Vanha hyvä työtoverini lähetti minulle viestin saatuaan käsiinsä kääntämäni John Seedin kirjan Ymmärrä Marxia. Hän kertoi, että Kanava 1/2020 on julkaissut Kari Salminen nimisen kaverin kirjoittaman jutun otsikolla ”Karl Marxin ikuinen paluu”. Oletin ehkä toiveikkaasti (mutta epäuskoisena) että juttu käsittelisi kääntämääni Marx-kirjaa. Minun oli siis hankittava Kanava-lehti, koska jo yli kymmenen vuotta sitten kyllästyin sen (ja sen silloisen päätoimittajan) mielestäni vinoon maailmankuvaan, ja lopetin pitkäaikaisen tilaukseni. Jos en nyt uusi tilaustani, vaikka olen kuullut lehden kovasti parantuneen, syy olisi se, että minulla on liikaa luettavaa.

Salminen sanoo, että ”1800-luvun talousjärjestelmän kriitikosta tuli milenniaaleiksi kutsutun nuoren sukupolven poliittinen suosikki, jolta haetaan lääkkeitä aikamme ongelmiin. Vaikka Marx ei olisi ajankohtainen arvioissaan, hänen halutaan olevan”.

Olen tuosta asiasta Salmisen kanssa kovin paljon samaa mieltä. Itse asiassa se oli minulle tärkeä syy, miksi halusin saattaa suomenkielisen lukijakunnan käsiin John Seedin kirjan. En ole monessakaan tapauksessa pitänyt niistä kirjoista, joissa Marxilta haetaan lääkkeitä aikamme ongelmiin tai julistetaan: ”Marx oli oikeassa!”.

Seedin Ymmärrä Marxia käy läpi Marxin ajatuksia ja sijoittaa ne sekä oman aikansa poliittisiin tapahtumiin että tuon ajan filosofisiin ja taloudellisiin keskusteluihin. Kirjan viesti on, että Marx oli vaikutusvaltainen – siis aivan valtavan vaikutusvaltainen – kirjoittaja, jonka nimissä ikonisoitui ensin saksalainen sosiaalidemokraattinen marxismi 1870-luvulla ja seuraavaksi marxisismi-leninismi 1920-luvulta alkaen. Jo tämä olisi riittävä peruste yrittää ymmärtää, mitä Marx itse ajatteli ja miksi.

Marx on aate-historiallisesti kiinnostava klassikko. Hänen ajatuksiaan kannattaa yrittää ymmärtää, mutta jos Kari Salminen on sitä mieltä, että on naiivia hakea Marxilta lääkkeitä aikamme ongelmiin, hän on paljolti oikeassa. Tästä lähtökohdasta käsin pidän Kari Salmisen juttua oikein hyvänä ja tervetulleena, mutta hän jättää liian vähälle huomiolle, että Che Guevaran (ja joskus vieläkin Maon) tavoin naiivisti ikonisoidun Marxin takana on todellinen historiallinen Marx.

Miksi tämän todellisen historiallisen Marxin ajatusten pitäisi kiinnostaa meitä? Olen Seedin kirjan suomennokseen kirjoittamassani esipuheessa sanonut, että yhteiskuntieteissä on käytössä oivallinen sana, joka luonnehtii parhaiten Marxin merkitystä: hänen tekstinsä ovat heuristisia, ajatuksia virittäviä ja inspiroivia, mutta – ja tässä tulee varoittava sana – todella ymmärrettäviä vain sijoitettuna oman aikansa taustaan.

Ikonisoitunut Marx-kultti on alusta alkaen kehottanut suhtautumaan Marxiin toisin: profeettana, jonka sanoja vain eri tavoin auktorisoitu papisto ymmärtää oikein. Tämä on ollut yksi syy siihen, miksi puolue-usko ja ja tiukka puoluekuri ovat olleet niin tavallisia ilmiöitä ns. kapitalististenkin maiden työväenpuolueissa. Samaa kulttuuria ovat edustaneet tiukat fraktiot puolueiden liepeillä. Kari Salmisen milenniaaleilla siis on kuin onkin runsaasti edeltäjiä.

