Mikko Heikka, Espoon hiippakunnan emerituspiispa ja Vesa Kanniainen, Helsingin yliopiston kansantaloustieteen emeritusprofessori kävivät viime syksynä sähköpostitse kirjeenvaihdon, josta he ovat koonneet oikein mielenkiintoisen kirjan Maailma koronan jälkeen (Minerva Kustannus 2021, 318 sivua).
Kirjassa ei kuitenkaan keskitytä mitenkään erityisesti koronaan, jonka aiheuttaman pandemian keskustelijat näkevät perimmältään vain yhtenä kriisinä muiden kriisien joukossa. Eikä kirja nimestään huolimatta juurikaan yritä arvioida, mitä vaikutuksia koronalla todennäköisesti tulee olemaan. Oikeastaan kirjoittajat kyselevät, voisiko korona-pandemia olla jonkinlainen herätyshuuto, joka saisi ihmiset käyttäytymään uudella tavalla.
Keskustelijoiden keskeisiä ongelmia ovat ilmastonmuutos, saastuminen ja luonnon biodiversiteetin väheneminen. He kysyvät – niin ällistyttävältä kuin se kuulostaakin – voisivatko markkinatalous ja kapitalismi arvioida uudelleen suhteensa luontoon.
Sillä perinteinen asetelmahan on tietysti ollut, että tavanomaisen taloustieteen hyvin tuntema homo economicus on kautta aikojen pitänyt luontoa kaikissa sen muodoissa vapaana hyödykkeenä. Vesa Kanniaisen ratkaisuehdotus on, että päästöille ja – näin ymmärsin hänen tarkoittavan – myös kaikille luonnon ilmaishyödykkeille on asetettava hinta. Hän toistaa vaatimuksensa useammassa kirjeessä ja Mikko Heikka säestää.
Kanniainen ei ole operatiivisesti mitenkään erityisen täsmällinen tai yksityiskohtainen. Ymmärsin kuitenkin, että hän tarkoittaa hinnalla erilaisia veroja, joita valtiot perisivät perustaen ne laajoihin kansainvälisiin sopimuksiin. Itse asiassa vero-sopimusten tulisikin tietysti olla globaaleja, jotta ne olisivat kilpailuneutraaleja. Verotus tietysti ohjaisi kulusta, mutta ohjaisiko tarpeeksi?
Tietyllä tavalla koin hämmentävänä, että kirjassa ei arvioida jo solmittuja sopimuksia ilmastonmuutoksen hillitsemiseksi ja niitä keinoja, joita eri maiden hallitukset ovat jo ottaneet käyttöön päästäkseen omalta osaltaan esimerkiksi Pariisin ilmastosopimuksen mukaisiin hiilidioksiidin päästöjen vähennys-tavoitteisiin.
Kun ilmaston lämpenemistä ja luonnon saastumista pyritään hillitsemään, niin juuri tämän keskustelun asetelmassa on luontevaa, että ekonomisti tuo esille luottamustaan taloudellisiin kannusteisiin ja sanktioihin kun taas piispa pohtii pikemminkin mahdollisuuksia syvemmin luontoa kunnioittavaan etiikkaan ja ihmisten tiukkaan moraaliin sen noudattamisessa. Koko keskustelun läpi he kuitenkin kannattavat toistensa ehdotuksia.
Ilmastonmuutos ja saastuminen eivät kuitenkaan ole kirjassa keskustelijoiden ainoat huolen aiheet. He ovat huolissaan myös siitä nationalismista ja populismista, joka on nostanut vahvasti päätään Euroopassa ja Yhdysvalloissa.
Kanniaisen selitys tälle ilmiöille on globalisaatio ja siinä erityisesti Kiinan rooli. Kiinan halpa työvoima on läpi-globalisoituneessa maailmantaloudessa merkinnyt sitä, että kehittyneissä maissa teollisuustyöväen palkat ovat jääneet polkemaan paikallaan tai suorastaan laskeneet. Samaan aikaan yritysten osakkeen omistajien, yritysjohdon ja asiantuntija-ammateissa toimivien ihmisten ansiot ovat kohonneet ennen näkemättömiin korkeuksiin. Lisääntynyt työttömyys ja lomautukset ovat pitäneet huolen siitä, että tavallisten työntekijöiden palkkavaatimuksilla ei ole ollut pontta. Tällaisessa tilanteessa populistisen politiikan on ollut helppo nostaa viholliskuviksi eliitti, ulkomaat ja maahanmuuttajat.
