Helsingin Sanomissa on tänään tärkeä ja monin tavoin hyvä artikkeli Suomen poliittisesta keskustelukulttuurista. Jutun otsikko on ”Politiikan kielenkäyttö kovenee tavalla, josta ei kannata vaieta”. Jutun on kirjoittanut lehden politiikan ja talouden toimituksen esimies Jussi Pullinen. Se löytyy sivulta A 12, ja juttu kannattaa lukea, mutta…
Artikkeli keskittyy perussuomalaisten kielenkäyttöön, josta Pullinen on löytänyt viime ajoilta karmeita esimerkkejä. Hän toteaa, ”puolue on ottanut käyttöön äärimmäisyydet, joilla kilpakumppanit maalataan haastajan sijaan vihollisiksi”. Hän siteeraa jutussaan pitkään kansanedustaja Mauri Peltokankaan lausuntoja. Tässä yksi esimerkki, joka koskee pääministeriä: ”Naistenlehtien kansilla ollaan ja poseerataan. Tästä naisesta ollaan tekemässä jotakin helvetin suomalaista prinsessaa. Ei minun makuuni. Hän möi sinun maasi juuri Brysselissä – hän ja hänen poliittiset iljettävät toverinsa. Minä halveksin tätä sakkia niin paljon, ettei voi halveksia enempää.”
Meillä on kauan ymmärretty, että demokratia edellyttää sellaista keskustelu-kulttuuria, jossa ’asiat riitelevät, eivät ihmiset’ ja sen vuoksi kansanedustajia koskevaksi normiksi on vakiintunut, että heiltä edellytetään ’vakaata ja arvokasta käytöstä’. Ymmärrän, että Jussi Pullisella on huoli demokratiamme tilasta ja tulevaisuudesta. Siksi hän on artikkelinsa kirjoittanut.
Olisiko Pullisen kynää jutun loppupuolella ohjannut kuitenkin väärällä tavalla journalisteilta sinänsä ehdottomasti oikein edellytettävä tasapuolisuuden vaatimus? Jotta asia tulisi selväksi, joudun tässä siteeraaman Pullista pitkään: ”Ainakin puhekulttuurin muutoksesta kannattaisi keskustella avoimesti eikä lakaista aihetta maton alle. Perussuomalaisten tapauksessa retoriikalla on myös puhtaasti poliittisia tavoitteita. Se on puolueen keino erottua muista, ja ehkä tämän vuoksi puolue näyttää myös haluavan pidättää siihen oikeuden itsellään. Esimerkiksi puolueen kansanedustaja ja eduskunnan suuren valiokunnan puheenjohtaja Jani Mäkelä paheksui helmikuussa Twitterissä vasemmistoliiton puheenjohtaja Li Anderssonia. Andersson vastasi A-studiossa alatyyliin Halla-aholle, joka oli syyttänyt hallituksen politiikan muuttavan Suomessa alueita asuinkelvottomiksi. ’Tuo on aivan suoraan sanottuna paskapuhetta. Onko sinulla yhtäkään esimerkkiä siitä, millä tavalla me olisimme tehneet (sellaista) politiikkaa, tämän vaalikauden aikana, mikä olisi tarkoittanut sitä, että alueet muuttuvat asuinkelvottomiksi?’ Andersson kysyi. Mäkelä tuomitsi kielekäytön suorasanaisesti: ’Käytös määrittää ihmisen’. Hän oli oikeassa. Mutta määrittääkö se myös puolueen?”
Hesarin Pullinen siis yhtyy perussuomalaisten Mäkelään siinä, että Li Anderssonin lause ”Tuo on aivan suorasanaisesti sanottuna paskapuhetta” on alatyylistä puhetta. Minusta Li Anderssonin lause kuvaa vain hänen reipasta temperamenttiaan. Lause ei leimaa ihmistä, vaan vain keskustelussa esitetyn väitteen. Sanasta ”paska” on keskustelun aikaisemminkin. Esimerkiksi silloin, kun puhuttiin paska-duuneista. Anderssonin tuon lauseen jälkeen esittämä seuraava virke avaa lauseen merkityksen: et taida tietää mistä puhut.
Kysymys on suhteellisuudentajusta. Jussi Pullinen ansaitsee kiitoksen hyvästä artikkelista, joka puuttuu ajankohtaiseen ja tärkeään asiaan. Hän olisi voinut kuitenkin sanoa täysin selvästi, että meillä on vain yksi puolue – perussuomalaiset – jonka keskustelu-kulttuuri on pelottavaa ja joka tahtoen tai tahtomattaan levittää koko yhteiskuntaan huonoa ja demokratian ihanteiden ja normien kannalta täysin tuomittavaa keskustelu-kulttuuria.
Mitä asialle voidaan tehdä, onkin sitten jo toinen juttu. Teen rinnastuksen vihreisiin arvoihin ja tavoitteisiin. Takavuosina keskusteltiin siitä, ovatko ratkaisevassa asemassa jokaisen ihmisen omat valinnat vai lainsäädäntö. Nykyisin kai useimmat ihmiset ajattelevat, että molempi parempi. Ehkä se on samoin tässä poliittisessa keskustelu-kulttuurissakin. Me voimme jokainen tehdä omalta osaltamme paljon opettelemalla sivistynyttä puhetapaa ja noudattamalla sitä kaikessa kansakäymisessämme toisten ihmisten kanssa. Tarvitaan kuitenkin myös lakeja, jotka suojelevat ihmisiä – poliitikkojakin ja ehkä aivan erityisesti juuri heitä – kunnianloukkauksilta, valheilta ja vihapuheelta.