Oliko Marx tyhmä?

Kirjoitin pari viikkoa sitten 24.3. tällä palstalla blogin otsikolla ”Veronmaksajien rahat”. Siinä kirjoituksessa tarkoitukseni oli kiinnittää huomiota siihen, että irtautumalla jostakin jokapäiväisessä ajattelussa itsestään selvänä pidetyistä ajattelutavasta, ihminen voi alkaa nähdä monia asioita uudessa valossa. Sillä kerralla puhuin verotuksesta.

Itsestään selville ajatuksille – ja varsinkin asioiden ikäänkuin itsestään selville näkemisen tavoille – on olemassa tieteelliseltä kalskahtava nimi. Ne ovat hegemonisia ajattelutapoja.

Tällä kerralla puhun omistamisen käsitteestä. Antropologia on se tiede, joka selvittelee varhaisten, sekä primitiivisten että korkeakulttuurien, piirissä vallinneita sosiaalisia suhteita. Sellaisten resurssien käytöstä päättäminen, joista yhteisöjen kaikki jäsenet ovat enemmän tai vähemmän riippuvaisia, on aina ollut sosiaalisista suhteista merkittävin.

Kun me nimitämme muinaisia, esimerkiksi Persian, Egyptin, Kreikan jne., kulttuureja feodaalisiksi, meiltä saattaa jäädänäkemättä, että ne ovat kuitenkin olleet käytännössä hyvin erilaisia. Marx olisi voinut sanoa, että riiston aste eri yhteiskuntaluokkien välillä vaihteli niissä suuresti. Nykyisin sanoisimme ehkä, että niiden hierarkian, autoritaarisuuden ja kleptokratian asteet vaihtelivat. Yhteistä kaikille muinaisille maanviljelyn taidon jo oppineille ja omaksuneille kulttuureille oli maanvuokran maksaminen joko työvelvollisuutena tai viljana, tai molempina.

Maanomistajien (tai maan hallintaoikeuden omistajien) korvaus vallitsevan hierarkisen järjestelmän ylläpidosta monarkeille maksettiin taas yleisesti lisäksi asepalveluna, sekä ratsun, haarniskan ja tarvittujen aseiden kustantamisena. Myös talonpoikien velvollisuus oli osallistua sekä sotiin että järjestyksen ylläpitoon jalkaväkenä. Se, kuka hankki ja kustansi heille miekat, keihäät, kilvet ja kypärät, lienee vaihdellut suuresti.

Feodaaliset suhteet säilyivät perusrakenteeltaan eurooppalaisessa korkeakulttuurissa pitkään samanlaisina, vaikka käytännössä ja yksityiskohdissa ne muuttuivat jatkuvasti. Perusrakenteiden murtumispisteenä pidetään yleisesti Ranskan suurta vallankumousta vuonna 1789, vaikka jo Amerikan itsenäisyys-sodassa 1776 oli – varsinkin ideologisesti – piirteitä, jotka viittasivat historiallisen aikakauden vaihtumiseen.

Esiin murtautuneelle ideologiselle ajattelulle on vakiintunut nimi liberalismi. Niille, jotka halusivat säilyttää olemassa olleet sosiaaliset suhteet, vakiintui nimike konservatiivit.

Liberalismi tarkoitti taloudellisesti kahta asiaa: Ensinnäkin kasvavilla markkinoilla aikaisemmin kilpailua rajoittaneita esteitä alettiin poistaa määrätietoisesti. Toiseksi jokaiselle ihmiselle alettiin taata laillinen oikeus perustaa yritys, joka toimii markkinoilla. Se tarkoitti samalla poliittisesti sitä, että alettiin perustaa lakeja säätäviä parlamentteja, joiden edustukselliseen kokoonpanoon pääsivät vaaleilla vaikuttamaan yhä laajemmat kansalaispiirit.

