Onko Sixten Korkman Suomen Keynes?

Olen jo pitkään pohtinut mielessäni, onko John Maynard Keynes liberaali, kuten hänet yleensä esitellään, vai sosialisti. Tällaisen kysymyksen voi esittää kahdestakin syystä. Koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan hänen suosittelemaansa politiikkaan ovat nojanneet nimenomaan vasemmistopuolueet.

Toinen syy olisi se, että Neuvostoliiton olemassaolon päätyttyä käsitys sosialismista on muuttumassa. Sosialismin määritelmä ei ole enää välttämättä kaikkien tuotantolaitosten ja kaupan valtio-omistus.

Arvokkaan lisän siihen uuteen keskusteluun, joka koskee sosialismin olemuksen määrittelyä, on tuonut saksalainen Axel Honneth kirjallaan Sosialismin idea. Se ilmestyi saksaksi 2017 ja suomeksi 2018. Hän on sitä mieltä, että vasemmiston on nykyisessä maailmassa menestyäkseen palattava sosialismiin.

Honneth on sitä mieltä, että nykyaikaisen sosialismin idea ei saa rajoittua kapitalismin kritiikkiin, vaan sosialismin ideologia on ymmärrettävä kaikkien alistavien ja eriarvoisuutta ylläpitävien yhteiskunnallisten suhteiden kritiikiksi, johon lisäisin: ja vaihtoehtoisten sosiaalisten instituutioiden innovoinniksi.

Oleellista on, että sosialismia sen uusvanhassa käytössä ei enää määritellä yhteiskuntajärjestelmäksi vaan ideologiaksi. Uusvanhaksi koska samalla kun analyysimme koskee nyky-yhteiskuntaa ja katsomme tulevaisuuteen, palaamme samalla aatehistoriallisesti 1800-luvun alkuvuosikymmeniin. Ja vaikka Honneth haluaa laajentaa sosialismin käsitteen kapitalismin kritiikkiä laajemmaksi, niin mieleni tekee kuitenkin korostaa kapitalismin kritiikin keskeisyyttä ja siitä nousevaa innovoivaa ja strategista ajattelua.

On tärkeätä ymmärtää, että tässä tarkoittamassani merkityksessä sosialismi voi olla vain demokraattisen yhteiskunnan – tai demokraattista yhteiskuntaa koskeva – ideologia.

Kriittiselle sosialismille kapitalismi ei ole missään tapauksessa markkinatalouden toinen nimi, vaan demokraattisten yhteiskuntien sairas kulttuuri, joka sallii pääomien omistajien kohtuuttoman vallan. Se ilmenee kohtuuttomina tulo- ja varallisuus-eroina, köyhyytenä ja ökyrikkautena, mutta myös yhteiskuntien kollektiivisena kyvyttömyytenä hyödyntää luontoa ja luonnonvaroja siten, että maapallo säilyy asuttavana.

Tämän päivän Helsingin Sanomissa Sixten Korkmanin älykäs kolumni ”Uusliberalismin krapulasta syntyneen populismin juurisyyt ovat eriarvoisuudessa” toi etsimättä mieleeni nuo sosialismia koskevat ajatukseni ja kysymyksen, jotka olen liittänyt John Maynard Keynesiin.

Ne voi liittää myös Korkmaniin. Hän toteaa kolumnissaan, että ”Yhdysvallat ja Britannia ovat pitkään noudattaneet ’uusliberaalista’ ideologiaa toteuttavaa politiikka. Ne ovat myös maita, joissa populismi on tehnyt pahimpia tihutöitään: Yhdysvalloissa demokratia on uhattuna, ja Britannia kärsii Brexitin seurauksista.” Sitten Korkman kysyy, miksi näin?

Hänen vastauksensa on monen mielestä varmaankin yllättävä. Onhan Korkman Suomen arvostetuimpia, ehkä arvostetuin kansantaloustieteen asiantuntija. Hänen mielestään vastaus on siinä, ”että epävakaus ja eriarvoisuus lisääntyvät. Taustalla on globalisaatio ja uusi teknologia, mutta myös markkinoiden ylilyönnit ja hyvinvointivaltion puute.”

