Ruben Stiller on takaisin Yleradio ykkösessä. Se on minustakin suuri ilonaihe, kuten käsittääkseni kaikille tämän älykkään humoristin ystäville. Tänään hänellä oli ohjelma klo 10 – 11, ja ilmeisesti aina perjantaisin tähän samaan aikaan. Hänen ohjelmansa löytyvät myös Ylen Areenasta.
Stiller oli itse tykönään pohdiskellut kysymystä, pitäisikö järjestää kansanäänestys, jos presidentti ja hallitus päätyvät esittämään, että Suomen tulisi liittyä Natoon. Hän moitiskeli lievästi kollegojaan toimittajia siitä, että he paljastavat jutuissaan liian harvoin oman positionsa. Ikään kuin varmemmaksi vakuudeksi hän tämän ohjelman alussa nyt ilmoitti, että äänestäisi kansanäänestyksessä ”kyllä”, jos valtio-johto liittymistä suosittelisi.
Asia on ilmeisesti ollut Stillerille kuitenkin sen verran ongelmallinen, että hän oli päättänyt kutsua ohjelmaansa keskustelemaan asiasta kaksi eri laidan asiantuntijaa, maailmanpolitiikan professori Heikki Patomäen Helsingin yliopistosta ja West Officen toimitusjohtaja Risto E J Penttilän.
Keskustelu kannattaa kuunnella jälkikäteenkin. Se antaa jokaiselle ajattelemisen aihetta, vaikka olisi asiaa jo ennestään ajatellut ja siitä mielipiteen muodostanut.
Omat sympatiani olivat keskustelussa vahvasti Patomäen argumenttien puolella, mutta myönnän, että myös Penttilän argumentit tarjosivat tervetullutta aivojumppaa. En rupea erotuomariksi kertomaan kumpi mielestäni voitti väittelyn. He taisivat molemmat nauttia siitä aika tavalla. En myöskään yritä referoida väittelyä. Sen sijaan tartun yhteen Risto E J Penttilän puheenvuorossa esiin nousseeseen ajatukseen.
Hän antoi ymmärtää, että Suomen liittyminen Euroopan unioniin vuonna 1995 oli Suomen koko historiaa ajatellen turvallisuuspoliittisesti aivan ratkaiseva asia ja kaikkein aikojen merkittävin valinta.
Näen tämän asian kovin toisin. Suomi teki merkittäviä valintoja jo 1800-luvulla sekä markkinatalouden omaksumisen että demokratian edellytysten rakentamisen suhteen. Vuodet 1905-6 olivat demokratian rakentamisen kannalta erittäin merkittäviä. Onnekkaiden sattumusten avulla Suomi selvisi vuodesta 1918 ja järkyttävästä 1930-luvusta tuhoamatta sitä mikä oli rakennettu. Ja jälleen onnekkaiden sattumusten kautta Suomi pääsi vuonna 1945 hienolle kasvu-uralle sekä markkinatalouden että demokratian rakentamisessa.
Suomi liittyi Länsi-Euroopan EEC-integraatioon 1970-luvulla historiansa, oman olemuksensa ja omien intressiensä takia. Melua pitämättä. Rauhallisesti.
Ruotsin rinnalla Suomi kehittyi kylmän sodan aikana yhä vakuuttavammin turvallisuuspoliittisesti vakauttavaksi tekijäksi Pohjois-Euroopassa.
Kärjistän vielä: Suomen ja Ruotsin puolueettomuuspolitiikka, nojautuminen YK:n peruskirjan määrittämään maailmanjärjestykseen ja YK:n tukeminen turvallisuuspolitiikassa, rauhanturvatoiminnassa, kehitysyhteistyössä jne oli normaalia ja sivistynyttä.
Turvallisuuden perustaminen asevarusteluun ja sotilasliittoihin, siis Natoon ja Varsovan liittoon, oli sensijaan epänormaalia, epätoivottavaa ja toivottavasti maailmanhistoriallisesti ohimenevää.
Maailman vakavimmat ongelmat tällä hetkellä liittyvät ilmaston lämpenemiseen ja luonnon biodiversiteetin katoamiseen. Niiden rinnalla sosiaalisesti kestävän kehityksen edistäminen koko maapallolla on valtava työkenttä. Tuoda tässä tilanteessa näiden ongelmien rinnalle kylmän sodan kaltaisen vastakkainasettelun palauttaminen, ei ole vastuullista politiikkaa poliittisilta johtajilta. Sotilasliitot ja niihin perustuva identiteettipolitiikka on vaarallista ja kääntää huomion pois oleellisista asioista.
Suomella ja Ruotsilla on optionsa. On aina ollut ja tulee aina olemaan. Toivottavasti maidemme optiota käytetään edelleen siten, että lisätään kansainvälisen järjestelmän vakautta ja kaikkien maiden rauhanomaista rinnakkaineloa ja maailman kaikkia ihmisiä hyödyttävää taloudellista yhteistoimintaa.