Joschka Fisherin tuoreen Epäonnistunut Eurooppa? kirjan kannessa on kustantajan (Intokustannus) laatima puffiteksti: ”Saksan vihreiden paha poika etsii vastauksia Euroopan kohtalonkysymyksiin. Helppoa se ei ole.”

Itse olisin kirjoittanut tekstin jälkimmäisen virkkeen toisin: Helppoja ne eivät ole (nimittäin Euroopan kohtalonkysymykset). Mitä taas Fisheriin tulee, hän itse asiassa tuntuu melko helposti löytäneen niihin vastaukset – yhden suuren ratkaisun.

Juuri se on Fischerin kirjassa kiehtovaa ja tekee siitä tavattoman selkeän ja lukukelpoisen, mutta onko hänen analyysinsa oikea, ja onko hänen ratkaisunsa Euroopan ahdinkoon oikea?

Kirjan julkistamistilaisuudessa Olli Rehn kiinnitti huomion kirjan saksankielisen nimen Scheitert Europa? epätarkkaan suomennokseen. Fischer ei pohdi, eikä kirjan nimikään viittaa siihen, että Eurooppa olisi alunperin, hiljattain tai joskus historiansa kulussa epäonnistunut, vaan kysymys on siitä, epäonnistuuko Eurooppa nyt nykyisten haasteidensa edessä.

Mikä Eurooppa?

Eurooppa-sanakin kirjan nimessä on varmuuden vuoksi syytä avata. Se tarkoittaa Fischerille instituutiota, Euroopan unionia. Kirjan sisällön perusteella voi kyllä ajatella, että se viittaa Eurooppaan myös yleisemmin historiallisena ja poliittisena kokonaisuutena, vaikkei sillä olisikaan institutionaalista muotoa Euroopan unionina. Fischeriä ahdistaa Euroopan unionin epäonnistumisen mahdollisuus siksi, että unioni on ollut ja on edelleen tavattoman onnistunut, viisas – ja itse asiassa maanosallemme aivan välttämätön projekti.

Kirjan ensimmäisen luvun otsikko on ’Suuri pamaus’. Sillä Fischer viittaa sunnuntaipäivään 14. syyskuuta vuonna 2008, jolloin vastuulliset tahot Yhdysvalloissa päästivät investointipankki Lehman Brothersin konkurssiin. Se merkitsi paitsi USA:n myös Euroopan ja Euroopan unionin ajautumista kriisiin.

Mikä kriisi?

Fischer ei puhu kriisistä vain talouskriisinä, vaan tarkoittaa ensisijaisesti poliittista kriisiä. ”Kriisi”, toteaa Fischer ei käsitteenä tarkoita vain epäonnistumista, vaan sellaista päätöksenteon tilannetta, jossa voi joko epäonnistua tai edetä, mutta päättäjät eivät tiedä, mitkä päätökset johtavat mihinkin, eivätkä hämmentyneinä kykene tehokkaaseen päätöksentekoon.

Fisher tekee kriisistä kolme johtopäätöstä. Ensinnäkin sen, että euro on onnistunut pysymään hengissä ennen kaikkea poliittis-historiallisista ei siis taloudellisista syistä. Toisena johtopäätöksenään hän tekee sen, että euron äkillinen loppu voitaneen sulkea pois. Todellinen vaara ei olisikaan sen äkillinen loppu, vaan Euroopan kansojen keskinäisen solidaarisuuden vähittäinen hiipuminen. Kolmas johtopäätös on ennustus. Talouskuri-politiikka, luopuminen eurooppalaisesta visiosta ja jumittuminen pikkumaisen pragmatismin ja unionin uudelleen valtiollistumisen politiikkaan levittävät syntyneitä erimielisyyksiä ja ristiriitoja taloudelliselta ja sosiaaliselta saralta politiikan puolelle. Se jatkuu joka ikinen päivä, jos jatkamme edelleen samalla kurssilla.

Fischer toteaa tosiasiana, että erimielisyydet hallitusten välisen yhteistyön kannattajien ja unionin federalistisen kehittämisen kannattajien välillä ovat jatkuneet pitkään. Nyt on kuitenkin avautunut Euroopan kehittymismahdollisuuksia, jotka ovat kovin toisenlaisia kuin näiden leirien puhdasoppiset kannattajat ovat aikaisemmin ajatelleet.

Kriisi on jo saanut EU:ssa aikaan muutoksia, joiden toteuttamiseen olisi mennyt normaaliaikoina vuosia tai vuosikymmeniä – jos niitä olisi ylipäänsä saatu aikaiseksi koskaan.

Mitä historia opettaa?

Fischer itse ei peittele federalismiaan, vaan näkee paljon vaivaa todistaakseen, että ajatus Euroopasta yhtenäisenä poliittisen kokonaisuutena on vanha, eikä ole koskaan kuollut sitten Rooman valtakunnan päivien. Kirjan luku ’EU ja Euroopan historia’ onkin jo itsessään riittävä peruste ostaa ja lukea kirja. Se on tiivis, oppinut ja elegantti katsaus Euroopan ja Eurooppa-idean poliittiseen kehitykseen.

Oleellista siinä kehityksessä on, että pitkään – todella pitkään! – Eurooppa-ideaa on toteutettu voimapolitiikan keinoin, jolloin aina jokin valta on ollut laajempaa alueellista yhtenäisyyttä ylläpitänyt hegemoni. Valtiollinen ja kansallinen demokratiakehitys alkoi tietty jo 1800-luvun Euroopassa, mutta ajatus Euroopasta ylikansallisena demokraattisena yhteisönä on syntynyt ja on kehittymässä vasta Euroopan unionin myötä. Tässä suhteessa EU on historiallisesti täysin uusi ja uniikki ilmiö.