Vaikka keskustelijat tunnistavat nationalismin ja populismin takana olevia taloudellisia mekanismeja, he eivät juurikaan pohdi yhteiskunnallisia strategioita tilanteen korjaamiseksi. He keskittyvät pikemminkin ihmisen luonto-suhteeseen.
Edellä kerrottu on kirjan ajankohtainen poliittinen anti. Sitä mielenkiintoisempi – tosin ehkä joidenkin lukijoiden mielestä nukuttavampi – on kuitenkin kirjan filosofinen anti. Se ei ole vähäinen, eikä koske vähäisiä asioita. Kirjeenvaihdon talous-filosofisissa pohdiskeluissa mennään syvälle sekä poliittisen taloustieteen että kirkon historiaan.
Kirja on kapitalismiin puolustuspuhe!
Se on hämmentävää, mutta on sillä ansionsakin. Kanniainen määrittelee kapitalismin seuraavasti: ”Kapitalismi on hyvä ymmärtää talousjärjestelmänä, jonka luonnehtimiseksi riittää kolme ominaisuutta eli omistusoikeuden suoja, vapaa sopimusoikeus ja rajoitetun vastuun periaate rahoitussopimuksissa.” Viimeksi mainitulla hän viittaa osakeyhtiöön, jonka osakkaat yrityksen konkurssitilanteessa vastaavat yrityksen veloista – yleisesti tunnetulla tavalla – vain omien osakkeidensa pääomalla. Heidän muu omaisuutensa on suojassa.
On syytä yhtyä siihen Kanniaisen ihasteluun, jonka hän kohdistaa tähän kolmanteen ominaisuuteen. Osakeyhtiö todella on nerokas keksintö talouden historiassa, mutta on siellä muitakin nerokkaita keksintöjä, mm. osuuskunta, josta Kanniainen ei mainitse halaistua sanaa.
Kanniainen sanoo jo kirjan alussa aivan oikein, että kapitalismi ja markkinatalous ovat eri käsitteitä ja ne on syytä pitää erillään. Kun olin lukenut kirjan kokonaan, jäin kuitenkin ihmettelemään, pitikö Kanniainen ne sittenkään erillään. Minun mielestäni ne on syytä pitää tiukasti erillään ja miettiä tarkasti, mitä kapitalismilla on syytä nykyisin tarkoittaa.
Luullakseni tavanomaisessa kielenkäytössä markkinatalous määritellään suunnilleen siten, että se on talousjärjestelmä, joka perustuu itsenäisten taloudellisten toimijoiden sopimusvapauteen, jota kuitenkin rajoittavat monenlaiset lait (koskien mm. työturvallisuutta, kuluttajien suojelua jne.). Nykyaikaisessa sosiaalisessa markkinataloudessa valtiovalta näyttelee lisäksi erittäin tärkeää osaa, ei vain työturvallisuuslakien ja kuluttajansuoja-lakien säätäjänä, vaan ennen kaikkea hyvinvointivaltion erilaisten palvelujen tuottajana ja verottajana, joka rahoittaa palvelut.
Juuri sen takia, että valtiovalta lainsäätäjänä ja hyvinvointipalvelujen tuottajana näyttelee niin keskeistä osaa nykyaikaisessa sosiaalisessa markkinataloudessa, demokratian roolin perinpohjainen ymmärtäminen olisi kovin tärkeätä. Siitä Heikka ja Kanniainen eivät kuitenkaan huomaa puhua paljoakaan, vaikka ihastelevat demokratian pitkää eurooppalaista perintöä alkaen antiikin Kreikasta. Sensijaan he ovat kiinnostuneita puolustamaan kapitalismia, itse asiassa kapitalismin käsitettä, juuri nykyaikaisen talous- ja yhteiskuntajärjestelmän nimenä.
