Ehdottomasti kiinnostavinta tämän päivän (19.12.2020) TV1:n Ykkösaamussa oli se, miten kokoomuksen puheenjohtaja Petteri Orpo vastasi Pirjo Auvisen kysymyksiin, jotka koskivat puoleen suhtautumista veljespuolueeseensa Unkarin Fidesiin.
Tähän keskusteluun päädyttiin, kun Auvinen oli ensin palauttanut Orpon ja samalla katsojien mieliin sen, miten kokoomus Orpon johdolla perussuomalaisten hajottua torjui puolueessa vallan ottaneen Halla-ahon enemmistön ja liittoutui vähemmistöön jääneiden ”sinisten” kanssa jatkamaan hallitusyhteistyötä ilman perussuomalaisia. Kameroiden edessä Orpo vakuutti, että aatteelliset erot kokoomuksen ja halla-aholaisten välillä ovat niin suuret, että hallitusyhteistyö heidän kanssaan ei voi mitenkään tulla kysymykseen.
Miten nyt?, kysyi Pirjo Auvinen. Olisiko kokoomus nyt valmis hallitusyhteistyöhön perussuomalaisten kanssa?
Orpo antoi pitkän vastauksen, jossa oli kaksi oleellista pointtia. Ensimmäinen oli vakuuttelu, että kokoomus on toki aivan erilainen puolue kuin perussuomalaiset, mutta periaatteessa yhteistyötä minkään puolueen kanssa ei pidä demokratiassa sulkea pois. Toinen pointti oli korostaa kokoomuksen eroa perussuomalaisiin: ”Esimerkiksi Euroopan Unionista meillä on täysin erilaiset käsitykset”.
Tässä kohdassa Pirjo Auvinen kaivoi esiin Unkarin ja Puolan, joiden oikeusvaltio-periaatteita väheksyvää kantaa perussuomalaiset tukivat Euroopan unionissa niiden noudattamisen taloudellisesta sanktioimisesta käydyssä keskustelussa ja päätöksenteossa. ”Unkarin Fides on kokoomuksen kanssa samassa europarlamentin ryhmässä, mikä teidän kantanne Fidesiin on nyt?” kysyi Pirjo Auvinen Orpolta ja näytti kysymystä tehostaakseen televisio-tallenteen, jossa pääministeri Orban puhuu erittäin väheksyvästi Suomesta muka oikeusvaltiota kunnioittavana maana. Näihin asioihin heikommin perehtyneelle lukijalle vakuutan, että Orbanin Suomi-kritiikki oli täyttä puppua ja täysveristä demagogiaa, mutta on ilmeisesti mennyt täydestä tallenteen nähneille perussuomalaisille.
Tämä laukaisi Orpolta pitkähkön vastauksen, jossa hän kaivoi esiin kaksi tärkeää asiaa. Ensinnäkin kokoomus on aktiivisesti ajanut europarlamentti-puolueessaan Unkarin Fidesin erottamista sen jäsenyydestä. Toiseksi: europarlamentissa oikeusvaltio-päätöstä sorvattaessa keskeinen neuvottelija asiassa oli kokoomuksen meppi Petri Sarvamaa.
Petri Sarvamaa oli myös itse joku aika sitten Ylessä puhumassa asiasta, muistaakseni radion Ykkösaamussa. Hänen puheestaan jäi mieleeni, miten voimakkaasti hän tukeutui Siltala-kustantamon tänä vuonna julkaisemaan Anne Appelbaumin kirjaan Demokratian iltahämärä. En sano, että se yllätti minut, sillä olen jo kauan pitänyt Sarvamaata fiksuna, mutta tässä hän näyttäytyi paitsi fiksulta, myös viisaalta ja politiikan perimmäisiä kysymyksiä paneutuneesti pohtineelta.
