Vasemmistoliitto piti tänä vuonna 2022 kesäkuun 10 – 12 päivinä puoluekokouksen Porissa. Puoluejohdon valinnan lisäksi kokouksen asialistalla oli oikeastaan vain kolme asiaa: uuden periaateohjelman hyväksyminen, alkavaa kolmivuotista puoluekokous-kautta koskevan tavoiteohjelman hyväksyminen ja puoluekokoukselle tehtyjen aloitteiden käsittely.
Kutsun tässä blogissani kokouksen ohjelmallisissa asiakirjoissa tehtyjä linjauksia yhteisellä nimellä Vasemmistoliiton Porin ohjelma.
Osallistuin itse Porin kokoukseen yhtenä kolmestasadasta puoluekokous-edustajasta. Poistuin kokouksesta tavattoman tyytyväisenä. Kokouksessa oli ollut hyvä henki. Silti, tai ehkä juuri sen vuoksi, koko joukko asioita jäi askarruttamaan mieltäni. Etsimättä mieleeni nousi Karl Marxin kuuluisa pamfletti Gothan ohjelman arvostelua.
Marx ei itse osallistunut Saksan sosiaalidemokraattisen puolueen vuonna 1875 pidettyyn Gothan kokoukseen, joka oli kannatuksella mitattuna pian valtavaan menestykseen kohoavan SPD:n asiallisesti ottaen perustava kokous. Hän oli kuitenkin tutustunut sen ohjelma-luonnokseen. Se oli provosoinut hänet kirjoittamaan puolueelle terävän vastineen. Engels saattoi sen julkisuuteen vuonna 1891 edellä mainitulla nimellä.
En mene tässä sen syvällisemmin Marxin Gothan pamfletin esittelyyn. Siitä on mainio esitys John Seedin kirjassa Ymmärrä Marxia (Into 2019) sivuilla 200 – 210. Totean vain lyhyesti, että Marxin kritiikissä oli neljä kohtaa: 1) Varoitus puolueelle omahyväisyydestä ja vahva suositus strategiseen yhteistyöhön; 2) Varoitus nationalismista ja kehotus vahvaan internationalistiseen sitoutumiseen; 3) Varoitus idealistisesta suhtautumisesta valtioon ja vahva kehotus ymmärtää sen luokkaluonne, sekä 4) Varoitus vain hyvää tarkoittavasta, mutta veltosta yhteiskunnallisesta ajattelusta ja vahva kehotus ymmärtää oikein tuotantoon ja työhön perustuva arvoteoria, jota Marx oli kehitellyt Adam Smithin ja David Ricardon ajatuksiin nojaten.
Sanon John Seedin kirjaan kirjoittamassani esipuheessa, että jos Marxin tekstejä haluaa luonnehtia yhdellä sanalla, ne olivat ja ovat edelleenkin heuristisia, myöhempää ajattelua, tutkimusta ja politiikkaa hedelmöittäviä ja suuntaavia. Se koskee tietysti myös edellä mainittuja neljää kritiikkiä Gothan ohjelmaan, siinä missä se koskee kaikkia muitakin Marxin ajatuksia. Euroopan sosialistiset ja vasemmistolaiset liikkeet ovat intellektuaalisesti paljon velkaa Marxille, mutta on tärkeätä ymmärtää, että ne ovat jokainen itse vastuussa omista ajatuksistaan.
Porin periaateohjelma sanoo: ”Vasemmisto vastustaa kapitalismia. Puramme kapitalistista politiikkaa ja vallankäyttöä, joka tuottaa taloudellisten ja yhteiskunnallisten oikeuksien kasautumista pääomien omistajille.” Olisin mieluummin nähnyt sen selvän määritelmän, joka oli tarjolla: Vasemmisto vastustaa kapitalismia, jolla me tarkoitamme pääoman omistajien kohtuuttomia taloudellisia etu- ja valtaoikeuksia.
Ohjelma sanoo: ”Haastamme kapitalismin sosialistisella politiikalla”. Olisin mieluummin nähnyt tarjolla olleen muotoilun: Kapitalistisen yhteiskuntapolitiikan vaihtoehdoksi asetamme sosialistisen yhteiskuntapolitiikan, . . .
Vaikka puoluekokouksen hyväksymät muotoilut vievät kapitalismin käsitteen ymmärtämistä oikeaan suuntaan, ne jättävät silti paljon toivomisen varaa. Tavallinen synti perinteisessä vasemmisto-retoriikassa on ollut kapitalismin ja markkinatalouden käsitteiden samaistaminen. On erittäin tärkeätä, että ne ymmärretään kahdeksi täysin eri asiaksi.
