Sosiaali- ja terveystoimen uudistuksesta, sotesta, on kirjoitettu istuvan hallituksen aikana paljon. Pelkään, että suurin osa kirjoittelusta on mennyt yli lukijoiden hilseen. Se on johtunut paljolti siitä, että lehdistö on yrittänyt puhua hankkeesta hallinnon kielellä ja uudistushanketta paimentavan hallituksen pääpuolueiden tavoitteet ja motiivit ovat olleet hämäriä. Itse asiassa on tuntunut siltä, että ne ovat olleet tarkoituksellisesti hämärrettyjä.

Voi kuitenkin olla niinkin, että hanke näytti aluksi monien silmissä vain teknisluontoiselta hallinnon uudistukselta ja vasta vähitellen päättäjille ja asiantuntijoillekin ovat paljastuneet sekä hankkeen laajakantoisuus että sen tarjoamat mahdollisuudet monen erilaisen sote-liiketoiminnan laajentamiselle.

Jouluaaton Helsingin Sanomissa ilmestynyt lehden politiikan ja talouden toimittaja Anni Lassilan kolumni Politiikka toimii ehkä sittenkin muodostaa positiivisen poikkeuksen sote-kirjoittelussa. Juttu pyrkii avaamaan kansan kielellä kokonaiskuvan hankkeesta ja sen politiikasta juuri nyt.

Lassilan kirjoittaa: ”Monet valittajista olivat panneet toivonsa yrittäjä Juha Sipilän johtamaan keskustan ja kokoomuksen hallitukseen. He odottivat, että Sipilä saisi nopeasti ajettua läpi oikeiston agendaa: lisää paikallista sopimista, keppiä työttömille, ja julkiseen terveydenhuoltoon vapaat markkinat yksityisille yrityksille. Pettymys oli suuri, kun hankkeet kohtasivat ankaraa vastustustusta.”

Oikeassa Lassila on siinäkin, että valittajat ovat väärässä. Kiky-sopimus on siitä yksi todiste ja tuore sote-kompromissi toinen. Molemmissa tapauksissa on menty erittäin pitkälle oikeiston toiveiden suunnassa, mutta ei kokonaan. Vasemmisto, kansa ja hyvinvointivaltion idea ovat myös saaneet jotakin.

Lassila kirjoittaa: ”(Oikeistolaisen) valituksen suurin ongelma on silti usko siihen, että juuri valittajilla olisi hallussaan ylivertainen yhteiskunnallinen viisaus. Niin tuskin on. Oikeiston ajama valinnanvapausmalli olisi päinvastoin voinut johtaa arvaamattomiin seurauksiin sekä kustannuksissa että kriittisten päivystypalvelujen saatavuudessa.”

Lassila lopettaa kolumninsa toteamalla, että kompromisseista neuvottelu voi olla joskus turhauttavaa ja usein rumaakin peliä, mutta sillä tavoin hyvinvointiyhteiskunnan päätöksenteon lopulta pitääkin toimia.

Tottakai Lassila on tässäkin oikeassa, mutta se ei ole kaikki, mitä vasemmistossa voidaan tilanteesta oppia.

Se, että hallitus on pitkän vääntämisen jälkeen päätynyt ehkä kohtuulliseen siedettävään kompromissiratkaisuun, perustuu siihen hyvinvointivaltion idean ja sen instituutioiden hegemoniaan, jonka olemassa olevat toimivat rakenteet ovat vakiinnuttaneet toisen maailmansodan jälkeisinä vuosikymmeninä.

Tämän hegemonisen yhteiskuntapoliittisen ajatustavan tulkkeina ja äänekkäinä edustajina ovat sote-keskustelun aikana olleet monet lääkärit, professorit ja tutkijat. Heidän asiantuntija-ääntään on hallituksen päätöksenteossa ollut lopulta vaikea sivuuttaa. On kuitenkin syytä ymmärtää, että se, että heidät – lääkärit, professorit ja tutkijat – nähdään tunnustetusti asiantuntijoina, johtuu sekin viime kädessä juuri tuon sinänsä vasemmistolaisen hegemonian olemassaolosta.

Lassila toteaa: ”Yksityinen tuotanto voi sparrata tehoa myös julkiseen, mutta rengin ja isännän roolien pitää olla selvät. Maksajan pitää voida päättää, mitä ja kuinka paljon palveluja tuotetaan.” Minä sanoisin: kuinka paljon palveluja ostetaan.

Kysymys on yleisluontoisempi. On kysymys demokratian ja markkinatalouden yhteensovittamisesta. Hyvinvointivaltion idea on tarjota kansalaisille (ja niillekin maan asukkaille, jotka eivät ole kansalaisia) universaalisti, eli kaikkia koskien, sosiaalipalveluja, koulutusta ja yhdenvertaista oikeusturvaa. Mistä kaikista sosiaalipalveluista julkinen valta ottaa vastatakseen ja kuinka avoimia, tasa-arvoisia ja tavoitettavia ovat opiskelumahdollisuudet. Ne ovat viime kädessä poliittisia kysymyksiä.

Vasemmisto (ei siis kepu ja sinipersut) on nyt saanut hallituksen kompromississa torjuntavoiton. Se, miten hyvinvointiyhteiskunnan rakentamisessa edetään, on kiinni vasemmiston poliittisen voiman ja sen ohjelmien nauttiman legitimiteetin kasvattamisesta kansan keskuudessa.