Brysselin koneen toimittaja Maija Elonheimo on yksi parhaita Ylen toimittajia. Ainakin vielä hiljattain Yle mainosti ja innosti ihmisiä osallistumaan kilpailuun, jossa valitaan yleisöäänestyksellä vuoden paras journalisti. En osallistunut, mutta olisin hyvin voinut äänestää Maija Elonheimoa.
Euroopan unioni on niin iso asia, että Yleltä on ollut itsestään selvästi erittäin oikein, että sitä seuraamaan ”syvätasolla” ja keskustelemaan asiantuntijoiden kanssa on palkattu yksi kokopäiväinen toimittaja. Myös henkilövalinta on ollut onnistunut. Maija Elonheimo tekee taustatyönsä huolellisesti, jonka takia hänen kysymyksensä asiantuntijoille osuvat lähes poikkeuksetta asian ymmärtämisen kannalta tärkeisiin kohtiin. Hän on myös nopeaälyinen; asiantuntijan vastaukset jäävät harvoin vaille osuvia lisäkysymyksiä.
Tänään 31.12. kuuntelin Brysselin koneen, jonka ensimmäinen lähetys on ollut jo viime syyskuussa: Millaista on ollut Ruotisin suhtautuminen Euroopan unioniin ja euroon ?. Haastateltavana oli historiantutkija Mikko Majander, joka toimii nykyisin ajatushautomo Magman johtajana, toimittuaan sitä ennen pitkään Kalevi Sorsa säätiön johtajana. Historioitsijana Majanderin kiinnostuksen kohteet ovat – jos eivät aivan lähihistoriassa – niin yleensä kuitenkin siinä historiassa, joka vaikuttaa edelleen vahvasti tämän päivän politiikkaan. Ruotsia Majander on seurannut ja tutkinut pitkään. Eikä ymmärtääkseni vähiten sen takia, että sosiaalidemokratia on eräällä tavalla inkarnoitunut poliittisesti ruotsalaisessa yhteiskunnassa. Haastateltavan valinta oli siis kohdalleen osunut.
Se, että lähetys tänään oli uusinta eikä kuten tavallisesti suora, on ymmärrettävää jo siksi, että pitää toki toimittajankin saada uudenvuoden aattona viettää vapaapäivä. Mutta oli se mainio myös siksi, että vuoden vaihteen tienoo on erittäin sopiva hetki yrittää ymmärtää lyhyttä pidempiä yhteiskunnallisia kehityskaaria.
Euroopan lähihistoriasta kiinnostuneelle suomalaiselle ohjelma oli (ja on, sillä sen voi helposti kuunnella Ylen Areenassa) kiinnostava, koska Ruotsi ja Suomi hakeutuivat EU:n jäseniksi samaan aikaan ja koska Ruotsin ja Suomen yhteiskunnallisten olojen ja poliittisten valintojen vertailu kaikissa muissakin asioissa kiinnostaa meitä tavattomasti. Itsenäisyytemme alusta lähtien, monin tavoin jo autonomiankin aikana, mutta aivan erityisesti toisen maailmansodan jälkeen, Ruotsi on ollut suomalaisille storebror, jonka tarjoamaa esimerkkiä on seurattu kaikilla yhteiskuntaelämän aloilla, aluksi pitkään kadehtien, sittemmin pikemminkin kilpailuhenkisesti.
Koska itsenäisten kansallisvaltioiden historia alkaa oikeastaan vasta 1800-luvulla, kansainvälisen integraationkin historiasta kannattaa puhua oikeastaan vasta viime vuosisatoina. Integraation moottori on talous. Niinpä ennen kuin alettiin puhua Euroopan unionista, puhuttiin pitkän Euroopan sisämarkkinoista, englanninkielinen käsite oli single market. Ilman 1800-luvun teollista vallankumousta painetta tällaiseen integraation sopimuspohjaiseen aikaansaamiseen ei ollut.
Teollisen yritystoiminnan logiikkaan kuuluu hakea niin laajoja markkinoita kuin mahdollista. Kun muistetaan, että maailmansotien välisen ajan, ja varsinkin 1930-luvun integraatio-ideologiaa toteutettiin lähinnä saksalaista ylivaltaa tavoitelleena Mittel-Europa projektina, niin siihen verrattuna Euroopan unioni on sivistynyt hanke demokratian ja tasa-arvon hengessä. Kuten muistetaan, sen käynnistäjänä oli alunperin maailmansodan jälkeen vahvasti toive sitoa Saksa ja Ranska yhteisen hiilen ja teräksen tuotannon avulla niin kiinteästi toisiinsa, että uuden sodan syttyminen niiden (ja siten kaikkien muidenkin valtioiden) välillä tulisi mahdottomaksi. Talouden vauhdittamisen hanke oli siis myös rauhanprojekti.