Kirja sisältää paljon tarkkanäköistä ja viisasta pohdiskelua myös siitä, miten erilaiset lähtökohdat USA:lla ja Euroopalla on ollut kehittää laajempaa poliittista yhteisöä. Suurin ero on tietysti kielioloissa. Pohjois-Amerikassa liittovaltiota on rakennettu yhden kielen, englannin, varassa. Vaikka Euroopassakin englanti erityisesti toisen maailmansodan jälkeen on kohonnut tärkeään asemaan yhteisenä kielenä, Eurooppa on ja pysyy monien kielikulttuurien maanosana.

Kaksi perinnettä

Fischer on saksalainen. Sitäkin nautittavampaa on lukea hänen ankarat madonlukunsa saksalaiselle traibalismille, joka on tietysti perua Pyhän saksalais-roomalaisen keisarikunnan tilkkutäkin kaltaisesta jakautumisesta lukemattomiin ruhtinaskuntiin. Myös ranskalaisten osoittaman kyvykkyyden rakentaa vahvaa keskushallintoa Fischer juontaa historiasta – ja luultavasti täysin paikkansa pitävästi. Molemmat perinteet vaikuttavat vahvasti, kun Eurooppa kehittelee sisäiselle keskinäiselle yhteistyölleen parasta institutionaalista muotoa. Fischer pitää unionin kehittämisen avainkysymyksenä Saksan ja Ranskan kykyä tehdä se yhteisymmärryksessä. Tämä on realismia, jossa Fischer on varmasti oikeassa.

Fischer näkee monia syitä, miksi Euroopan unionin tulisi kyetä olemaan paljon nykyistä vahvempi poliittinen toimija: mm. tarve tasa-arvoistavaan globaaliin talouspolitiikkaan, tehokas kehitysyhteistyöpolitiikka, ilmasto- ja muu ympäristöpolitiikka, ihmisoikeuspolitiikka, turvallisuuspolitiikka. Ongelma asettuu Fischerin mielessä siten, että unionin jäsenmaiden tulisi kyetä yhteisen (ja viime kädessä jokaisen jäsenvaltion oman) edun nimissä päättämään, mitkä ovat sellaisia asioita, joissa jäsenvaltioiden olisi viisasta – yhteismarkkinoiden lisäksi – luovuttaa suvereniteetti unionille.

Antaako Putin vauhtia?

Piiskatessaan unionia näiden kysymysten ymmärtämiseen Fischer nostaa vahvasti esiin Vladimir Putinin politiikan, joka Krimillä ja Ukrainassa polkee kaikkia kansainvälisen oikeuden normeja, pyrkii hajottamaan unionimaiden yhtenäisyyttä ja luomaan Venäjän ja unionin välille hajoita-ja-hallitse tilanteen. Jos Fischer tässä asiassa liioittelee vaaraa – mikä ei ole mitenkään ilmiselvää – hän tekee sen tavattoman hyvin argumentoiden.

Fischerin ’suuri ratkaisu’ perustuu analyysiin, jonka mukaan euromaat ovat avainasemassa unionin institutionaalisessa kehittämisessä. Peruskirjan muutokseen kaikkien EU-maiden yhteisellä päätöksellä ei nykyoloissa ole mahdollisuutta. Sen sijaan jäsenmaiden keskinäisellä sopimuksella (Schengen-sopimuksen tapaan) euro-maat voisivat muodostaa unionin tietoisen kehittämisen ytimen. Jos – ja se on suuri jos – Saksa ja Ranska voivat sopia yhteisestä visiosta.

Optimistinen puheenvuoro

Kirjan arvioinnin kannalta on oikeastaan sivuseikka, ovatko kaikki Fischerin ’suuren ratkaisun’ yksityiskohdat kohdallaan. Kirja on vahva ja selväsanainen puheenvuoro unionin kehittämisen puolesta realistisen kehitys- ja tilanneanalyysin pohjalta.

Paitsi sopimista niistä keskeisistä asioista, joissa unionin tulisi saada lisää itsenäistä toimivaltaa, Fischer haluaa vahvistaa Euroopan parlamentin ja komission asemaa. Nämä ovat pyrkimyksiä, joiden kannattajaksi minäkin ilmoittaudun mielihyvin. Kyse on unionin demokratiavajeen vähentämisestä ja sen demokraattisen legitimiteetin vahvistamisesta.

Kirja on optimistinen ja toivoa herättävä puheenvuoro Euroopan tilanteessa, jossa nyt päällekäin olevat talous- ja pakolaiskriisi tuottavat paljon paniikinomaista takertumista nationalismiin. On suorastaan kutkuttavan nautittavaa lukea, miten Fischer on osannut kääntää talouskriisin Euroopan unionille tuottaman uhan positiiviseksi haasteeksi ja mahdollisuudeksi mennä eteenpäin.

Tämän jutun otsikon kysymyksen ’Onnistuvatko eurooppalaiset?’ saakin mielellään käsittää seuraavasti: onnistuuko eurooppalainen politiikka ja onnistuvatko eurooppalaiset poliitikot (1) säilyttämään Euroopan unionin sinä rauhan, vakauden ja vaurauden takaajana, jollaiseksi se perustettiin ja (2) onnistuvatko he vauhdilla tasa-arvoistuvassa ja kiihtyvästi globalisoituvassa maailmassa rakentamaan nykyistä sosiaalisemman Euroopan ja samalla kehittämään Euroopan unionista vahvan globaalin toimijan demokratian arvojen puolesta. Vastuu on viime kädessä meillä kansalaisilla.

Toivottavasti Joschka Fischerin kirja hyvänä johdatuksena näihin kysymyksiin saa paljon lukijoita ja herättää vilkasta keskustelua.