Viime vuoden lopulla ilmestyi Juho Saaren kirja Samassa veneessä – Hyvinvointivaltio eriarvoistuneessa yhteiskunnassa (Docendo 2020, 320 sivua). Sekä kirjan titteli että sen alaotsikko ovat täynnä sanoja, jotka eivät voi olla herättämättä vasemmistolaisen lukijan mielessä palavaa kiinnostusta. Juho Saari on vuonna 1967 syntynyt Tampereen yliopiston sosiaalipolitiikan professori, tavattoman ahkera kirjoittaja, jolta on jo aikaisemmin tullut samasta aihepiiristä monta kirjaa.

Jos mennään ajassa riittävästi taaksepäin, niin hyvinvointivaltio ei suinkaan ollut kaikkien vasemmistolaisten ajatuksissa se kiistaton yhteiskuntapoliittinen tavoite ja puolustettava arvo, joka se on tänään. Jos ihmisen mielessä väikkyi suuri yhteiskuntajärjestelmän kokonaisremontti, hän saattoi hyvinkin moitiskella puhetta hyvinvointivaltiosta ja vähätellä sitä vain kapitalismin paikkailuna. Onneksi noista ajoista on päästy. Nyt hyvinvointivaltio on arvossaan, mutta kuinka paljon sen olemusta vieläkään ymmärretään, ennen kaikkea käsitteeseen sisältyviä suuria yhteiskuntapoliittisia mahdollisuuksia?

Avaako Juho Saaren kirja tuota ymmärrystä? Kyllä, mutta perin vaatimattomasti. Saari on sosiaali- ja terveyspolitiikan asiantuntijana ehkä Suomen paras. Hän on kirjoittanut aiheesta useita kirjoja ja hän on toiminut hallitusten neuvonantajana. Viime eduskuntakaudella pääministeri Juha Sipilä asetti aihetta käsittelemään työryhmän ja kutsui sen puheenjohtajaksi Juho Saaren. Saari tuskin on puoluepoliittisesti keskustalainen. Arvaukseni on, että hän on, kuten vasemmalla tavattiin sanoa ennen vanhaan, puolueeton porvari. Nykyään kai olisi poliittisesti korrektia sanoa: sitoutumaton. Saaren työryhmän toimeksiantona oli nimenomaan tutkailla pärjääkö hyvinvointivaltio.

Saaren puoluepoliittisen orientaation arvailua tässä yhteydessä puolustan sillä, että hyvinvointivaltio on – ja sen pitääkin olla – äärimmäisen poliittinen asia. Vielä poliittisempi asia se on, jos sitä käsitellään, kuten tämä kirja lupaa, eriarvoistuneessa yhteiskunnassa.

Suomalainen hyvinvointivaltio on Saaren mukaan rakennettu kolmessa aallossa, ja jokaisessa niissä uudistamisen ytimessä on ollut väestöryhmien eriarvoisuuden vähentäminen. Ensimmäinen aalto oli toisen maailmansodan jälkeen, jolloin rakennettiin riskinhallintajärjestelmät vastaamaan lapsuuden, vammaisuuden tai työkyvyttömyyden, sairauden, sekä vanhuuden aiheuttamiin riskeihin. Toinen uudistusaalto ajoittuu 1970-luvun alkuun, jolloin rakennettiin järjestelmät työ- ja perhe-elämän yhteensovittamiseen, asumisen ja asuntorakentamisen tukemiseen, koulutuksen tukeen ja työttömyyden varalle. Kolmas aalto alkoi 1990-luvun alussa, jolloin laman aikana rakennettiin riskien hallinnanjärjestelmät maahanmuuttoon ja ylivelkaantumiseen.

Hyvinvointivaltion käsitteelle Saari asettaa kymmenen kriteeriä. Luettelen ne tässä, tosin lyhennettyinä. Ne auttavat ymmärtämään, missä merkityksessä Saari käyttää hyvinvointivaltion käsitettä. Ensinnäkin (1) ihmisten sosiaaliset oikeudet on turvattu perustuslailla. (2) Sosiaali- ja terveyspoliittinen järjestelmä perustuu sosiaalisten riskien määrittelyyn ja niiden hallintaan keskitetyllä uudelleenjaolla ja sosiaalisella sääntelyllä. Kolmas (3) kriteeri näyttäisi olevan se, että sääntely ”rakentuu palvelujen ja tulonsiirtojen laatua ja turvallisuutta ja intressien valvontaa edistävistä laeista ja sopimuksista”. Neljänneksi (4) riskien-hallinta-järjestelmien rinnalla on sosiaalisten ongelmien hillintää, joka kohdistuu kaikkein haavoittuvammissa asemissa oleviin ryhmiin. (5) Sosiaaliset oikeudet ja velvollisuudet ovat yksilökeskeisiä ja perustuvat sukupolvien riipppumattomuuteen, oikeuksien siirrettävyyteen työ- ja asuinpaikasta ja maasta toiseen, sekä sukupuolten yhtäläiseen kohteluun. (6) Sosiaali- ja terveyspolitiikka on organisoitu lakisääteiseksi kokonaisuudeksi, jolla taataan yksittäisten järjestelmien riittävä työnjako, yhteistoiminta ja koordinaatio. (7) Julkisista menoista noin puolet vastaa sosiaalisiin riskeihin. (8) Olennaisena tavoitteena on hyvinvoinnin ja terveyden sekä myönteisten siirtymien edistäminen. Yhdeksänneksi (9) Saari toteaa, että hyvinvointivaltio on nimensä arvoinen vain, jos se edistää todennetusti elintasoa, elämänlaatua ja elämäntapoja – myös, ja aivan erityisesti, heikoimmassa asemassa olevissa ryhmissä. Kymmenenneksi (10) Saari lisää vielä tilastoinnin ja tutkimuksen, jotka on kohdistettu hyvinvointivaltion kaikkien järjestelmien seurantaan.