Markkinatalous ei ole uusi sosiaalinen innovaatio. Markkinataloutta on ollut jo vaikka kuinka kauan. Uutta kehityksessä on ollut elämämme aivan tietynlainen läpi-markkinaistuminen, jota alkoi tapahtua samanaikaisesti teollisen vallankumouksen myötä, ja joka kiihtyy edelleen kovalla vauhdilla. Se on modernisaatioon kuuluva oleellisin kehityskulku. Mielestäni voidaan sanoa, että läpi-markkinaistuminen ei ole ollut vain yhteiskunnallista kehitystä, muutosta, vaan se on ollut myös historiallista edistystä. Edellyttäen tietysti, että se on vähentänyt köyhyyttä, ja (vielä mieluummin!) että se olisi lisännyt ihmisten taloudellista tasa-arvoa.
On tärkeätä ymmärtää, että läpi-markkinaistumisen on mahdollistanut tuotanto-teknologian kehitys aina vesirattaan voiman hyödyntämisestä uusimpien ICT-laitteiden ja niiden ohjelmien hyödyntämiseen. Avainsana tässä prosessissa on tuottavuus.
Tuottavuuden jatkuva räjähdysmäinen kasvu merkitsee ihmiskunnan kannalta juuri nyt kahta asiaa. Ensinnäkin se mahdollistaa oikeasti hyvän elämän maapallon kaikille ihmisille. Toiseksi se asettaa tuotannollisen toiminnan sääntelylle ja luonnovarojen hyödyntämiselle erittäin tiukkoja vaatimuksia, rajoja ja pelisääntöjä, jotta maapallo säilyy asuttavana myös tuleville sukupolville.
Totesin edellä, että olisin nähnyt hyväksytyssä ohjelmassa mieluummin tarjolla olleen, mutta hylätyn muotoilun: Vasemmisto vastustaa kapitalismia, jolla me tarkoitamme pääoman omistajien kohtuuttomia taloudellisia etu- ja valtaoikeuksia Se olisi ollut kapitalismin erittäin ongelmalliselle käsitteelle tarkka määritelmä.
Kun vasemmisto sanoo, että Euroopassa ja Yhdysvalloissa ja sitä myöten koko globalisoituneessa maailmassa suurin ongelma on 1980-luvulta alkaen ollut uusliberalismi, sillä itse asiassa tarkoitetaan, että ongelmana on ollut ihan vanhanaikainen kapitalismi juuri kohtuuttomien etu- ja valtaoikeuksien merkityksessä.
Emme pääse ajattelussamme eteenpäin ellemme ota käyttöön suosittua hyvinvointiyhteiskunnan käsitettä. Kuitenkin, jotta se auttaisi meitä, se on jaettava kahteen komponenttiin, hyvinvointivaltioon ja sopimus–yhteiskuntaan.
Hyvinvointivaltio on syytä määritellä niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuudeksi, joiden yhteisenä tarkoituksena on edistää kansalaisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointia. Siihen kuuluvat silloin karkeasti sanoen koko koulutusjärjestelmä ja sosiaalitoimi kokonaisuudessaan.
Sopimusyhteiskunnan keskiössä ovat tietysti työmarkkinat ja niiden sopimus-toiminta. Mutta on sosiologisesti viisasta nähdä siihen kuuluviksi myös monenlainen järjestötoiminta ja myös esimerkiksi kirkon toiminta. Kysymys on yhteiskunnallisen toiminnan ja keskustelun alueesta, jossa määrittyvät, täsmentyvät ja operationaalistuvat käsitykset oikeudenmukaisuudesta. Demokratian ja demokratiaan kuuluvan puoluepoliittisen toiminnan kautta nämä käsitykset ovat pohjana hyvinvointivaltion erilaisten instituutioiden säätämiselle lailla.
Ehkä sopimusyhteiskunnan sijaan selvempää onkin – ainakin joskus – puhua kansalaisyhteiskunnasta. Se oli Marxille bürgerliche Gesellschaft, jota ei pidä käsittää virheellisesti ”poliittisesti porvarilliseksi” yhteiskunnaksi.
”Haastamme kapitalismin sosialistisella politiikalla” sanoo hyväksytty periaateohjelma napakasti. Miksi siis olen sitä mieltä, että parempi muotoilu olisi ollut: kapitalistisen yhteiskuntapolitiikan vaihtoehdoksi asetamme sosialistisen yhteiskuntapolitiikan?
