Pari sanaa selitykseksi:
Alla oleva kirjoitus on julkaistu tuoreessa Ydin-lehdessä no 1/2020. Se on kirjoitettu jo yli kuukausi sitten, mutta ei mielestäni ole menettänyt mitään ajankohtaisuudestaan. Samalla kun julkaisen sen tässä KU-blogina toivon, että juttu mainostaa Ydin-lehteä. Se ilmestyy vajaa 100-sivuisena lukupakettina neljä kertaa vuodessa ja sisältää parasta journalismia, mitä Suomessa on tarjolla.
Onko Suomessa kansalaisrintama-hallitus?
Kirjoitan tätä esseetä tammikuun viimeisenä päivänä; huomenna Iso-Britannia ei enää ole Euroopan unionin jäsen. Kaikki rationaaliset kommentaattorit miettivät nyt, miten eron voi toteuttaa niin, ettei siitä synny aivan hirvittäviä menetyksiä yhtäältä Britannialle itselleen ja toisaalta EU-maille. Se on tässä tilanteessa tietysti viisasta, hyödyllistä ja erittäin tarpeellista pohdiskelua, sillä lopullisten ehtojen hiomiseen on vielä vuosi aikaa. Miksi tähän tragediaan on jouduttu?
En aio pohdiskella, tekikö konservatiivien David Cameron virheen järjestäessään lupauksensa mukaisesti kansanäänestyksen, vaikka itse kannatti unioniin jäämistä. Syyt tragediaan ovat syvemmällä, ennen kaikkea Labourin politiikassa ja Labourin kannattajien poliittisessa tietoisuudessa. Jotkut meillä Suomessa ovat tuominneet Tony Blairin(ja siinä sivussa myös Paavo Lipposen) viheliäisen uusliberaalin politiikan kätilöksi. Näen asian kokonaan toisin. Blairin puolueensa ideologiaan ja sen ydin-periaatteisiin kohdistama uudistus (New Labour!) toi puolueen nykyaikaan ja oli erittäin tervetullut. Sitten hän itse pilasi puolueensa ja sen kannatuksen ryhtymällä kiihkeästi tukemaan Yhdysvaltojen Lähi-Idän sotapolitiikkaa.
Tietysti Jermy Gorbynin haaste puolueen uskottavuuden uudelleen rakentamisessa Blarin jälkeen oli mutkikas. Mutta silti! Sensijaan, että olisi keskittynyt EU:n toimintakyvyn ja uskottavuuden ideologiseen – sillä sitähän vain voi oppostiossa tehdä! – parantamiseen, hän on koko puheenjohtaja-kautensa ajan ollut suhteessaan Euroopan unioniin omituinen aidalla istuja. Siitä on seurannut, että Labourilla ei ole ollut oikein minkäänlaista EU-politiikkaa. Kortit jäivät niiden populistien käteen, jotka Britannian järkyttävän keltaisen lehdistön tuella rupesivat huutamaan, että ”meidän on saatava itsenäisyytemme ja oma päätösvaltamme takaisin”.
En ole ollut koskaan marxilaisten slogaanien huutelija, mutta ajattelen, että oikein tulkittuna kehotuksessa ”Kaikkien maiden proletaarit, yhtykää!” on paljon järkeä. Siis oikein tulkittuna!
Euroopan unionilla on historiansa, joka palautuu ideana maailmansotien välisen ajan pan-eurooppalaisiin ajatuksiin, käytännössä kuitenkin vasta toisen maailmansodan jälkeiseen tarpeeseen vakauttaa pysyvä rauha ennen kaikkea Saksan ja Ranskan välillä. Noiden vuosien jälkeen huikeasti kiihtynyt globalisaatio on vuosi vuoden jälkeen tehnyt EU:sta aina vain paremman idean. Sisämarkkinat ovat olleet – ja ovat – kaikkien jäsenmaiden kiistämätön etu.
On ollut kaikkien eurooppalaisten onni, että EU:n perussopimukset ovat alusta lähtien ilmaisseet selvästi, että unionin jäsenyys edellyttää valtiolta demokraattista hallintoa ja ihmisoikeuksien kunnioittamista. Toisen maailmansodan voitto oli tulkittu demokratian voitoksi totalitaristisesta fasismista, ja se oli syytä varmistaa. On haaste oppimiselle, että unioni huolimatta siitä loistavasta ideologisesta innovaatiosta, joka sisältyy sanaan ”subsidiariteetti”, ei ole aina unionin sisäisissä suhteissa myöhemmin ymmärtänyt oikein sitä, mikä Brysselin elinten ja jäsenmaiden hallintojen välillä koetaan viisaaksi ja demokraattiseksi. Muistamme ”liian käyrät kurkut” -direktiivin herättämän yleisen pahennuksen, vaikka siinäkin ”suora” järki taisi lopulta voittaa.