Euroopan unionin historia alkaa samoina vuosina, jolloin idän ja lännen välillä puhkesi kylmä sota. On tärkätä ymmärtää – varsinkin koska joissakin vasemmiston piireissä tästä asiasta on ollut sitkeitä väärinkäsityksiä – että EY ja EU eivät ole olleet kylmän sodan organisaatioita, vaan taloudellisen ja myöhemmin myös jossakin määrin poliittisen integraation organisaatioita, joiden olemassaolon ja toiminnan logiikka ei perustunut kylmään sotaan.
Tätä taustaa vasten Mikko Majanderin vastaus Maija Elonheimon kysymykseen, joka koski Suomen motiiveja hakea EU:n jäsenyyttä oli viisas. Meillähän on käyty jonkin asteita kädenvääntöä siitä, haettiinko jäsenyyttä taloudellisten vai turvallisuupoliittisten motiivien vuoksi. Majanderin vastaus meni jotakuinkin näin: Saattoi siinä taloudellisten motiivien rinnalla olla jonkin verran noita turvallisuuspoliittisiakin ajatuksia. Oleellista on kuitenkin nähdä, että kysymys oli identiteetistä ja viiteryhmästä, joka loi turvallisuuden tunnetta.
Majander taisi todeta, että Ruotsissa koko tuo kysymyksenasettelu tavallaan loisti poissaolollaan, koska ruotsalaiset lähtivät siitä itsestään selvästä lähtökohdasta, että Ruotsi noudattaa perinteistä puolueettomuuspolitiikkaansa, olkoonkin että juuri sillä hetkellä 1990-luvun puolivälissä oli epäselvää, keiden välisessä ”kylmässä sodassa” Ruotsin tuli olla puolueeton.Ruotsalaisten motiivit liittyä EU:hun olivat siis paljon suomalaisten motiiveja selvemmin puhtaasti taloudellisia.
Totean tässä sivumennen, että ainoa järkevä määritelmä puolueettomuuspolitiikalle on valtion pyrkimys pysytellä toisten valtioiden mahdollisesti väkivaltaisiksi muuttuvien konfliktien ulkopuolella. Sotilaallinen liittoutumattomuus on siis tavallaan puolueettomuuspolitiikan perusta siinä missä hyvien suhteiden ylläpitäminen kaikkiin maihin on kuitenkin se oleellisin asia. Puolueettomuus ja liittoutumattomuus ovat asioita, joista julkisessa keskustelussa on paljon tarpeetonta mystiikkaa, väärinkäsityksiä ja ehkä tahallistakin harhautusta.
Ruotsin puolustusministeri Peter Hultqvist sanoi pari päivää sitten Ylen Kirsi Heikelin haastattelemana tähän asiaan liittyen jotakin perin oleellista: Ruotsissa on käyty jonkin verran julkista keskustelua Natoon liittymisestä, mutta ministerin omasta mielestä ja ministerin käsityksen mukaan koko hallituksen mielestä se on onnetonta, sillä järkevintä on, että Ruotsi säilyttää sotilaallisen liittoutumattomuutensa ja harjoittaa puolueettomuuspolitiikaa. Ruotsin irtautuminen siitä loisi myös Suomelle ikäviä paineita, lisäsi ministeri.
Palaan vielä Brysselin koneeseen ja Euroopan integraation logiikkaan. Turvallisuuden lajeja on itse asiassa vain kaksi: asevarainen ja rauhanomainen. Jälkimmäinen perustuu aina samaan integraation logiikkaan, jota noudatettiin silloin, kun perustettiin Euroopan hiili- ja teräsyhteisö ja siitä myöhemmin kehittynyt Euroopan unioni.
Isommassa globaalissa kuvassa EU on yksi ”pelaajista”. Jos se haluaa olla rauhan ja vakauden edistäjä, sen ei pidä hairahtua kuvittelemaan, että oleellista on puuhastelu ns. puolustusulottuvuuden parissa. Oleellista on tarjota reilua integraatiota lääkkeeksi kaikkialla maailmassa. Kaikkialla yhteistyölle on luotava pelisääntöjä, joilla pelatessaan kaikki voittavat.
Maija Elonheimo kyseli Mikko Majanderilta monesta muustakin asiasta kuin edellä mainituista. Koko keskustelu oli informatiivinen ja ajatuksia liikkeelle paneva.