Luulenpa että JoukoKajanojan Horisontti-kirjoitus viime viikon Viikkolehdessä (15.6.) on yksi tärkeimpiä kirjoituksia, joita lehti on julkaissut tänä vuonna. Kajanojan kirjoituksen otsikko oli Perusturvan parantamisessa ei ole helppoja ratkaisuja.

Peruskysymys on tietysti, pitääkö perusturvaa parantaa? Kyllä! Niin sanoo normaali vasemmistolainen arkijärki. Niin sanoo myös Kajanoja ja vetoaa tässä asiassa lisäksi Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean lausuntoon. Se on katsonut, että Suomen perusturvan minimitaso on selvästi riittämätön, ja Suomi rikkoo hyväksymäänsä Euroopan sosiaalista peruskirjaa. Tämä tieto taitaa olla monelle yllätys.

Kajanoja ei kuitenkaan nojaa vain tuohon arvovaltaiseen kannanottoon, vaan perustelee perusturvan riittämättömyyden kannustinongelmalla. Sillä tarkoitetaan sitä, että sosiaaliturvan varassa oleva ihminen voi olla haluton ottamaan vastaan työtä, jos se ei tuota lisäansiota tai se jää erittäin vähäiseksi.

Perusturva tarvitsee lisärahaa, jos halutaan että työtulojen vaikutusta toimeentuloturvaan tulee lieventää. Toisin sanottuna, jos otat vastaan työtä, siitä ei tulisi rangaista poistamalla tukia tai supistamalla niitä rajusti. Järjestelmän tulisi olla sellainen, että se aina kannustaa työn vastaanottamiseen.

Itse asiassa Kajanojan mukaan onkin kaksi asiaa, joiden takia perusturvaan tarvitaan lisää rahaa. Sen minimitaso on riittämätön, ja järjestelmä tulee tehdä kannustavaksi.

Kajanoja on rehellinen; tekee mieli sanoa poikkeuksellisen rehellinen.Hän sanoo selvästi, että perusturvan saattaminen kuntoon edellyttää lisää rahaa ja vaatii, että seuraavan hallituksen on tämä ymmärrettävä – ja otettava lisärahat budjettiinsa. Kajanoja ei kaihda sanoa, että perusturva on kallis asia. Hän viittaa siihen, että Kelan menot ovat nykyisellään 15 miljardia euroa vuodessa, mikä on 7 prosenttia bruttokansantuotteesta.

Kajanoja ei mene artikkelissaan kunnollisen perusturvajärjestelmän eettisiin ja yhteiskuntapoliittisiin perusteluihin, vaan viittaa tässä suhteessa Heikki Eskelisen ja Joonas Pennasen tutkielmaan Miksi perusturvaa tarvitaan (runsaat sata sivua), joka on julkaistu Sosten sivuilla.

Luin Eskelisen ja Pennasen kirjoituksen ja pidän sitä ansiokkaana. Se käy läpi viime vuosisadan suuria filosofisia keskusteluja siitä, miksi hyvinvointivaltio on hyvä asia ja miksi sen sosiaaliturvajärjestelmän tulee olla sellainen, että se tukee kaikissa oloissa myös seuraavia asioita: ihmisen kansalaisuutta, omanarvon tuntoa ja toimintakykyä. Kysymys on siis siitä, että perusturvan tulee taata yksilölle elämä, joka on muutakin kuin kituuttamista päivästä toiseen. Yhteisölle se turvaa toimivan demokratian.

Ne ovat hienoja filosofioita. Kiinnitän kuitenkin huomiota siihen, että nuo sosiaalifilosofiat lähtevät yleensä seuraavista premisseistä. Ne pitävät omistusoikeutta ja sopimusvapautta yhteiskunnallisina perusarvoina. Tämän takia yrityksen tuoton ajatellaan kuuluvan lähtökohtaisesti kokonaan sen omistajalle. Työntekijä saa periaatteessa omaksi omaisuudekseen muodostuvaa palkkaa yhtiön tuotosta sen mukaan, miten hän (tai hänen edustajanaan ay-liike) on sopinut omistajan (tai tätä edustavan liiton) kanssa. Julkinen valta puolestaan verottaa yritystä, yrityksen omistajaa ja työntekijää. Tämän takia puhutaan veronmaksajista. Oleellista on nähdä, että kaikki kolme veronmaksajien tahoa (siis yritys, sen omistaja ja työntekijät) rahoittavat valtiota jostakin omastaan. Siis ikäänkuin hyväntahtoisesti luopuvat jostakin omastaan.