Hyvinvointivaltiotakin he pitävät kapitalismin keksintönä. Se on intellektuaalisesti siivotonta.
Minä ajattelen, että Karl Marxia voidaan pitää – mutta tosin vain epäsuorasti – syyllisenä siihen, että kapitalismin käsitteestä muodostui talous- ja yhteiskunta-järjestelmän nimi. Marxhan itse asiassa puhui porvarillisesta yhteiskunnasta, joka syrjäytti feodaalisen yhteiskunnan. Marxin magnum opuksessa Pääomassa kapitaali ja sen omistaminen ovat keskeisessä roolissa taaten porvariston vallan yhteiskuntaluokkana. Tämän takia ei ole ollut mitenkään hämmästyttävää, että marxilaiset panivat mutkat suoriksi ja alkoivat nimittää porvarillista yhteiskuntaa pejoratiivisesti (ts. moittivasti) kapitalismiksi.
Se, mihin he itse puolestaan pyrkivät, oli sosialismi, joka sekin siis tarkoitti heille talous- ja yhteiskuntajärjestelmää. Varhaisen marxilaisuuden poliittinen filosofia oli hyvin yksinkertainen. Kapitalismi tarkoitti yhteiskuntajärjestelmää, jossa pääomat ovat yksityisessä omistuksessa. Sosialismi tarkoitti yhteiskuntajärjestelmää, jossa pääomat ovat yhteisessä omistuksessa. Melko yleisesti marxilaisen ajattelun piirissä ajateltiin, että siirtyminen kapitalismista sosialismiin tapahtuisi joko rauhanomaisen tai väkivaltaisen vallankumouksen kautta, koska kysymys olisi luokkavallan tai luokkahegemonian vaihtamisesta. Analogia Ranskan suureen vallankumoukseen, jossa porvariston valta syrjäytti feodaali-ylimystön vallan (kirkkoruhtinaat mukaan lukien), hallitsi heidän ajatuksiaan.
Venäjän lokakuun vallankumous sinetöi perverssillä tavalla koko tämän ajattelutavan. Kylmän sodan pitkinä vuosikymmeninä olikin jo ikäänkuin itsestään selvää, että maailmassa oli kaksi keskenään kilpailevaa talous- ja yhteiskuntajärjestelmää, kapitalismi (jonka pääasiallinen edustaja oli Yhdysvallat) ja sosialismi (jonka pääasiallinen edustajan oli Neuvostoliitto). Harva pysähtyi miettimään, kuinka paljon tuossa ymmärryksessä oli perimmältään yhteiskuntatieteellistä järkeä.
On ollut oleellista, ja samalla tietyllä tavalla huvittavaa, panna merkille, että tuosta ajattelusta vallitsi maailmassa terminologisesti täysi yhteisymmärrys; vain termien valöörit olivat käänteiset. ”Kapitalistisissa” maissa alettiin olla ylpeitä kapitalismista ja niissä pidettiin vihollisina sosialistisia maita. ”Sosialistisissa” maissa valtaa pitävät puolueet olivat tietysti ylpeitä omasta sosialismistaan ja pitivät vihollisinaan kapitalistisia maita.
Vesa Kanniainen ja Mikko Heikka ovat tietämättään kylmän sodan jälkijättöisiä ideologia-sotureita.Kapitalismin puolesta sosialismia vastaan!
Sosiologinen historiankirjoitus ja historiallinen sosiologia – oikeastaan tutkijoiden ideologioista riippumatta – omaksuivat täysin oikeutetusti Marxin historiankäsitykseen sisältyneen ajatuksen hahmottaa historia toisiaan seuranneina ”mega-periodeina”. Jos olen tuossa näkemyksessäni oikeassa, niin pidän samalla oikeutettuna väittää, että tiedeyhteisö on kuitenkin mennyt metsään nimetessään feodalismia seuranneen vaiheen kapitalismiksi, kun asiallisempaa olisi ollut Marxin itsensä tapaan puhua porvarillisen yhteiskunnan noususta.