Olen myös itse lukenut tuon Anne Appelbaumin kirjan ja muutamia muitakin hänen teoksiaan. Hän on 56-vuotias Amerikan juutalainen, jonka juuret ovat Puolassa. Hän on ahkera toimittaja ja kirjailija, joka on keskittynyt Itä-Euroopan historiaan. Hän siirtyi vuonna 1988 Varsovaan The Economist lehden toimittajana ja jäi avioiduttuaan asumaan Puolaan pysyvästi. Hänen aviomiehensä Radek Sikorski on toiminut Puolan puolustusministerinä (2005-2007) ja ulkoministerinä (2007-2014) edustaen keskusta-oikeistoa ja oltuaan sitä ennen virkamies Puolan valtionhallinnossa.
Demokratian iltahämärä on yksi kiehtovimmista, viisaimmista ja valaisevimmista kirjoista, joita olen lukenut pitkään aikaan. Se on hyvin henkilökohtainen kirja, mutta samalla erittäin yleispätevä. Annen tarina alkaa uudenvuoden aatosta vuonna 1999. He olivat kutsuneet joukon ystäviään ottamaan vastaan uutta vuosituhatta. Puola oli ollut yhden vuosikymmenen aidosti itsenäinen. Näkymät tulevaisuuteen olivat toiveikkaita ja tunnelma oli korkealla.
Kymmenen vuotta myöhemmin tilanne oli aivan toinen. Juhlissa ollut ystäväpiiri oli jakautunut kahtia niin perusteellisesti että toisilleen tutut ihmiset väistivät toiselle puolelle, jos sattuivat tulemaan kadulla vastakkain. Tästä Anne vie meidät ymmärtämään Puolan lähihistoriaa, Unkaria, Isoa Britanniaa, USA:ta, Brasiliaa ja muutamia muitakin maita. Kaikkialla on kyseessä samasta jakautumisesta. Kaikkialla on kyse nationalistisesta populismista, muukalaisiin kohdistuvasta kammosta, oikeusvaltion periaatteiden hylkäämisestä tai niitä vastaan hyökkäämisestä.
Anne Appelbaumin kirja tunkeutuu syvälle niihin mielen ja politiikan mekanismeihin ja kansallisiin historioihin, jotka ovat viimeisten kahdenkymmenen vuoden aikana saaneet ihmisiä hylkäämään luottamuksen avoimeen maailmantalouteen ja ns. liberaaliin demokratiaan ja omaksumaan muukalaisvihaa ja epäluulon kansainvälisiä instituutioita kohtaan. Anne sanoo varsin reilusti olevansa keskusta-oikeistolainen. Vuosituhannen vaihteen juhlassa oli ollut mukana myös keskusta-vasemmistolaisia.
Annen kirja, hänen esiin nostamansa historiat ja hänen käyttämänsä käsitteet ovat saaneet minut syviin mietteisiin. Peilaan niiden (ja Sarvamaan hastattelunkin) avulla Orpon ja kokoomuksen tilannetta. En varsinaisesti ota kantaa siihen, pitäisikö heidän (ja sitten meidän muidenkin) joissakin olosuhteissa hyväksyä tosiasiana, että perussuomalaiset on otettava hallitukseen, jotta he ”normalisoituisivat demokratian tavoille”. Tätä keskustelua meillä käytiin pari vuotta sitten melko innokkaasti. Samaa keskustelua on käyty myös Ruotsissa Sverige demokraatteja koskien.
Sittenkin oleellisempaa minusta on kokoomuslaisten ideologinen kehitys. Jos se suuremman vaalikannatuksen hankkimiseksi lähtee vielä nykyistäkin enemmän lähestymään perussuomalaisia ja heidän ajatusmaailmaansa, niin hukka meidät perii, jos he, siis kok ja pers, ovat yhdessä jossakin tulevassa hallituksessa. Se ”toivon näköala”, joilla sanoilla Orpo sanoi katsovansa tulevaisuuteen, on mahdollinen vain, jos kokoomuksen puolue-ideologia vahvistuu oikeasti keskusta-oikeistolaiseksi siinä merkityksessä, jossa Anne Appelbaum käyttää tuota luonnehdintaa – ja johon Petri Sarvamaa tuntuu sitoutuneen.