Puolan, Unkarin ja eräiden muidenkin EU:n jäsenmaiden huolestuttava kehitys korostaa sen demokratiaan ja ihmisoikeuksiin kohdistuvan sitoutumisen merkitystä, jonka maa lupaa pitää voimassa tultuaan hyväksytyksi unionin jäseneksi. Yhteinen vapaaehtoisesti hyväksytty normisto on joka tapauksessa ainoa kaikkien vapauden tae. Se on sitä kansallisesti ja kansainvälisesti.
Euroopan unionin demokratian kehityksen historiaan kuuluu myös se tärkeä keskustelu, joka käytiin ”fortress-Europe” pelkojen takia. Siinä oli perimmältään kysymys niistä mielikuvista – ja käytännöistä – jotka määrittävät EU:n paikkaa maailmassa. Onko se ympäröivää maailmaa ”kuppaava” taloudellinen hegemoni, vai reiluihin taloudellisiin suhteisiin ja kehitysmaiden kehitykseen sitoutuva partneri? Maailman kehityksen kannalta on ollut perustavan hieno asia, että toisen maailmansodan jälkeen perustettiin Yhdistyneet kansakunnat -järjestö. Ja on erittäin tärkeää, että Euroopan unioni jäsenmaineen on sitoutunut YK:n demokratia- ja ihmisoikeus-normistoon; sen ylläpitämiseen, sen toteuttamiseen ja sen kehittämiseen.
Ruotsin pääministeri Olof Palmen sanomaksi väitetään lausetta: ”Politiikka on tahdon asia!”. Jos uskomme ihmisten vapaaseen tahtoon, niin Palme on oikeassa. Jumala, kohtalo, sallimus tai tähtitaivaan asento eivät määrää, mitä politiikassa tapahtuu. Sen määräävät ihmiset; mutta on myös tehtävä tärkeä varaus: vain niiden vakiintuneiden sosiaalisten suhteiden puitteissa, jotka ihmiset ovat itse rakentaneet. Laajasti ottaen kansalaiset voivat tahtoa jotakin vain demokratioissa.
Olen edellä pohtinut Euroopan unionia ja Yhdistyneitä kansakuntia demokratiaan ja ihmisoikeuksiin sitoutumisen ja sitouttamisen kansainvälisinä instituutioina. Voidaan sanoa yksikantaan: Euroopassa meidän kaikkien tulee ymmärtää, että olemme paitsi oman maamme, myös Euroopan ja maailman kansalaisia. Samalla on viisasta kehittää kieltä niin, että sana ”kansalainen” saa yhä useammin merkityksen ”poliittinen osallistuja ja vaikuttaja”. Vanhahtava käsite ”alamainen” sopii oikein hyvin niihin tilanteisiin, joissa tahtomisen ja vaikuttamisen mahdollisuus puuttuu. Kansalaisuus kuuluu demokratiaan ja demokratia kuuluu kansalaisuuteen.
Demokratian alkukotina viitataan yleensä Englantiin ja magna cartaan vuodelta 1251. Edustuksellisuuden laajeneminen lainsäädännössä on kuitenkin ollut pitkä ja hidas prosessi. Paljon nuorempaa perua on taistelu sosiaalisesta ja taloudellisesta oikeudenmukaisuudesta. Sekin sai alkunsa Englannin teollisesta vallankumouksesta 1700- ja 1800-lukujen vaihteessa. Silloin syntynyt chartisti –liike oli mielenkiintoinen sekoitus sekä demokratian että sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelua. Jos demokratiana pidetään vain yleistä äänioikeutta, niin demokratian ja sosiaalisen oikeudenmukaisuuden tavoittelu nykyaikaisessa merkityksessä ovat itse asiassa saman ikäisiä liikkeitä, ja molemmat ovat peräisin Englannista. Sitä taustaa vasten Brexit näyttäytyy aina vain surullisempana taka-askeleena.
Teollinen vallankumous on ollut ihmiskunnan historiassa valtavan dynaaminen vaihe. Ei siis ollut ihme, että uusi yhteiskunta ja ennen kaikkea sen uusi talous haluttiin ottaa haltuun myös intellektuaalisesti. Syntyi poliittinen taloustiede, jota edustivat mm. Adam Smith ja David Ricardo. Syntyi myös sen kritiikki, jota puolestaan edustivat mm. Robert Oven, Charles Fourier, Pierre-Joseph Proudhon ja tietysti Karl Marx. He kaikki samaistuivat sosialismiin ja kommunismiin, joita monet pitivät silloin synonyymeina.
