Tämän päivän (3.6.2022) Hesari yrittää kahdessa eri jutussa avata niitä hankalia fasismin sukuisia käsitteitä, jotka ovat tulleet käyttöön Ukrainan sodan yhteydessä.
Kulttuuriosastossa Pekka Torvisen laajassa jutussa siteerataan pitkään Olha Bezrukovaa Kiovan kansallisen yliopiston sosiologisesta tiedekunnasta. Hän selittää Torviselle lähettämässään sähköpostissa, mitä rasizm tarkoittaa ukrainalaisille.
Bezrukova sanoo, että se ”on näennäisideologia , joka on ristiriitainen yhdistelmä imperiumia, suurvalta-kansalliskiihkoa ja uskonnollista vanhoillisuutta”. Berzukovaan on tässä helppo yhtyä. Hän tarkoittaa, että se on nykyvenäläinen ajattelutapa, mutta miksi kutsua sitä ”näennäis”ideologiaksi? Kyllä nuo elementit ovat ihan aidosti nykyvenäläistä ideologiaa.
Berzukova jatkaa: ”Se perustuu pitkälti neuvostonostalgiaan ja vastustaa länsimaisia, liberaalidemokraattisia arvoja ja instituutioita kuten vapaita vaaleja, demokratiaa, ja muita kansalaisoikeuksia ja vapauksia.” Tämä kaikki on jo paljon ongelmallisempaa. Venäjällä järjestetään vaaleja, mutta eivät ole vapaita, vaikka hallinto antaa ymmärtää, että ne ovat. Vain muka rikolliset suljetaan pois listoilta. Tosiasiassa vaalit Venäjällä ovat vahvasti manipuloituja.
Sitten Berzukova sanoo: ”Razism perustuu luokkavihaan länsimaisia demokratioita – Eurooppaa, Yhdysvaltoja ja Kanadaa – kohtaan.” Kyllä, kyllä, mutta eihän tuota vihaa tai vierautta voi kutsua ”luokkavihaksi”. Luokkavihan käsite kuuluu toiseen yhteyteen. Sensijaan siihen hänen toteamukseensa, että venäläisten ”ideologian ytimessä on kultti kansanjohtajasta, joka on palauttanut Venäjän suuruuden” voi yhtyä täysin varauksettomasti.
Berzukovan mukaan ”rasizmissa yhdistyvät nihilismi, stalinismi ja fasismi, ja sillä oikeutetaan Venäjän barbaarinen geopolitiikka eli muiden valtioiden liittäminen Venäjään panslavistisin ajatusperin”. ”Rasizmin taustalla on lisäksi erityisesti Venäjän nykyisen ortodoksikirkon johdon ajatus siitä, että venäläiset ovat Jumalan valitsema kansa taistelemassa syntistä länttä vastaan.”
Vielä Berzukova luonnehtii rasizmia toteamuksilla, että se ihailee voimapolitiikkaa, halveksii yksilöä, jonka se haluaa sulauttaa enemmistöön ja tukahduttaa samalla vähemmistöt.
Toinen Hesarin aiheeseen liittyvä juttu on Sanna Turoman vieraskynä otsikolla ”Venäjän hyökkäyssodan aikana fasismilla on monia merkityksiä”. Turoma on venäjän kielen ja kulttuurin professori Tampereen yliopistossa.
Turoman jutulta lukija odottanee ensisijaisesti selvitystä, miten rasizm liittyy fasismiin. Siinä lukija kuitenkin kokee pettymyksen. Turoma sanoo, että ”Rashizm ei kuitenkaan viittaa valtioideologiaan, poliittiseen liikkeeseen tai filosofiseen ajatusrakennelmaan. Se ei ole tieteellinen termi. Eikä se ole teoria, vaikka englanninkielinen Wikipedia niin väittää.”
Berzukova tosin hairahtuu puhumaan ”näennäisideologiasta”, mutta kyllä hän kuvaa varsin täsmällisesti sitä Venäjällä vallalla olevaa ideologiaa, joka ohjaa maan johdon sekä sisä- että ulkopolitiikkaa. Miten lähellä se on fasismia?
Termi fasismi vakiintui positiiviseen käyttöön siinä italialaisessa totalitaristisessa poliittisessa liikkeessä, jota Benito Mussolini johti 1920- ja 1930-luvuilla. Nykymaailmassa, jossa demokratia on puheen tasolla lyönyt läpi kaikkialla maailmassa, on suorastaan hankalaa edes palauttaa mieleen, että fasismi halveksi avoimesti demokratiaa ”naismaisena” ja liian pehmeänä valtiomuotona ja hallinnon järjestämisen periaatteena.
Yksi tapa tiivistää fasismin olemus on todeta, että se oli ja on nousevan tai kehittyvän demokratian oloissa kansaan kohdistuvaa pelkoa ja halua korvata sen ihanteet, rakenteet ja toimintatavat vahvalla valtionjohtajalla ja koko yhteiskunnan läpäisevällä johtajuuden periaatteella. Kansanomaisesti fasismin olemuksen voi tiivistää vaatimukseen: opi tottelemaan, niin opit käskemään!
Juuri sen takia, että demokratia on julkilausuttuna ihanteena lyönyt läpi lähes kaikkialla, mutta poliittisessa käytännössä demokratiaan kohdistuu silti edelleen erittäin monissa maissa vahvojen valtaryhmittymien pelkoja, nykyisin puhutaan näiden valtaryhmittymien synnyttämistä autoritaarisista hallintojärjestelmistä.
On empiirisen yhteiskuntatutkimuksen tehtävä analysoida ja tuoda esille se missä määrin monet nykyiset autoritaariset muka-demokraattiset järjestelmät (esimerkiksi Venäjällä, Unkarissa tai Turkissa) tosiasiassa lähenevät totalitaristista fasismia tai missä määrin ne tarjoavat todellisen näköalan kehittyä aidoiksi demokratioiksi.
Neuvostoliitto taisteli toisessa maailmansodassa, venäläisittäin Suuressa isänmaallisessa sodassa, ennen kaikkea Saksaa vastaan. Saksalaisen fasismin saksalainen nimi oli kansallissosialismi, Nationalsozialismus, kansanomaisesti sekä kannattajien että vastustajien puheessa natsismi. Kommunistisessa Neuvostoliitossa tämä käsite ei suinkaan määrittynyt demokratian kautta ja selkeästi demokratian vastakohdaksi, vaan suuren isänmaallisen sodan kautta ja hyvin konkreettisesti Venäjän viholliseksi. Nyt Putin ratsastaa tuolla venäläisten silloisella ymmärryksellä ja uskottelee yleisölleen, että Venäjä taistelee fasismia ja natsismia vastaan.
Jos russismilla Sanna Turoman tapaan viitataan nyky-venäläiseen johtavaan poliittiseen ajattelutapaan, niin se on autoritaarisuuden legitimoimista ajatuksilla, joka on hyvin lähellä fasismia oleva ideologinen cocktail.
Sanojen kanssa on hyvä olla tarkka. Se helpottaa ajattelua ja ymmärtämistä.