Tästä voisi tulla pitkä esitelmä. Yritän sanoa lyhyesti.
Ohjelma määrittelee, että vasemmiston perusarvot ovat vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo. Se on klassinen määritelmä joka palautuu Ranskan vuoden 1789 suuren vallankumouksen aikaan. Kun Vasemmistoliiton ensimmäisessä periaateohjelmassa sanoimme Vasemmistoliiton edustavan kolmatta vasemmistoa, sen logiikka oli, että Ranskan vuoden 1789 liberaali vasemmisto oli mannereurooppalainen osa ensimmäistä vasemmistoa, jota olivat edustaneet jo sitä ennen kamppailu USA:n itsenäisyydestä ja sitäkin varhaisempi poliittinen kehitys Englannissa.
Toinen vasemmisto oli tässä tarinassa se sosialistinen vasemmisto, joka määritteli sosialismin dogmaattisesti yhteiskunnaksi, jossa tuotantovälineet on siirretty yhteiskunnan, käytännössä siis valtion, omistukseen. Toisen vasemmiston ideologia eli kukoistuskauttaan maailmansotien välisessä Euroopassa, mutta se jatkoi kylmän sodan ansiosta kovin epävarmaksi muuttunutta elämäänsä vielä pitkään 1900-luvun jälkipuoliskollakin.
Toisen vasemmiston ”sisäiseen” elämään kuului ankara taistelu sosialismin käsitteestä kommunistien ja sosiaalidemokraattien välillä. NKP ja neuvosto-kommunismi kaikkialla sanoivat edustavansa ”reaalisesti olemassa olevaa” sosialismia. Sosiaalidemokratia taas ilmoitti useiden vuosikymmenien ajan edustavansa ”demokraattista sosialismia” kunnes lakkasi puhumasta koko aiheesta. ”Demokraattisen sosialismin” intellektuaalinen ongelma oli siinä, että tuotantovälineiden omistuskysymyksessä se ei poikennut kommunismista. Se vain halusi saada toivotun tilan aikaan rauhanomaisin ja demokraattisin keinoin.
1960-luvulta alkaen uusvasemmistolaisuus, joka tunnetaan kansainvälisesti nimellä New Left, alkoi asettaa kyseenalaiseksi sekä kommunistisen että sosiaalidemokraattisen ajattelun pätevyyden. Se ei halunnut hylätä sosialismin käsitettä, mutta alkoi kysyä, onko tuotantovälineiden valtion haltuun ottaminen ainoa tai edes paras keino edistää sosialismin arvo-päämääriä. Toinen kysymys oli, pitääkö sosialismin käsite kiinnittää pelkästään kapitalismin tuottamaan ihmisten eriarvoisuuteen ja riistoon? Eikö sosialistisen ajattelun tule tuomita kaikki hierarkiat, myös ne jotka johtuvat sukupuolesta, ihonväristä, syntyperästä yms.?
Poliittisesti Vasemmistoliiton kolmas-vasemmistolaisuus tarkoitti markkinatalouden hyväksymistä sekä markkinat contra julkinen valta dialektiikan ottamista vakavasti. Se siirsi sosialismin käsitteen järjestelmä-käsitteestä aate-historialliseksi ja filosofiseksi käsitteeksi ja kategoriaksi.
Porin ohjelma sanoo: ”Vasemmiston päämäärä on ekologiseen ja demokraattiseen sosialismiin pohjaava yhteiskunta.” Porissa hylättiin tarjolla ollut vaihtoehtoinen muotoilu: Vasemmiston päämäärä on ekologiseen ja sosialistiseen demokratiaan pohjautuva yhteiskunta. Äkkisiltään nuo muotoilut eivät ole kovin erilaisia; filosofisesti ero on kuitenkin dramaattinen.
Demokraattinen sosialismi on kylmän sodan kieltä ja ekologinen sosialismi on hyvää tarkoittavaa asioiden sotkemista.
Jos mennään historiassa taaksepäin, niin vasemmiston tärkein vastaus varhaiseen taisteluhuutoon ”vapaus, veljeys, tasa-arvo” on ollut demokratia; ja demokratian laajentaminen koskemaan kaikkia ihmisiä. Siinä on ollut kysymys halusta ja politiikasta tehdä alamaisista kansalaisia. Se on ollut perusasia. Siinä on myös laajasti onnistuttu. Voidaan sanoa, että toisen tasavallan syntyminen toisen maailmansodan jälkeen, merkitsi Suomessa aidon demokratian lopullista läpimurtoa.