Sosiaalifilosofisesti asetelma muuttuu vallan toisenlaiseksi, jos Adam Smithiä ja Karl Marxia seuraten ajattelemme, että arvoa luo vain työ. Ajatushan tunnetaan Marxin työnarvoteoriana. Seon hämäävä ilmaisu. Parempi olisi puhua arvon työteoriasta. Ja kannattaa kiinnittää huomio siihen, että arvon muodostuksen työhön perustuva teoria (labour theory of value) ei ollut Marxin keksimä, vaan sitä kannattivat jo ennen häntä Adam Smith ja hänen mukanaan kaikki muutkin sen ajan poliittisen taloustieteen (political economy) harrastajat.

On syytä ymmärtää, että arvon syntymisen työteoriassa on kysymys oikeudenmukaisuuden eettisestä pohdiskelusta. En pidä siitä tiukasta muodosta, jonka teoria sai Marxin ns. työnarvoteoriana – enkä varsinkaan niistä poliittisista johtopäätöksistä, joita marxilaiset (varsinkin ns. marxismi-leninismiin uskovat) tekivät myöhemmin tuosta teoriasta. Teoriassa on kuitenkin paljon järkeä.

En käy tässä pohdiskelemaan, miksi maailmassa on paljon vaihtoarvoja, jotka eivät perustu vain työhön. Arvokkaat metallit ovat tietysti klassisia esimerkkejä. Poikkeukset kuitenkin vain vahvistavat sääntöä: on järkevää ajatella, että hyödykkeistä suurimman osan arvo perustuu oikeastaan vain työhön – suoraan tai epäsuorasti. Pääomaesineethän ovat myös, jos niin haluaa nähdä, esineellistynyttä työtä.

Jos maailmaa alkaa katsella arvon työhön perustuvan teorian näkökulmasta, eikä pidä vain omistusoikeutta ja sopimusvapautta ainoina itsestään selvinä premisseinä, kysymys oikeudenmukaisuudesta alkaa näyttää toisenlaiselta.

Minua viehättää sellainen tapa ajatella, että markkinoita varten tuotettavien hyödykkeiden arvon luomisen prosessissa (toisin sanoen hyödykkeen valmistuksessa) on aina kolme osapuolta (intressenttiä tai stakeholderia): työntekijä, tuotannossa tarvittavan pääoman omistaja ja julkinen valta. Niistä jokaisella voi nähdä olevan yhtä legitiimin oikeuden tuotettuun arvoon.

Jos näin ajatellaan, niin palkka, voitto ja vero asettuvat samalle viivalle. Tämän ajattelutavan laajankaan omaksumisen ei tarvitse merkitä mitään valtavaa mullistusta työmarkkinaneuvottelujen nykyiseen muotoon. Ei myöskään siihen, millä tavoin verolaeista päätetään edustuksellisen demokratian pelisääntöjen mukaisesti. Jos ajattelutapa yleistyisi, valtava muutos tapahtuisi kuitenkin siinä, miten kunkin intressentin saannon oikeudenmukaista osuutta arvoidaan. Tarvitaan vain, että riittävän suuri määrä ihmisiä alkaa katsoa asiaa uusin silmin. Siinä on kysymys poliittisesta hegemoniasta.

Pääoma pitää uusintaa. Jonkin suuruinen korvaus pääoman luovuttamisesta tuotantoprosessiin lienee kaikkien mielestä kohtuullista. Mutta minkä kokoinen korvaus? Asiaa voitaisiin ruveta pitämään ns. poliittisena kysymyksenä.

