En ole ollut Markus Leikolan ja Jussi Lähteen perjantaisen Leikola & Lähde radio-ohjelman (Yle Radio 1) suurimpia ihailijoita. Pojat valitsevat kyllä ohjelmaansa tärkeitä aiheita, mutta tavoittelevat minun makuuni liian kepeää tyyliä käsitellä niitä.
Tänään kuitenkin kuuntelin hyväksyen ja kaiken aikaa nyökytellen heidän ohjelmansa, jossa aiheena oli perustuslaki ja haastateltavana emeritusprofessori Aulis Aarnio. Ohjelman alkupuolella Lähde sanoi, että perustuslaki on aihe, josta on viime aikoina kyllä puhuttu paljon, mutta keskusteltu vähän. Niinpä. Lähteen keskustelu Aarnion kanssa oli niin erinomainen, että jokaisen kannattaa se kuunnella Yle Areenasta.
Aulia Aarnio (s. 1937) on toiminut Helsingin yliopiston siviilioikeuden professorina, Tampereen yliopiston Yhteiskuntatieteiden tutkimuslaitoksen johtajana ja Suomen Akatemian tutkijaprofessorina. Hänestä kertoo paljon, että hän toimi 80-luvulla oikeus- ja yhteiskuntafilosofian maailmanjärjestön presidenttinä ja sen jälkeen vuoteen 1995 järjestön varapresidenttinä.
Aarnio ymmärtää selvästi, että lainsäädäntö (jota tekee eduskunta) on politiikkaa erotuksena lainvalvonnasta (jota tekevät poliisi ja tuomioistuinlaitos). Olen elämäni varrella törmännyt usein sellaiseen ymmärtämättömään ajatteluun, jossa lait ja oikea juridiikka oletetaan ikäänkuin jostakin annetuiksi. Myös, että ne eivät oikeastaan voisikaan olla toisin. Ja niinhän asiat ennen vanhaan olivatkin. Hallitsijat (ja heitä ympäröivä ylin yhteiskuntaluokka) antoivat mielellään ymmärtää, että lait olivat jumalallista alkuperää. Niistä oli sopimatonta olla eri mieltä.
Tällainen suhde lakeihin on yhteiskunnallisen modernisaation edetessä säilynyt useissa maissa, jossa demokratia ei ole tehnyt lopullista läpimurtoaan, vaan joissa on (usein demokratian nimiin vannoen) päädytty erilaisiin autoritaarisuuden tai totalitarismin muotoihin. Neuvostoliitto ja Natsi-Saksa ovat tietysti jo klassisia esimerkkejä. Tänään mm. Turkki painii saman ongelman kanssa.
Demokratia on vaikea laji – tai paremmin sanottuna erittäin vaativa elämänmuoto. Demokratiassa perustuslaki on konsensuaalinen yhteiskuntasopimus. Kun sanon näin, tulen samalla ilmaisseeksi kuinka naiivia ja ymmärtämätöntä oli Juha Sipilältä keskustelun alkuvaiheessa kutsua sittemmin kiky-sopimuksesi muuttunutta hallituksensa ajamaa työmarkkinasopimusta yhteiskuntasopimukseksi. Sanalla yhteiskuntasopimus on historiansa. Se määrittää käsitteen statuksen.
Eräs yhteiskuntasopimuksen historiallisista filosofeista, Thomas Hobbes (1588 – 1679) uskoi valistuneeseen diktatuuriin, jossa kansa on vapaaehtoisesti luovuttanut diktaattorin suvereenit valtuudet hallitsijalle, joka sitten väkivaltakoneistonsa avulla estää kaikkien sodan kaikkia vastaan ja takaa yhteiskunnallisen edistyksen. Tämän päivän putineiden, orbaneiden, erdoganien ja trumpien maailmankuva ei valitettavasti poikkea kovin paljon siitä, mitä Thomas Hobbes piti tavoiteltavana. He kaikki uskovat olevansa hyvän puolella jotakin pahaa vastaan.
Konsensuaalisen demokratian kanssa, siis laajaan konsensukseen (eli yhteisymmärrykseen) perustuvan perustuslaillisen ajattelun kanssa, tuollaisella ajattelulla ei ole mitään tekemistä. Modernisoitunut syvän työnjaon ja vaihdannan yhteiskunta tarvitsee kuitenkin aitoa demokratiaa. Pitkän päälle se ei tule toimeen ilman aitoa demokratiaa. Se tarkoittaa kulttuuria, jossa on aito konsensus sananvapaudesta ja poliittisen järjestäytymisen oikeudesta sekä legitiimi sopimus siitä, miten lakeja säädetään ja miten päättäjät valitaan.