Kansanrintama on tuttu käsite maailmansotien väliseltä ajalta. Silloin käsitteen tarkoittaman taktiikan – ja filosofiankin – pohjalta toiminta etupäässä epäonnistui. Onneksi ajat ja olosuhteet ovat muuttuneet; aivan ratkaisevaa on, että Neuvostoliittoa ei enää ole. Sellaisia geopoliittisia lojaliteetteja, jotka kylmän sodan aikana jakoivat ja erottivat toisistaa ”vasemmiston” ja ”keskusta-vasemmiston” ei siksi ole enää olemassa. Vasemmistossa on tapahtunut muutakin, joka ei ainakaan suoranaisesti liity edellä sanottuun. Sitkeästi istunut unelma markkinatalouden korvaamisesta ”sosialismilla” on kuollut sekä ”vasemmistossa” että ”keskusta-vasemmistossa”. Nykyisin kaikki vasemmistopuolueet kehittyneissä maissa ovat markkinatalous-puolueita.
Vasemmiston kannalta oleellisia kysymyksiä nykyisi ovat hyvinvointivaltion kattavuus, sopimus-yhteiskunnan tasa-arvoisuus ja pitävyys ja sellainen ekologinen sääntely, joka turvaa maapallon asuttavuuden myös tulevaisuudessa. Kapitalismi weberiläisessä merkityksessä, siis vapaana intohimona tehdä rahalla rahaa, on muuttunut vasemmiston ydinongelmaksi, koska se estää vasemmistoa pääsemästä eteenpäin olennaisina pitämissään asioissa.
Markkinatalous on luonteeltaan ekspansiivinen ja tavoittelee oman luonteensa vuoksi globaalia kattavuutta. Viisas vasemmistolaisuus ei kiellä sitä, vaan vaatii sellaista globaalia sopimuspohjaista sääntelyä, joka voisi turvata vasemmiston keskeisten tavoitteiden toteutumisen kaikkialla maailmassa. Viisas vasemmistolaisuus myös tietää, että me olemme siitä vielä kaukana. Mutta se on ainoa tie kestävään tulevaisuuteen, ehkä ainoa kestävä tie ylipäänsä minkäänlaiseen tulevaisuuteen.
Palaan Orpon ja kokoomuksen eksistentiaaliseen ongelmaan. Puolueen olisi hyväksyttävä nykyaikaan sovitettu kansanrintama-ideologia ja nähtävä itsensä modernin kansanrintaman osana. Sen ideologinen päävihollinen ei nykyaikana voi enää olla vasemmisto, vaan nationalistinen populismi.
Ruotsin poliittinen historia tarjoaa joitakin opetuksia siitä, mitä tällainen ajattelutapa voisi merkitä käytännössä. Siellä hallituspuolueen tai hallituspuolueiden ulkopuolella on ollut kahdenlaisia puolueita: niitä jotka takaavat hallitukselle parlamentaarisen enemmistön tuen ja joiden tavoitteita hallitus ottaa lainsäädännössä huomioon; ja sitten on ollut niitä oppositiopuolueita, joiden kanssa ei tarvitse tehdä kompromisseja.
Tällä mallilla kansanrintaman ei siis tarvitse merkitä sitä, että kaikki siihen kuuluvat puolueet ovat mukana hallituksessa. Jotta demokratia ei näivety, se tarvitsee raikkaita uusia tuulia. Tämä on totta Suomessa ja se on totta kaikkialla maailmassa. Kaikkialla olisi ymmärrettävä, että olemme siirtyneet uuteen aikaan, jossa pahinta myrkkyä on nationalistinen populismi.