Kylmän sodan vuosina Länsi-Euroopan ja etenkin Pohjoismaiden vasemmisto rakensi sosialismia kahdella tavalla. Ammattiyhdistysliike nousi vaikutusvaltaiseksi ja onnistui neljän vuosikymmenen aikana nostamaan merkittävästi jäsentensä ja kaikkien palkansaajien tulotasoa. Samaan aikaan poliittinen vasemmisto onnistui perustamaan ne instituutiot – mm. koulutusjärjestelmän, sosiaaliturvan ja eläkkeet – joiden muodostamaa kokonaisuutta me kutsumme hyvinvointivaltioksi.

Kuulostaako ”Rakensi sosialismia” tässä yhteydessä liian anglosaksiselta? Parempi ilmaus kieltämättä olisikin, että vasemmisto edisti sosialistisen ideologiansa mukaisesti politiikkaansa kahdella tavalla: rakensi työmarkkinoilla reilua sopimusyhteiskuntaa ja parlamenteissa hyvinvointivaltiota. Kutsun näin syntynyttä kokonaisuutta hyvinvointi-yhteiskunnaksi. Pidän myös tärkeänä, että hyvinvointi-yhteiskunnan nähdään koostuvan mainituista kahdesta elementistä. Ne ovat sosiologisesti eri elementtejä, vaikka kolmikantaisissa työmarkkina-neuvotteluissa, siis sopimusyhteiskunnassa, on vahvistettu myös hyvinvointivaltion instituutioita.

Uusliberalismi teki läpimurron Ronald Reaganin ja Margaret Thatcherin myötä 1980-luvulla. Miksi sitä kutsutaan uusliberalismiksi? Minun ymmärrykseni mukaan siksi, että työväenliikkeen ja poliittisen vasemmiston menestyksen myötä klassinen liberalismi – jossa kapitalismi edellä sanomassani merkityksessä oli itsestään selvästi täysin keskeisessä asemassa – oli pääomapiirien mielestä muuttunut liian paljon sosiaali-liberalismiksi, eli antanut liikaa periksi työmarkkinoilla ja hyväksynyt liian suureksi kasvaneen hyvinvointivaltion. Uusliberalismi on siis käytännössä pääoman omistajien suorittama hirstoriallinen kurinpalautusoperaatio.

Nyt Sixten Korkman on huolissaan ja sanoo selvin sanoin, että uusliberalistisella ajattelulla ei ole tulevaisuutta – ei ainakaan, jos siltä odotetaan hyvinvointia ja vakautta. Uusliberalismi johtaa eriarvoisuuteen ja se puolestaan johtaa populismiin.

Me emme ole Suomessa kokeneet ja nähneet sellaista eliittiin kohdistuvaa vihaa ja raivoa, jonka Donald Trump sai liikkeelle Yhdysvalloissa. Psykologiset ja sosiaalipsykologiset mekanismit toimivat kuitenkin kaikissa ihmisyhteisöissä samoin. Se, mikä on mahdollista Yhdysvalloissa, on mahdollista myös Suomessa. Rasismi ja turvapaikan hakijoihin kohdistuva viha on jo tullut tutuksi Suomessakin. Samoin asioita väärin ymmärtävä nationalismi ja viha Euroopan unionia kohtaan, vaikka Suomen jäsenyys EU: ssa on kiistatta ollut monin tavoin valtava edistysaskel maallemme.

”Parannettavaa on”, toteaa Korkman ja luettelee tarpeita. Tarvitsemme työllisyyttä ja julkista taloutta vahvistavia uudistuksia. Tarvitsemme työperäistä maahanmuuttoa. On panostettava lapsiin ja nuoriin ja inhimilliseen pääomaan. Tarvitaan kasvun edellytyksiä innovatiiviselle yritystoiminnalle. Tarvitaan kilpailukyvyn turvaavaa työmarkkinakulttuuria. Hän toteaa, että vaikka Suomi pärjää hyvin, se on edellytyksiinsä nähden alisuorittaja.

En voi olla pitämättä Korkmanin ajatuksista ja hänen johtopäätöksistään. Hän ymmärtää kokonaisvaltaisen yhteiskuntapoliittisen ajattelun tarpeen. Hänen keskeinen arvonsa on ihmisten tasa-arvoisuus. Ehdottomasti tähän aikaan sopii hänen kolumninsa loppuhuipennus: ”Politiikassa tarvittavat ratkaisut löytyvät muualta kuin uusliberalismista tai populismista.”