Sosialismista tuli marxilaisessa muodossa työväenliikkeen valta-ideologia, koska Saksassa 1870-luvulla uskomattomalla vauhdilla kasvanut sosiaalidemokraattinen puolue otti sen omakseen ja levitti sitä pian tehokkaasti sekä pohjoiseen että etelään. Maailmansodan jälkeinen nationalismi eurooppalaisen fasismin ja saksalaisen natsismin muodossa tekivät 1930-luvun alussa väkivaltaisesti lopun saksalaisesta sosiaalidemokratiasta. Koska Saksa hävisi ja jaettiin toisen maailmansodan jälkeen, kesti kauan ennen kuin saksalainen sosiaalidemokratia otettiin jälleen vakavasti, ja kun se tapahtui, SPD oli jo luopunut sosialismi-sanan käytöstä. Sosialismin maineen menetystä oli edistänyt tehokkaasti jo maailmansotien välisenä aikana totalitaristinen Neuvostoliitto, toisen maailmansodan jälkeen sen tuhotyö tässä asiassa oli definitiivistä.
Älykkäät ihmiset eivät kuitenkaan ole koskaan luopuneet sosialismista liberalismin filosofian ja kapitalismin teorian kritiikkinä. Siitä sanastakaan ei voida luopua, koska me tarvitsemme sen käsitteen, johon sana viittaa. Olen AxelHonnethin kanssa samaa mieltä: sosialismin käsite on pelastettava. Sitä ei kuitenkaan voida pelastaa minkään talous- tai yhteiskuntajärjestelmän nimenä. Se voidaan pelastaa vain liberalismin kritiikkinä ja yhteiskuntateoriana, joka auttaa meitä suunnistamaan oikein.
Tässä mielessä aikamme eräs kaikkein mielenkiintoisimpia hahmoja on poliittisen teorian professori Chantal MouffeWestministerin yliopistossa. Häneltä tuli jo vuonna 1985 erinomainen kirja Hegemony and Socialist Stategy: Towards a Radical Democratic Politics, jonka toisena tekijänä oli hänen aviomiehensä Ernesto Laclau. Toissa vuonna Mouffelta on tullut uusi kirja samasta tematiikasta nimellä For a Left Populism.
Mouffen yhteiskunta-analyysi on viiltävän terävää ja selväjärkistä. Hän ei ole kumoamassa markkinataloutta, vaan rakentaa kaikkien ihmisten ihmisten aktiivista ja oikeudenmukaista yhteiskuntaa hyvin paljon samoin periaattein kuin saksalainen Sahra Wagenknecht toissa vuonna suomeksi ilmestyneessä kirjassaan Raha ilman ahneutta – Kuinka pelastautua kapitalismilta.
Chantal Mouffelle keskeinen pohde on poliittinen mobilisaatio; miten päästä eteenpäin? Demokratia on hänelle luovuttamaton lähtökohta. Siksi vasemmiston näkökulmasta katsoen kysymys on siitä, miten rakennetaan hegemoninen vasemmiston arvoja edistävä poliittinen blokki. Se ei tapahdu missään tapauksessa puolueiden ulkopuolella, mutta moniaineksinen kansalais- ja kansalaisjärjestö-toiminta on kuitenkin avainasemassa. Kysymys on tulevaisuuteen suuntautuvan poliittisen ilmapiirin ja kansalaisuuteen nojaavan yhteistoiminnan luomisesta. En ole Chantal Mouffen kanssa samaa mieltä siitä, että tässä asiassa vasemmistoa auttaa positiivisen asenteen omaksuminen käsitteeseen populismi, pikemminkin päinvastoin. Tarvitaan selväsanaisuutta ja älyllistä rehellisyyttä, samoin tarvitaan avoimuutta, mutta ennen kaikkea tarvitaan suvaitsevaisuutta, empatiaa ja kykyä kuunnella.
Teoreettisesti asetelma ei ole hirvittävän vaikea, vaikka se on sitä poliittisesti. Kysymys on yleensä yksityisen ja julkisen rajaviivan vetämisestä järkevästi – ja sitten poliittisesti hyvin vaikeasta asiasta, eli riittävän julkisen rahoituksen turvaamisesta. Kysymys on kuitenkin aina poliittisista prioriteeteista ja kansalaisuuden ottamisesta vakavasti.
Kuuntelin hiljattain tunnetun, aktiivi-politiikasta jo pois jääneen keskusta-vaikuttajan Seppo Kääriäisen ajatuksia Suomen näkymistä nyt, kun ohjaksissa on Sanna Marinin hallitus. Hän oli tavattoman toiveikas, suorastaan innostunut. Mielenkiintoista oli, että tämä keskustan strategi ei pitänyt enää lainkaan luonnehdinnasta ”punamulta” vaan suositteli mieluummin käytettäväksi luonnehdintaa ”punavihreä kansanrintama”. Siitä olisi vain lyhyt matka ideologisesti tosi-jämäkkään luonehdintaan: kansalaisrintama-hallitus. Seppo Kääriäinen toivotti Sanna Marinin hallitukselle menestystä ja pitkää ikää. Yhdyn täydestä sydämestäni hänen toivotukseensa.
Kalevi Suomela