Olen jo monien vuosien ajan tilannut amerikkalaista Time lehteä ollakseni selvillä mistä Yhdysvalloissa keskustellaan ja millä tavoin. Toukokuun viimeisen viikon (May 23) lehdessä oli kansijuttuna – as the cover story, kuten englanniksi sanotaan – seitsemälle sivulle levitetty tarina Saving Capitalism, eli pelastetaan kapitalismi.
Jutun esille panoon on panostettu paljon. Kannen ja jutun otsikkoaukeaman kuvitukset ovat taidokas ja mielikuvitusta kiehtova kehitelmä dollarin setelistä, jossa kauniita vihreitä versoja kohoaa sakeana puskana kannattelemaan kapitalismi-sanaa.
Kysymys on Rana Farooharin tekstistä, joka pohjautuu hänen uuteen kirjaansa Makers and Takers. Siinä hän väittää, että kuluneiden neljän vuosikymmenen aikana säännöt, jotka hallitsevat Yhdysvaltojen vapaa-markkina järjestelmää, ovat pahasti vääristyneet, mikä saattaa vakavaan vaaraan jokaisen amerikkalaisen taloudellisen tulevaisuuden.
Time lehden juttu on kirjan kirjoittajan itsensä tiivistämä kooste kirjan sanomasta: kuinka tähän tilanteeseen on jouduttu ja miten se tulisi korjata.
Lehti on lukijaystävällisesti tehnyt tietolaatikoita, jotka hvainnollistavat syntynyttä ahdinkoa. Palkkojen kehitys on polkenut paikallaan. Finanssioituminen (financialization) on Farooharin mielestä huonon kehityksen keskeinen selittäjä. Se ei ole vähentänyt vaan lisännyt pääoman omistajen vaurautta, mutta on samalla osaselitys sille, miksi keskiluokan palkat eivät ole juurikaan kohonneet 60-luvun jälkeen. Vuonna 1965 keski-tuntipalkka oli 19,79 dollaria, viisikymmentä vuotta myöhemmin vuonna 2015 se oli vain 21,04 dollaria. Luvut on inflaatiokorjattu vertailukelpoisiksi.
Liikepankkien kiinnostus rahoittaa pieniä yrityksiä on lopahtanut, koska se ei ole yhtä tuottoisaa kuin muut rahoitustoiminnan muodot. Vuonna 2015 pienistä yrityksistä puolella oli vaikeuksia saada tarvitsemansa rahoitus. Sen seurauksena 32% yrityksistä joutui luopumaan suunnittelemastaan laajennuksesta. 21% yrittäjistä turvautui omaan henkilökohtaiseen varallisuuteensa rahoittaakseen yrityksensä toiminnan jatkumisen.
Yhdysvalloissa eläkejärjestelmä perustuu yksityisiin eläkevakuutuksiin. Niihin säästäminen on muuttunut niin kalliiksi, että kun vuonna 1996 vielä 84% alle 35 vuotiaista uskoi voivansa siirtyä eläkkeelle 65 vuotiaana tai nuorempana, niin tänä vuonna siihen uskoo enää 57%. Yli kolmas osa nuorista työntekijöistä uskoo, että heidän pitää jatkaa työntekoa vielä vuosia 65 vuotta täytettyään.
Suuryritykset ovat keskittyneet kasvattamaan osakkeidensa hintoja sen sijaan, että rahoittaisivat tutkimus- ja kehitystoimintaa (r&d), mikä takaa yritysten pitkän aikavälin menestyksen. Vuonna 1985 yli 10 000 ihmistä työllistävät yritykset vastasivat 73%:sta yksityistä r&d-toimintaa. Rahoitusosuus putosi vuonna 1998 54%:iin ja edelleen vuonna 2008 51%:iin. Se merkitsee innovaatioiden tukehtumista.
Yrittäjyys edistää työpaikkojen syntymistä ja taloudellista kehitystä, mutta 1980-luvun jälkeen uusien startup yritysten määrä laskettuna 100 000 tuhatta ihmistä kohden on pudonnut tasaisesti vuoden 1977 luvusta 257 vuoden 2013 lukuun 129.
Farooharin teksti huokuu kuitenkin optimismia, vaikka tilanne, jossa nyt ollaan, on maalattu synkin värein. ”Kapitalismin pelisäännöt ovat ihmisten tekemiä.” Siksi ihminen voi ne myös muuttaa. Tässä on muutamia Farooharin tavoitteita: Rahoitus on tehtävän läpinäkyvämmäksi. Verotuksessa on lakattava suosimasta velkaa. Sen sijaan on suosittava säästämistä ja siihen perustuvia investointeja.
