtaudutaan joskus kaikkeen talouskasvuun negatiivisesti. Yleinen käsitys de-growth-liikkeen tavoitteista ymmärrettäneen myös yleisesti juuri samoin. Tuuli Hirvilamme oli ohjelmassa toista maata, fiksu.
Olisin toivonut, että hän olisi ollut vieläkin selvempi. On ensinnäkin erittäin oleellista nähdä ero tuotteiden ja palvelujen tuottamisen välillä. Vaikka palvelutkin käyttävät energiaa ja luonnonvaroja, niin ne tekevät sitä ratkaisevasti vähemmän kun tavara-tuotanto. Mitä taas tavaratuotantoon tulee, keskustelua on käyty jo pitikään, ainakin 1960–luvulta lähtien,erilaisten luonnonvarojen rajallisuudesta ja riittävyydestä ja niiden korvaamisen tarpeesta uusiutuvilla luonnonvaroilla.
Jo pelkästään nämä erittelyt auttavat ymmärtämään, että saman BKT-luvun taakse voi kätkeytyä kestävän kehityksen näkökulmasta joko erittäin vaarallinen kansantalous tai kestävän kehityksen tavoitteita vahvasti tuleva talous. Ongelmat eivät ole määrällisiä – eivätkä ainakaan rahamääräisiä – vaan laadullisia.
Mitä sitten ovat kestävän kehityksen ongelmat? Karkeasti sanottuna ne jakautuvat mielestäni kahteen ryhmään. Ensimmäisen ryhmän muodostavat yhteiskunnalliset ongelmat, toisen taas luonnonvarojen riittävyyteen ja luonnon monimuotoisuuden säilyttämiseen (tai palauttamiseen) liittyvät ongelmat.
Yhteiskunnallisten ongelmien ytimekkäin nimi on eriarvoisuus. Se on valtava kenttä, koska sitä ei pidä tarkastella vain kansantalouksien sisäisenä ongelmana vaan myös kansantalouksien välisenä globaalina ongelmana. Kehittyneissä demokraattisissa maissa tätä ongelmaa on 1900-luvulla ja varsinkin toisen maailmansodan jälkeen lievitetty hyvinvointivaltioita rakentavalla politiikalla. Sillä tiellä on päästy pitkälle mm. Suomessa. Varsinkin globaalisesti ajatellen useimmilla kansantalouksilla on vielä paljon matkaa kuljettavana tällä tiellä. Jos joku sanoo, ettei Suomenkaan hyvinvointivaltio ole täydellinen, olen samaa mieltä.
Kestävä kehitys luonnonvarojen riittävyyteen, lajien monimuotoisuuteen ja maapallon asuttavana säilyttämiseen liittyvinä ongelmina on vieläkin uusi näkökulma. Tietoisuus siitä, että alue on ongelmallinen, alkoi syntyä vasta 1960-luvulla. Sen jälkeen ongelmien tiedostamisen nopeus on ollut huikeaa – samoin ongelmien kasautumisen nopeus.
Voiko siis hyvinvointia pitää yllä taloutta hidastamalla? Kysymys on journalistisen raflaava, mutta aivan ilmeisesti väärin asetettu. Teollisen vallankumouksen ajoista lähtien työnjaon syveneminen ja markkinatalouden kasvu ovat olleet kehityksen sävel. Onko se ollut siunaus vai kirous? Minun vastaukseni on: siunaus, ei kirous. Kysymys on siitä, miten taloutta ja kehitystä ohjataan siten, että se lisää kaikkialla ihmisten taloudellista ja sosiaalista tasa-arvoa ja tekee kaiken tämän ekologisesti kestävällä tavalla. Kysymys ei ole määrästä vaan laadusta. Kun tämän on sanottu, on sanottu vasta aikamme aapiskirjan A.
Miten edetä, vaatii paljon viisasta ihmisten yhteistyölle rakennettua politiikkaa ja taitoa välttää aikamme irrationaalisia fasistoidisia houkutuksia.