Tämä päivän (1.9.) HeSarin lauantaivieras on Sdp:n eduskuntaryhmän puheenjohtaja Antti Lindtman.
Minulla ei ole aavistustakaan, miten tärkeänä Lindtman pitää esiin nostamaansa kysymystä työntekijöiden vaikutusvallan lisäämisestä yrityksissä. En tunne Lindtmania. Enkä ole erityisesti seurannut hänen uraansa. Haastattelu kiinnostaa minua, koska olen itse jo 60-luvulla ollut innostunut silloisista yritysdemokratiakeskusteluista, ja pidän asiakokonaisuutta tärkeänä.
60-luvun keskustelut johtivat aikanaan yritysdemokratiakomitean asettamiseen. Siihen sijoitettiin niissä piireissä, joissa minä aiheesta keskustelin, aikanaan paljon toiveita. Sittemmin toteutunut yhteistoimintalaki oli askel eteenpäin, mutta paljon vaatimattomampi, kuin olimme toivoneet. Sen jälkeen asiasta on työelämän kehittämisideana oltu paljolti täysin hiljaa. Suurelle yleisölle YT-laki on tullut merkitsemään lähinnä irtisanomismenetelyä.
Kun nykyisen hallituksen aikana työnantajapuolelta on esitetty vaatimuksia paikallisen sopimisen lisäämisestä, olen lähinnä ollut hämmästynyt siitä tylyydestä, jolla asia on torpattu työntekijäpuolella. Yhtäältä on sanottu – mielestäni sinänsä ehdottoman oikein – että jos jostakin paikallisesti sovitaankin, niin työehtosopimusten tulee aina olla pohjana. Toisaalta on sanottu, että jo nykyiset pelisäännöt (lait ja sopimukset) mahdollistavat paikallisen sopimisen; työnantajat vain eivät ole kiinnostuneista käyttämään olemassa olevia mahdollisuuksia.
Minua on jäänyt mietityttämään, eikö työntekijäpuolelta olisi voitu viestittää vahvemmin ilahtumista siitä, että ottamalla esille ajatukset paikallisesta sopimisesta työnantajapuoli on vihdoinkin ilmaissut halua kehittää työelämää yhdessä työntekijöiden kanssa.
Monien tutkimusten perusteella on tiedossa, että osallistava johtaminen – käytetään myös termiä demokraattinen johtaminen – lisää ja ylläpitää työntekijöiden motivaatiota tehdä työnsä paremmin. Se saa heidät viihtymään, ja sitouttaa heitä työhön. Tämä tietysti vaihtelee työn luonteesta riippuen, mutta on totta työssä kuin työssä.
Kysymys on myös työn kehittämisestä. Työprosessien, -menetelmien, jopa -välineiden kehittämisessä työntekijöillä voi olla merkittäväkin rooli. Jos näissä asioissa on luontevaa kanssakäymistä työntekijöiden ja johdon välillä.
Nykyisessä työlainsäädännössä lähdetään liikkeelle työnantajan ehdottomasta direktio-oikeudesta. Se on ikäänkuin taloudellisen liberalismin filosofiasta johdettu perustava aksiooma. Mutta se ei ole vuosikymmeniin estänyt kehittämästä osallistavia liikkeenjohdon ja johtamisen oppeja. Joku voisi hymähtää pilkallisesti, että ne ovat vain työelämän valistunutta itsevaltiutta, mutta itsevaltiutta kuitenkin. Olen eri mieltä. Jo nykyisin voidaan sanoa, että (direktio-oikeuden ehdottomuudesta huolimatta) monilla aloilla ja monissa työpaikoissa demokraattinen osallistava johtamistapa on institutionalisoitunut.
Lindtman viittaa haastattelussaan Saksan myötämääräämislakeihin, jotka edellyttävät, että työntekijöillä on edustus yritysten hallituksissa (ja hallintoneuvostoissa, jos sellaisia on). Kannattaa kiinnittää huomio siihen, että tällaisetkaan järjestelyt eivät merkitse työnantajan direktio-oikeuden murtumista ja lakkaamista. Sen sijaan ne merkitsevät todennäköisesti parempaa luottamusta työnantajan ja työntekijöden välillä.
Avoimuus lisää luottamusta. Jos yrityksessä lisäksi on osallistavaa johtamista suosiva kulttuuri, yritykselle voi ennustaa menestystä. Minä uskon, että Saksan ns. talousihme 50-luvulta alkaen on paljolti perustunut juuri tällaisiin asioihin.
Minusta Antti Lindtman on tehnyt työelämän kehittämistä koskevalle julkiselle keskustelulle melkoisen palveluksen nostaessaan esiin paikallisen sopimisen / yritysdemokratian kehittämisen.
Toivottavasti Sdp on sen verran byrokraattinen puolue, että sen varapuheenjohtaja ei valtakunnan johtavan sanomalehden haastattelussa ole puhunut vain omiaan, vaan asia resonoi puolueessa laajemminkin. Sen tulisi resonoida myös Vasemmistoliitossa ja mielellään muissakin poliittisissa puolueissa.
Kysymyksessä on kuitenkin sellainen asiakokonaisuus, joka liikkuu tai ei liiku sen mukaan, sytytäänkö asialle ammattiyhdistysliikkeessä. Toivottavasti sytytään. Kysymys ei ole vain yritysten menestyksestä, vaan ennen kaikkea ihmisten ”menestyksestä”, heidän viihtymisestään työssä ja omassa elämässään.
Tottakai tällä asiakokonaisuudella on tekemistä myös tulonjaon kanssa. Käsitykseni on, että kaikkien pitäisi jättää taakse se aika, jolloin uskottiin että tulonjakoasiat hoituvat parhaiten säilyttämällä mahdollisimman jyrkkä ero yhtäältä työntekijöiden ja heidän edustajiensa ja toisaalta työnantajien ja heidän edustajiensa välillä.
Yhteistyöstä työilmapiirin ja työn kehittämisessä hyötyvät kaikki. Toivottavasti Antti Lindtmanin avaus johtaa vilkkaaseen keskusteluun.