Salminen kirjoittaa: ”Yliopistolliseen humanismiin sekä yhteiskuntatieteisiin suuresti vaikuttanut oppi muotoiltiin Ranskassa ja Italiassa. Gramscin teoria hegemoniasta ja Althusserin ideologiakiritiikki vaikuttivat paljon . . . ajatteluun.” Salminen on kyllä oikeassa, mutta he vaikuttivat kovin eri tavoin. Gramscista on polveileva linja esim. E. P. Thompsonin kautta New Left:iin ja eurokommunismiin. Althusserin rooli sensijaan oli tehdä ns. reaalisesti olemassa oleva sosialismi salonkikelpoiseksi. Ehkä Althusserin voidaan katsoa kuuluneen ”yliopistolliseen” humanismiin, mutta humanisti hän ei ollut missään tuon sanan järkevässä merkityksessä.

Salmisen juttu on sillä tavoin muodikkaasti journalistinen, että hän ikäänkuin etsii ja paljastaa kulttuurisen naurettavuuden. Sellaista hänelle (ja minullekin) edustaa hänen milenniaaleiksi kutsumansa nuorison harjoittama Marxin nostaminen muoti-suosikiksi. Salminen ironisoi: ”Uusi Marx on lähinnä partainen rocktähti kaukaa historiasta”. Tämän lähestymistavan ongelma on, että Marx joka tapauksessa kuitenkin on klassikko, jonka – joko suoranaisesti tai epäsuorasti – virittämistä ajatuksista on syytä keskustella vakavasti.

Vakava ongelma on esimerkiksi se, että me kylmän sodan jäljiltä pidämme käsitteitä sosialismi ja kapitalismi helppoina ja merkitykseltään itsestään selvinä. Ajattelun perkaamisen pitäisi alkaa siitä, että erotamme toisistaan käsitteet kapitalismi ja markkinatalous. Ne ovat eri asioita ja ne on kyettävä määrittelemään itsenäisesti.

Salminen viittaa Axel Honnethin toissavuonna julkaistuun kirjaan Sosialismin idea. Oikein luettuna sen perusteella voi tehdä kaksi johtopäätöstä, joista ensimmäinen on myös Honnethin toivomus: 1) sosialismi on syytä säilyttää elävänä käsitteenä. Toinen johtopäätös on vain omani: 2) sanaa sosialismi ei pidä käyttää minkään spesifin yhteiskuntajärjestelmän nimenä, vaan sen tulee ymmärtää viittaavan liberalismin poliittisen taloustieteen kritiikkiin. Haluan siis sanoa, että sosialismi voidaan ymmärtää – ja mielestäni tulee ymmärtää vain ja pelkästään – liberalismille pohjautuvana, mutta sen ylittävänä yhteiskunta-teoriana (ja siitä johdettuna politiikkana).

Salminen on selvästi lukenut tai ainakin selannut Gareth Stedman Jonesin vuonna 2016 ilmestyneen järkäleen (750 sivua) Karl Marx – Greatness and Illusion. Se on loistava opas sijoittamaan Marx taustaansa, mutta muutamissa Marxin intentioiden tulkinnoissa Jones syyllistyy mielestäni melko yleiseen virheeseen. Minun tulkintani mukaan Marx ei tarkoittanut arvo-teoriansa olevan ikäänkuin yritysten hinnoittelu-osaston työkalu. Sen osoittaminen tässä suhteessa kelvottomaksi ei vähennä, saati mitätöi Marxin arvo-teorian arvoa. Jos arvo-teorian ymmärtää filosofisesti (tyyliin kokonais-työläinen myymässä työvoimaansa) ja jos on myös ihmisten taloudellisen tasa-arvon kannattaja, silloin tällaisille ihmisille arvo-teoria on poliittinen moraliteetti ja poliittisen etiikan peruskivi.

Salmisen otsikko on hauska: ”Karl Marxin ikuinen paluu”. Jos juttua ei lue niin, että se on pelkkää irvistelyä milenniaalien Marx-chic-kirjallisuudelle, niin se voi antaa virikkeen tutkimusmatkaan puolentoista vuosisadan aikana käytyyn mielenkiintoiseen keskusteluun poliittisen taloustieteen, poliittisen filosofian ja vaikkapa niin sanotun marxilaisen sosiologian ympärillä.

En kykene näkemään sellaista tulevaisuutta, jossa Marx klassikkona ei olisi relevantti. Lisään vielä varmuuden vuoksi, kuten Marxkin sanoi itsestään: minä ainakaan en ole marxilainen.