Liberalismin nousu liittyy vasemmistolaisissa historian käsityksissä teolliseen vallankumoukseen, joka nähtiin jatkuvasti vahvistuvan ja kannatustaan lisäävän liberalismin aatteen aineellisena perustana. Perimmältään oli kysymys syvenevän työnjaon, lukemattomien uusien ammattien ja kaikenlaisten uusien koneiden tarjoamien mahdollisuuksien hyväksikäytöstä.

Edellä mainitut liberalismin kaksi puolta ovat 1800- ja 1900-lukujen aikana vahvistaneet toisiaan niin, että nykyisin liberalismin tunnusmerkeiksi ajatellaan nimenomaan kahden asia, demokratian ja markkinatalouden, kannattamista.

Liberalismin ideologian kritiikiksi syntyi 1800-luvun alussa sosialismi.

Kaikki nouseva sosialistinen ajattelu kritisoi liberalismia ennen kaikkea siitä, että lisääntyvä teollinen ja kaupallinen yritystoiminta riisti työläisiä. Se jätti maalta kaupunkeihin parempien ansioiden perässä muuttaneet ihmiset köyhyyteen samaan aikaan, kun yritysten pääomat omistaneet kapitalistit rikastuivat kohtuuttomasti ja käyttivät samalla yhteiskuntaluokkana hyväkseen sekä asemaansa että varallisuuttaan hankkiakseen itselleen maidensa lainsäädännössä ja hallinnossa kohtuuttomasti valtaa. Tälle ilmiölle – siis pääomat omistavan luokan kohtuuttomalle vallalle – vakiintui sosialistisessa ajattelussa ja puheessa nimi kapitalismi.

Tässä on syytä kiinnittää tarkasti ja vahvasti huomiota siihen, että hegemonisessa yleiskielessä sana kapitalismi ei ole kriittinen käsite kuten se on sosialistisessa kielessä. Yleiskielessä sana kapitalismi on vakiintunut tarkoittamaan markkinataloutta järjestelmänä. Sitä voidaan täydellä syyllä pitää aikakautemme suurimpana aatehistoriallisena huijauksena ja itsepetoksena. Se mahdollisti kylmän sodan aikaisen vastavuoroisen ja täydellisen keskinäisen yksimielisyyden siitä, että maailman-herruudesta kilpaili keskenään kaksi vastakkaista yhteiskuntajärjestelmää, kapitalismi ja sosialismi. Neuvostoliiton romahdus ja loppu ovat palauttaneet meidät nyt sosialismin ja kapitalismin aatehistorian ja käsitteistön suhteen lähtöruutuun, eli 1800-luvun alkuvuosikymmeniin.

Karl Marx oli varhaisista sosialisteista vaikutusvaltaisin, mutta hänen vaikutusvaltaansa liioitellaan, ja usein tahallisesti, jos ajatellaan, että hän oli syyllinen myös Neuvostoliiton syntymiseen ja säilymiseen yli seitsemän vuosikymmenen ajan.

Sillä, että Neuvostoliitossa vannottiin Leninin ohella myös Marxin nimeen, on oma historiansa ja logiikkansa. Silti nyt on aiheellista esittää kysymys, oliko Marx tyhmä tai ainakin liian hyväuskoinen ajatellessaan, a) että sosialistinen ajattelu edellyttäisi kaikkien tuotantovälineiden (siis yritysten) ottamista koko kansan tai ainakin kaikkien työläisten hallintaan, ja b) että se olisi paitsi mahdollista myös täysin legitiimiä, koska siinä nojauduttaisiin väestön valtavan enemmistön sellaiselle vallankumoukselle antamaan tukeen.

