On tärkeää, että meillä on jotakuinkin tosi yleiskuva siitä, mitä länsi-eurooppalaisille yhteiskunnille tapahtui toisen maailmansodan jälkeen. Vain siltä pohjalta tiedämme, missä olemme ja mihin ehkä olemme menossa.

En usko olevani kovin väärässä jos sanon, että kaksi maailmansotaa ja voitto nationalistisesta fasismista olivat herkistäneet mielet laajasti poliittisessa kentässä oikealta vasemmalle ottamaan silloin tosissaan ne arvot, jotka Ranskan suuri vallankumous vuonna 1789 oli tiivistänyt sanoihin liberte’, egalite’, fraternite’. Nyt ne käsitettiin universaaleina ja globaalisti velvoittavina.

Miten muuten olisi ymmärrettävissä YK:n peruskirja vuodelta 1945, vuoden 1948 YK:n ihmisoikeuksien julistus ja sitä operationalisoineet kansainväliset ihmisoikeussopimukset? Ja miten muuten olisi ymmärrettävissä se vähitellen toteutunut yhä useampien valtioiden, myös 60- ja 70-luvuilla itsenäistyneiden valtioiden, virallinen sitoutuminen näiden asiakirjojen ja sopimusten ilmentämiin arvoihin, joka silloin tapahtui?

Jo 1800-luvun alkuvuosikymmeninä liberalismin agendan keskeiset arvot ”omaisuus ja sopimusvapaus” olivat synnyttäneet liberalismille sosialismin nimellä tunnetun (sekä filosofisen että poliittisen) opposition. Sen ilmenemismuotoja olivat ammattiyhdistysliikke, osuustoiminnalliset kokeilut ja vähitellen sosialistiset poliittiset puolueet.

Toisen maailmansodan jälkeen sosialistiset puolueet nousivat Länsi-Euroopassa erittäin suosituiksi; sosiaalidemokraattisten puolueiden lisäksi myös kommunistiset puolueet Italiassa ja Ranskassa tulivat suosituiksi sodanaikaisessa vastarinnassa osoittamansa isänmaallisen urhoollisuuden vuoksi.

Seurasi kolmen vuosikymmenen mittainen kausi, jolloin Euroopassa rakennettiin ne asiat, joita nykyisin pidämme normaaleina: hyvinvointivaltio ja työmarkkinoiden sopimusyhteiskunta sekä niiden ympärille se, mitä tänä päivänä kutsumme hyvinvointiyhteiskunnaksi, jossa kolmantena elementtinä on aktiivinen kansalaisyhteiskunta ammattiyhdistysliikkeineen, erilaisine järjestöineen, ”yhden asian liikkeineen” ja poliittisine puolueineen. Vallitsi vasemmistolainen hegemonia.

1980-luvun alussa hegemonia vaihtui: se siirtyi markkinauskoiselle – ja kapitalistiselle! – uusliberalismille. Me elämme nyt sen kyseenalaistamisen aikaa, mikä on seurausta vakavista talouskriiseistä ja vielä vakavammista ekologisista uhista.

Tähän kuvaan meidän tulisi osata sijoittaa lisäksi Lähi-Idän ja Afrikan valtioiden kriisit ja niistä johtuva pakolaisuus. Nationalistinen populismi on tietenkin paljon seurausta niistä peloista, joita turvapaikka-pakolaisuus aiheuttaa eurooppalaisten keskuudessa, mutta ei pelkästään. Populistinen uusnationalismi on myös uusliberalismin umpikujan seurausta – väärä ja vaarallinen reaktio, mutta todellinen.

Sahra Wagenknecht on saksalainen poliitikko, ja die Linken parlamenttiryhmän toinen puheenjohtaja, jolla on myös akateeminen tutkijatausta. Hänen kirjansa Raha ilman ahneutta – Kuinka pelastautua kapitalismilta on kirja, joka on kirjoitettu juuri meidän ajallemme (Into 2018, saksalainen alkuteos 2016).

Se näkee ongelmina taloudellisen eriarvoisuuden tolkuttoman lisääntymisen, talouden stagnaation ja valtavat ekologiset uhat. Luultavasti väärinkäsityksiä välttääkseen hän ei nimeä ohjelmaansa sosialistiseksi; sanaa sosialismi ei esiinny kirjassa. Hän ei halua siirtää syrjään markkinataloutta; hän haluaa saada sen toimimaan paremmin. Hän haluaa talousjärjestelmän, joka on nykyistä dynaamisempi, innovatiivisempi, tuottavampi, motivoivampi ja oikeudenmukaisempi. Ennen kaikkea järjestelmän pitäisi olla sillä tavalla demokraattisessa kontrollissa, että ekologiset uhat pystytään torjumaan.

Wagenknechtin tähtäimessä on radikaaleja uudistuksia ennen kaikkea kahdella alueella: rahoitusmarkkinoilla ja yrityslainsäädännössä. Hän pitää suunnilleen hölyn pölynä sitä, että me elämme nykyisin muka markkinataloudessa. Totuus useimmilla markkinoilla on monopoli tai oligopoli. Hän haluaa edistää aitoa kilpailua ja markkinoiden toimivuutta.

Nykyisen talousjärjestelmämme suurimmat ongelmat aiheuttaa kapitalismi. Kapitalismia ei Wagenknechtille ole se, että omistaa yrityksen, vaan se, että keskittyy kasvattamaan pääomiaan ja tekemään rahalla lisää rahaa ilman että on omalla työllään mukana reaalitaloudessa. Näin reaalitalouden kylkeen on ilmestynyt rahalla mitattuna valtava, mutta ihmisten määrällä mitattuna suppea kapitalistinen elämänpiiri, jonka yhteydet reaalitalouteen ovat pikemminkin haitallisia kuin hyödyllisiä.

Kirja on kiehtovaa luettavaa ja täynnä oivaltava havaintoja. Sen suuria ansioita on institutionaalinen tarkastelu sekä rahoitusmarkkinoita että erilaisia yritysmuotoja ja niitä molempia säätelevää lainsäädäntöä koskien.

Olen joissakin kirjoituksissani kehunut ja kiittänyt saksalaista Alex Honnethia siitä, että hän halua pelastaa sosialismin käsitteen siltä merkityksen kapeutumiselta, johon sekä sosiaalidemokraattinen että kommunistinen käytäntö ovat sen saattaneet (ks. Sosialismin idea, Gaudeamus 2018). Honnethin kirja on filosofisesti hyvin viisas ja historiallisesti erittäin hyvin perusteltu, mutta sen tarkastelu talouden instituutioista on ohut. Sahra Wagenknechtin kirja täydentää tässä mielessä erinomaisella tavalla Honnethin sosialistista ajattelua.

Kutsun Wagenknechtinkin ajattelua sosialistiseksi silläkin uhalla, että se voi karkottaa jonkun lukijan. Minusta se kuitenkin sijoittaa hänet aatehistoriallisesti oikeaan paikkaan.

Sivulla 263 suomennos puhuu USA:n liittovaltioista kun tarkoittaa osavaltioita ja USA:n liittohallituksesta kun tarkoittaa liittovaltiota. Tällaiset käännökset saavat miettimään muuallakin siellä täällä tekstiä lukiessa, onko kaikki aivan kohdallaan. Kun Wagenknecht puhuu innovoimistaan uusista yritysmuodoista, vakiintunutta terminologiaa ei tietenkään ole olemassakaan. Käännökset (ja Wagenknechtin omat käsitteet) kaipaavat aivan ilmeisesti vielä kehittelyä.