On ajateltava uudelleen, keitä varten yritykset ovat olemassa. Osakkeiden arvo on liian kapea mitta yritysten arvolle. On ymmärrettävä, että yritykset ovat myös työntekijöitä ja asiakkaita varten; lisäksi ne ovat yhteiskuntaa varten kokonaisuudessaan. Rahoitusmarkkinoiden tulee palvella yritysten pitkän aikavälin kasvua, eikä likistää niitä lyhyen aikavälin alkemiaan.
On rakennettava kansallinen kasvustrategia. Poliitikot ovat 70-luvulta alkaen sysänneet vastuun hitaasta kasvusta markkinoille. Luottamusta Wall Streetiin ja pankkiireihin on nyt leikattava, ja se tehtävä lankeaa kongressille ja seuraavalle presidentille.
Rahoituksen tulee olla liiketoiminnan apulainen, ei sen pääasia. Tarina siitä, että rahoitusmarkkinat ovat Amerikan talouden keskeisin asia, pitää muuttaa. Liiketoiminta on palautettava takaisin ohjaajan paikalle. Rahoituksen oikea tehtävä on tukea niitä, jotka luovat työpaikkoja; vain niin taataan voimaperäisempi kansantalouden kasvu.
Eikö tämä olekin tutun tuntuista puhetta? Kysymys on siitä, miten hahmotetaan markkinatoimijoiden ja demokraattisen valtiovallan välinen suhde. Uusliberaali myytti markkinoiden ja yritystoiminnan kaikki autuaaksi tekevästä mahdista on murtumassa. Esiin on työntymässä ajattelutapa, että tarvitaan sekä julkisen vallan että markkinoiden parhaiden kyvykkyyksien huolellista analyysia ja niiden huolellista yhteen sovittamista.
Suomessa, Pohjoismaissa, Euroopassa, Yhdysvalloissakin ja jonkin verran jo muuallakin maailmassa sen yhteiskunnallisen instituution nimi, jonka puitteissa tätä yhteensovittamista on tehty parhaiten, on hyvinvointiyhteiskunta. Sen ydin on lakiperustainen hyvinvointivaltio, jonka ympärillä on kulttuuri, joka edistää ihmisten tasa-arvoa muullakin tavoin normatiivisesti, mm. työmarkkinasopimuksin.
Suomessa hyvinvointivaltio ja sopimusyhteiskunta on rakennettu kovan poliittisen kädenväännön avulla suurten erimielisyyksien saattelemana toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä. Viime vuosina tuntuu kuitenkin – ainakin verbaalisella tasolla – alkaneen vallita poliittinen yhteisymmärrys siitä, että hyvinvointiyhteiskunta on tullut jäädäkseen ja että kaikkien poliittisten suuntausten on toimittava sen säilyttämiseksi taloudellisen taantumankin olosuhteissa. Jos havainto on tosi, se merkitsee tärkeän konsensuksen syntyä ja itse asiassa valtavaa edistysaskelta yleisessä yhteiskunnallisessa ajattelussa.
Farooharin puheenvuoro edustaa tervettä järkeä, eikä hän analyyseineen ole onneksi yksin, mutta ei tällaisia puheenvuoroja ole ollut liikaa. Faroohar ei myöskään ole ainoa, joka puhuu tästä uudesta realismista demokraattisen valtion ja markkinoiden välisessä suhteessa käyttäen nimenomaan ilmaisua ”kapitalismin pelastaminen”. Sen ei pidä antaa hämätä.
Kapitalismi on monitulkintainen sana ja ideologisesti erittäin ladattu. Minä en käyttäisi ’kapitalismi’ sanaa siten kuin Faroohar, vaan puhuisin mieluummin markkinataloudesta. Mutta hän haluaa myydä ajatuksensa amerikkalaiselle yleisölle, jonka suurelle osalle kapitalismi on tuttu ja rakas sana. Se, mitä he sillä ennen kaikkea tarkoittavat, on yhteiskunta, joka sallii kansalaisten vapaan yritteliäisyyden, tai suorastaan edistää sitä. Se on amerikkalaisen unelman ydintä.
Itse varaisin kapitalistisen yhteiskunnan käsitteen tarkoittamaan yhteiskuntaa, joka suosii kohtuuttomasti pääomatuloja palkkatulojen kustannuksella, mutta ymmärrän että ihmiset antavat sanoille, varsinkin abstrakteille yhteiskunnallisille sanoille, erilaisia merkityksiä. Minun tavallani ymmärtää kapitalismi on suuremmat menestymisen mahdollisuudet Euroopassa kuin Amerikassa, mutta täälläkin monien mielestä kapitalismilla tarkoitetaan vain markkinataloutta. Minä kysyn viattomasti: jos meillä on kaksi sanaa, niin miksi niiden tulisi tarkoittaa samaa asiaa?