Liberaalin ideologian mukainen porvarillinen yhteiskunta oli demokratia plus kapitalistinen markkinatalous. Jos ajatellaan kommunistisen maailman ulkopuolista yhteiskunnallista todellisuutta, niin demokratia alkoi kuitenkin jo 1800-luvulla olla kuin auennut Pandoran lipas. Sosialismin (ja sosialistien) perustavaa ajatusta ihmisten tasa-arvosta ja keskinäisestä riippuvuudesta ei voitu enää tunkea takaisin lippaaseen. Demokratian oloissa nämä ajatukset muuttuivat poliittiseksi voimaksi, joka on ilmennyt ammattiyhdistysliikkeen ja vasemmistopuolueiden toiminnassa. Tuon voiman ansiosta meillä on tänään hyvinvointiyhteiskuntia, jotka koostuvat sopimus-yhteiskunnasta (mikä sana viittaa ennen kaikkea työmarkkinoihin) ja hyvinvointivaltiosta (mikä sana puolestaan viittaa valtion lakisääteisiin hyvinvointipalveluihin).
Työväenliikkeen historiassa kapitalismi näyttäytyy ideologiana, jolla perustellaan pääoman omistajien kohtuuttomia etuoikeuksia.
Max Weberin voi sanoa ymmärtäneen kapitalismia paremmin kuin marxilaiset. Hänelle kapitalismi tarkoitti sitä sielun poltetta, joka ajoi yrittäjää yrittämään ja tekemään voittoa. Mutta huom! – tekemään voittoa, joka kattoi tuotantokustannukset ja poistot ja mahdollisti jonkinlaisen investointirahaston kartuttamisen. Luullakseni Weber olisi nostanut kulmakarvojaan sen ihastelun vuoksi, jota mediat nykyisin osoittavat yrityksille, jotka tekevät hyvää ”tulosta”, mitä suurempaa voittoa, sen ihailtavampaa.
Luulen, että Weber oli kohtuuden ystävä. Luulen myös, että on oikein sanoa, että weberiläistä kapitalistia kannusti yritteliäisyyteen pikemminkin se palvelu, jonka hänen tuotteensa ja yrityksensä tarjosi ihmisille ja yhteiskunnalle, kuin niin suuri voitto, että se mahdollistaisi näyttävän rikastumisen.
Jos taas ajattelemme varhaisia sosialisteja, niin tuskin kannattaa ihmetellä, että heidän vaatimuksensa tiivistyivät yritysten pääoman yhteisölliseen omistamiseen. Kannattaa pikemminkin miettiä, minkälaisia käytännön muotoja tuo vaatimus on saanut kuluneen vuosisadan aikana demokratian oloissa. Ilmeisiä muotoja ovat erilaiset osuuskunnat, mutta myös esimerkiksi työlainsäädäntö, kuluttajansuoja-lait sekä kaikki hyvinvointivaltion instituutiot. Ne kaikki voidaan tulkita yhteisöllisen omistajuuden ilmauksiksi. Demokratia ja sosialismi eivät ihmisten yhteiselämää normittavina ideoina ole itse asiassa hirvittävän kaukana toisistaan.
Ehkä nimi Maailma koronan jälkeen on hyvä nimi Heikan ja Kanniaisen keskustelukirjalle. Se on historiaa ja yhteiskuntien olemusta monin tavoin väärin ymmärtävä kapitalismin ideologinen puolustuspuhe. Heidän puolustuksekseen voi toki nostaa sen, että he edustavat mainstreem-ajattelua. Kirjassa on myös paljon ajatuksia, oivalluksia ja kytkentöjä historiaan, joihin voi täysin yhtyä.
Oleellisinta on kuitenkin, että puolustaessaan kapitalismia, he nostavat esiin tärkeän aiheen. He ovat minusta väärässä, mutta asiassa, jota ei yleensä problematisoida, vaikka pitäisi. Voi vain toivoa, että kirja – ja korona – herättävät aiheesta keskustelua.