Kun demokratia oli vakiintunut, voitiin Suomessa alkaa puhua aidosti yleisestä mielipiteestä ja ajan hengistä. Sen sosialistisuuden määrä on sittemmin ratkaissut sen, miten on edetty esimerkiksi sosiaalilainsäädännön ja kaikille avoimen koulutuksen edistämisessä. Mitä siis on ollut se tarvittu sosialistisuus? Sen Porin ohjelma sanoo täsmällisesti: ”Sosialismi tunnustaa ihmisten perustavanlaatuisen keskinäisen riippuvuuden sekä yhteisöllisyyden ja yhdenvertaisuuden.” Tässä mielessä sosialistisia ihmisiä on onneksi ollut paljon enemmän kuin sosialisteiksi tunnustautuvia ihmisiä. Siinä on tärkeä syy tehdä sosialismin käsitettä – järkevästi ymmärrettynä – paremmin tunnetuksi.
Ekologinen demokratia? Se on filosofisesti ja aatehistoriallisesti paljon helpompi kategoria kuin sosialistinen demokratia, koska sillä ei ole historiallisia rasitteita. Yhä useammat ihmiset ymmärtävät nykyisin, että luonnon hyödyntämisellä on rajat, jos haluamme jättää maapallon asuttavassa kunnossa seuraaville sukupolville.
Sanoin tämän esseen alussa, että kutsun puoluekokouksen asiakirjoissa tehtyjä linjauksia yhteisellä nimellä Vasemmistoliiton Porin ohjelmaksi. Mikä suhde ”Vasemmistoliiton tavoitteet 2022 – 2025” asiakirjalla on periaateohjelmaan. Se on kunnianhimoinen 43 sivua ja 1771 riviä käsittävä dokumentti. On oikein ajatella, että se on yritys realisoida tässä ja lähiajassa niitä arvoja ja periaatteita, jotka puolue ilmaisee periaateohjelmassaan.
Miten se toimii käytännössä? Yksi tapa on se, että Vasemmistoliiton ehdokkaat kunta-, alue- ja eduskuntavaaleissa tutustuvat ohjelmaan ja kysyvät itseltään, onko siinä sellaisia aloitteita, tavoitteita ja ideoita, joita juuri minä haluaisin edistää ja tehdä tunnetuksi politiikassa. Kaikkein vakavimmin omaan ehdokkuuteensa suhtautuvat lukenevat lisäksi periaateohjelman. Porin ohjelma kokonaisuudessaan antaa hyvää raaka-ainetta poliittiselle ajattelulle.
Tavoite-asiakirja kattaa koko politiikan alueen. Olkoot siitä osoituksena lukujen otsikot: Kansantalous ja verotus, Työelämä, Toimeentulo ja sosiaaliturva, Elinkeinopolitiikka, Reilu siirtymä – talous ja teollisuus, Energiatuotanto ja liikenne, Ympäristö ja luonnon monimuotoisuus, Eläinpolitiikka, Sosiaali- ja terveyspolitiikka, Demokratia ja oikeusvaltio, Koulutus ja kulttuuri, Alueet ja asuminen sekä viimeinen luku Maailma kuuluu kaikille, ei harvoille.
Nostan tuosta pitkästä asialistasta esiin vain sen turvallisuuspolitiikkaa koskevan erittäin ajankohtaisen ja tärkeän kannanoton, että ”Nato-jäsenyyden hakemisen ja todennäköisen Nato-jäsenyyden jälkeenkin on erittäin tärkeätä pitää huolta siitä, että Suomi säilyttää liikkumatilansa omaehtoiselle yhteisen kansainvälisen turvallisuuden ja ihmisoikeuksien ulkopolitiikalleen.”
Tuo kannanotto oli ehkä eräänlainen kypsyyskoe. Vasemmistoliitto osoitti siinä sekä realiteettien tajua että sitoutumista ainoisiin oikeisiin, vaikka juuri nyt monien mielestä ehkä epärealistisiin tavoitteisiin: yhteisen kansainvälisen turvallisuuden ja ihmisoikeuksiin sitoutuvan ulkopolitiikan edistämiseen.
Kohdasta äänestettiin, mutta se voitti selvällä enemmistöllä. Vasemmistoliiton edeltäjäpuolue SKDL syntyi jatkosodan päätyttyä aivan ratkaisevasti juuri realistisen ulkopolitiikan vaatimisen merkeissä, ja sen poliittisena edustajana se myös säilytti pitkään laajan kannatuksensa työväenliikkeen paasikiviläisinä. Se on historiaa, joka velvoittaa.