Entä verot? Niillä ylläpidetään hyvinvointivaltiota, joka tarjoaa kaikelle yritystoiminnalle kaksi infrastruktuuria: fyysisen ja henkisen. Jälkimmäisellä viittaan sekä työntekijöiden että yritysjohdon osaamiseen ja molempien ryhmien toimintakykyyn läpi elämän. Silloin puhutaan kunnollisesta perusturvasta ja korkeatasoisesta koulutuksesta. Hyvinvointiyhteiskunnallista ajattelua on, että molemmat infrastruktuurit nähdään sekä ihmisten toimintakyvyn että yritysten menestyksen kannalta avainasioina.

Meillä ja muualla on yhteiskunnissa edelleen liian paljon sellaista ajattelua, joka näkee valtion vain armeijan, oikeuslaitoksen ja poliisin legitiiminä ylläpitäjänä. Perusturvan hoitaa tässä ajattelussa kristillinen hyväntekeväisyys ja koulutuksen markkinat. Me tarvitsemme kipeästi nykyaikaista ajattelua, joka näkee hyvinvointivaltion (sen tarjoaman kattavan ja korkeatasoisen perusturvan ja sen tarjoaman korkeatasoisen koulutuksen) toimivan demokratian ja menestyvän talouden keskeisenä edellytyksenä.

Hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta on syytä pitää käsitteellisesti erillään, vaikka onkin totta, että hyvinvointivaltio on hyvinvointiyhteiskunnan ”sydän”. Hyvinvointivaltiota pitää yllä demokraattinen kansalaisyhteiskunta, mutta demokratian ja tasa-arvon arvot sisäistänyt kansalaisyhteiskunta tarvitaan myös hyvinvointiyhteiskunnan ylläpitämiseen. Tarkoitan sillä ennen kaikkea sellaista työmarkkinakulttuuria, joka arvostaa tasapainoisesti kaikkien kolmen edellä mainitsemani intressentin oikeuksia.

Jouko Kajanoja viittaa artikkelissaan Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitean lausuntoon. Se herättää kysymyksen, onko oikein pyrkiä yhtenäistämään perusturva kaikissa Euroopan unionin maissa? Elämme nopeasti kutistuneessa maailmassamme globaalissa todellisuudessa, globaalissa yhteiskunnassa. Tämän päivän maailmassa ainoata realismia on pyrkiä siihen, että ei vain kaikissa EU-maissa vaan kaikissa muissakin maissa päästään mahdollisimman nopeasti perusturvassa ja koulutuksessa suunnilleen samalle tasolle. Meidän on siis otettava vakavasti se, mitä Euroopan sosiaalisten oikeuksien komitea sanoo. Mutta se ei riitä, koska tietoisuutemme on tänään oltava globaalia.

Globaalin, vielä vähemmän vain EU:n laajuisen kansainvälisen tietoisuuden ei pidä hämätä meitä vääriin johtopäätöksiin. Kansainvälisten sopimusten ja kansainvälisten instituutioiden merkitys on kasvanut ja (toivottavasti! Trumpista ja vastaavista idiooteista huolimatta annetaan) kasvaa edelleen huimasti. Silti valtiot tulevat nopeassa globalisaatiossakin säilymään kansainvälisen järjestelmän ja poliittisen demokratian perusyksikköinä niin pitkälle tulevaisuuteen kuin silmä siintää. Maailma yhdentyy taloudellisesti ja se yhdentyy normatiivisesti. Toivottavasti me suomalaiset ja Suomi kansakuntana olemme mukana vauhdittamassa yhdentymistä etenkin silloin, kun kysymys on ihmisoikeuksien kunnioituksen universaalista omaksumisesta. Oikeuksien toimeenpanossa, siis niiden realisoitumisessa, vastuu on ja pysyy valtioilla ja niiden kansalaisilla.

Jos perusturvaproblematiikka johtaa yleisemmin ajattelemaan asian yhteiskuntafilosofisia perusteita, se johtanee väistämättä tekemään kysymyksiä myös problematiikan universaaliudesta. Nopeasti etenevässä globalisaatiossa parasta isänmaallisuutta on pitää huoli siitä, että me kansakuntana ohjaamme globaalisaation prosessia oikeaan suuntaan, ymmärrämme globaalin vastuumme ja hoidamme omaa tonttiamme niin, että se kelpaa esimerkiksi muillekin. Paras kilpailukykystrategia on panna kansalaisten perusturva kansallisesti kuntoon.