Näin Marx todellakin tuntuu ajatelleen (ja hänen jälkeensä vielä paljon suoraviivaisemmin yksi marxismin keskeisistä kantaisistä eli saksalainen Karl Kautsky). Olen kuitannut nämä Marxin ajatukset viittaamalla hänen aikansa vahvaan vallankumous-romantiikkaan.¹ Ehkä vielä paljon oleellisempaa, erityisesti Marxin myöhempää merkitystä ajateltaessa, olisi viitata siihen, että käytännöllisesti katsoen hänen koko valtava kirjallinen tuotantonsa keskittyi olemassa olleen yhteiskunnan ja sen sosiaalisten suhteiden sosiologiseen ja taloustieteelliseen analyysiin, sekä ajan liberaalin filosofian analyysiin ja kritiikkiin. Hän ei ollut futurologi eikä ennustaja-eukko. Hän päinvastoin tuntui tiedostavan erittäin selvästi, että ihmiset tekevät aina itse oman historiansa.

Vaatimus tai odotus, että Marxin olisi pitänyt jo aikanaan, siis 1800-luvun puolivälissä ja muutamina sen jälkeisinä vuosikymmenillä, ymmärtää varoittaa Venäjän tulevasta kehityksestä, on mielestäni kohtuuton. Nyt meillä on kuitenkin ihmiskuntana mahdollisuus 1900-luvun, ja sekä Neuvostoliiton totalitarismin että Saksan fasismin, kokemusten jälkeen tiedostaa selvästi, mihin johtaa fanaattinen ja kaiken kritiikin kieltävä usko jonkin poliittisen filosofian ja ohjelman totuuteen.

Historian valossa liberalismin kaksi keskeistä vaatimusta, demokratia poliittisena järjestelmänä ja markkinatalous taloudellisena järjestelmänä, ovat osoittaneet sekä oikeutuksensa että historiallisen kestävyytensä. Libralismiin oleellisesti kuuluvan kapitalismin sosialistinen kritiikki ei kuitenkaan ole ainoastaan säilyttänyt aiheellisuuttaan, vaan on tullut erittäin kiireellisiä toimenpiteitä vaativaksi eksistentiaaliseksi välttämättömyydeksi.

Kapitalismin perusoletukseen aiemmin kuuluneen sääntelemättömän omistusoikeuden vaatiminen ei ole enää pitkään aikaan ollut mahdollista. Jo kauan on ollut työsuojelu-lakeja, kuluttajansuojelu-lakeja, hyvinvointi-valtioon kuuluvien instituutioiden rahoittamista verovaroin, työmarkkina-sopimuksia jne jne. Nykyisin kaikki alkavat myös ymmärtää, että ilmastonmuutoksen torjuminen ja luontokadon pysäyttäminen edellyttävät paljon ja erittäin vaativaa yritystoiminnan sääntelyä.

Tämän päivän sosialistinen ajattelu lähtee siitä, että markkinoiden pelisäännöt määrittelee demokraattinen valtio ja samalla julkinen valta on ryhtynyt itse monien kansalaisten tarvitsemien palvelujen tarjoajaksi. Elämä pitkälle tulevaisuuteen näyttäytyykin julkisen vallan ja markkinoiden saumattomana yhteistoiminta, politiikkana ja väittelynä oikeudenmukaisuudesta.

Olisi idioottimaista väittää Marxia tyhmäksi. Hän oli oman aikansa ihminen, jonka yhteiskuntatieteelliset analyysit – muiden varhaisten sosialistien rinnalla – loivat perustaa, ei ainoasta sosialistiselle ajattelulle, vaan samalla kaikille yhteiskunta-tieteille. Sosialistista ajattelua yhteiskuntapolitiikassa pidetään nykyisin monissa asioissa itsestään selvänä, vaikkei sitä sellaiseksi tiedosteta.

Tiedostava sosialistinen ajattelu näkee kuitenkin maailmassa edelleen vakavia ongelmia. Maailmassa on liikaa köyhyyttä ja rikkaat ovat liian rikkaita. Maailman yhteiskunnat tullevat aina säilymään meritokratioina, mutta aina tullaan myös tavoittelemaan kohtuutta ja oikeudenmukaisuutta.