Demokratian kehityksen historia on ollut sääty-yhteiskuntien ja luokkayhteiskuntien purkamisen historiaa. Ei ole mitenkään ihmeellistä, että demokratian läpimurron historia osuu päällekkäin eurooppalaisten hyvinvointivaltioiden rakentamisen kanssa. Viimeiset kolme tai neljä vuosikymmentä ovat kuitenkin tuoneet mukanaan sellaista eriarvoistavaa kehitystä, joka on tehnyt demokratiaa koskevan konsensuksen ylläpitämisen vaikeaksi. Yhteiskuntatieteilijät olivat varoitelleet tästä pitkään. USA:n vaalit, joissa populisti Donald Trump valittiin presidentiksi, on tulkittu yleisesti, ja nyt myös päivälehdistössä, seuraukseksi tästä demokratiaa rapauttavasta kehityksestä.
Perustuslaki on perustuslaki, ja sellaisena siis vain kirjoitettu lakiteksti. Perustuslain yhteiskuntasopimuksen merkityksessä tekee eläväksi todellisuudeksi, sosiologisessa ja politologisessa merkityksessä, se konsensus ja se legitimiteetti, jota kansa tuntee ja osoittaa perustuslakia kohtaan. Radio-ohjelmassa Aulis Aarniolta kysyttiin, oliko perustuslain uudistaminen Suomessa vuonna 2000 tarpeen; eikö vanhalla perustuslailla olisi voitu tulla toimeen? Hänen vastauksensa oli oivaltava ja tavattoman tärkeä. Vanhassa perustuslaissa ei määritelty kansalaisten perusoikeuksia. Ilman niitä on vaikeata toteuttaa nykyaikaista demokratiaa.
Aarnion vastaus osoittaa myös sen polun, jota kulkien demokratiaa ylläpidetään ja rakennetaan. Jos perusoikeuksien näkökulmasta eriarvoistumiskehitys on mennyt liian pitkälle, on syytä kysyä vievätkö säädettävät lait ja esim. solmittavat työmarkkina-sopimukset tasa-arvoistavaan vai eriarvoistavaan suuntaan? Ylläpitävätkö ne demokratiaa vai rapauttavatko ne sitä?
Erittäin tärkeä oli se Aarnion toteamus, että säädettävien lakien perustuslaillisuuden tulkinta ei ole (ainakaan pelkästään) juridiikkaa, vaan politiikkaa, jossa ollaan tekemisissä arvojen ja arvovalintojen kanssa. Tähän liittyen oli myös erittäin mielenkiintoista ja silmiä avaavaa kuulla Aarnion vastaus kysymykseen, eikö meillekin pitäisi saada perustuslakituomioistuin, jollainen monissa muissa maissa on?
”En näe syytä korvat nykyistä järjestelmää”, totesi Aarnio, ”koska se merkitsee lakien perustuslainmukaisuuden ennakkotarkastusta, ja sen tekee lakeja säätävä instituutio itse”. Perustuslakituomioistuimet käsittelevät asioita ex post factum eli jälkikäteen. ”En ota kantaa siihen, tarvitaanko meillä sellaista”, sanoi Aarnio.
Aikamme suuri kysymys, joka nousee näistä pohdiskeluista, on seuraava. Onko väistämätöntä, että nykyinen eriarvoistava kehitys johtaa populististen – asioita yksinkertaistavien – ajatusten ja poliittisten liikkeiden lisääntyvään hegemoniaan, demokratian rapautumiseen ja proto-fasistiseen yhteiskunalliseen kehitykseen? Vai kykeneekö vasemmisto tarjoamaan paremman demokratiaa tukevan vaihtoehdon?
Jos vasemmisto on siihen kyetäkseen, sen on välttämättä pureuduttava perustuslain ja lainsäädännön väliseen dialektiikkaan ja – mikä vielä tärkeämpää – kansalaisten perusoikeuksien filosofiaan. Kun tämä viimeinen huomautus jää tässä kovin abstraktiseksi, lupaan palata aiheeseen.