Tuo on hengästyttävä lista, mutta vastannee melko hyvin sitä, miten hyvinvointivaltio yleisemminkin ymmärretään. Asian auki kirjoittamista voi pitää ansiona sinänsä. Kannatta kiinnittää huomio siihen, että hyvinvointivaltion käsite on Saaren ajattelussa, samoin kuin yleisemminkin ihmisten ajattelussa ja kielenkäytössä, ikäänkuin attribuutti, eli kysymys on ikäänkuin valtion ominaisuudesta Mutta milloin Suomesta tuli Saaren mielestä hyvinvointivaltio? Hänen vastauksensa on mielenkiintoinen. Hän toteaa, että silloin kun Pekka Kuusi vuonna 1961 väitteli ja julkaisi kuuluisan teoksensa 60-luvun sosiaalipolitiikka, Suomi ei ollut vielä hyvinvointivaltio. Ei myöskään vielä vuonna 1967, jolloin Turun yliopiston sosiaalipolitiikan professori Jouko Siipi Suomen sellaiseksi määritteli. Saaren mukaan kriteerit täyttyivät vasta 1980-luvulla.

Entä kestääkö hyvinvointivaltio? 1980-luvulla muotiin tulleen uusliberaalin ajattelun myötä hyvinvointivaltiota vastaan alkoi rankka hyökkäys. Sillä on ollut kaksi pääasiallista ulottuvuutta. Ideologisempi hyökkäily sanoo, että hyvinvointivaltio on laiskojen paapomista. Pragmaattisempi hyökkäily sanoo, että sen kustannukset ovat karanneet käsistä, eikä yhteiskunnalla ole siihen enää varaa. Aiheesta on tuotettu viime vuosikymmeninä paljon kirjallisuutta, eikä Saari uppoudu argumentoimaan sen kanssa kovin syvällisesti.

Saari haluaa levittää lohdullista sanomaa. Vaikka on totta, että säädettyjen lakien perusteella monien järjestelmien kustannukset kohoavat liki automaattisesti, niin kokemukseen perustuen yhteiskunta kestää – varsinkin jos lakeja ja järjestelmiä tuunataan eli hienosäädetään siten, että samalla rahalla saadaan enemmän. Saaren kirja on tähän asiaan liittyen mielenkiintoista luettavaa. Tämä koskee sekä menneessä ajassa jo tapahtuneiden sopeuttamisten kommentointia että Saaren omia ehdotuksia tulevaisuudessa tarvittavasta sopeuttamisesta. Saari tosin näkee myös realistisesti, että suomalainen hyvinvointivaltio tarvitsee kestääkseen maahanmuuttoa. Saaren mukaan hyvinvointivaltio joka tapauksessa kestää ja täyttää tulevaisuudessakin tärkeintä tehtäväänsä eli lisää kansalaisten yhdenvertaisuutta ja tasa-arvoa.

Mutta, mutta! Kirjan alaotsikko on Hyvinvointivaltio eriarvoistuneessa yhteiskunnassa. Siis jo eriarvoistuneessa, ja ilmeisesti jatkuvasti lisää eriarvoistuvassa. Viime aikoina on ilmestynyt kiitettävä määrä kirjallisuutta, jossa on kiinnitetty huomiota eriarvoistumisen kuvaan. Saari ei valitettavasti kommentoi tätä kirjallisuutta oikeastaan lainkaan. Yhteiskuntien tulo- ja varallisuustilastoista selviää, että tuloryhmistä kaksi ylintä kymmenystä vaurastuvat, ylin vielä suhteellisesti enemmän kuin yhdeksäs, ja ylin prosentti karkaa kerta kaikkiaan käsittämättömiin ansioihin samaan aikaan kun ”keskiluokat” polkevat tulokehityksessä paikallaan.

Noista tilastoista voi tehdä sen johtopäätöksen, että hyvinvointivaltion tarvitsemaa verotettavaa tuloa ja varallisuutta yhteiskunnissa – myös Suomessa – on runsaastikin, mutta ideologisista syistä sen tuntuva verottaminen on vaikeaa. Oikeisto on viimeisten kolmenkymmenen vuoden aikana saanut laajalti tavalliset palkansaajatkin hyväksymään sen täysin virheellisen ajattelutavan, että tehokkainta hyvinvoinnin edistämistä on verojen alentaminen.

Saaren tuore kirja on kenelle tahansa valistavaa ja viisasta luettava. Ehkä se oli tärkein viime vuonna julkaistu tietokirja, mutta sen perspektiivi on – sanon tämän kaikella kunnioituksella – sosiaalipoliittinen, mutta ei yhteiskuntapoliittinen.

Ilmeisin puute Saaren yhteiskuntapoliittisessa ajattelussa on, että koulutus ei kuulu hänellä lainkaan hyvinvointivaltion käsitteeseen. Tämä on hämmästyttävä puute, jota selitän itselleni vain sillä, että sosiaalipolitiikkatieteen piirissä on vakiintunut sellainen kapea näkemistapa, jonka mukaan hyvinvointivaltio on suurin piirtein sama asia kuin sosiaali- ja terveyspolitiikka. Luulen, että oma ennakkokäsitykseni tässä asiassa on kuitenkin ”meidän maallikkojen” keskuudessa melko yleinen. Sen mukaan hyvinvointivaltion käsitteessä valtion ylläpitämä ja/tai hallinnoima koulutusjärjestelmä kaikkine tasoineen ja laitoksineen on jopa tärkeämpi osa hyvinvointivaltiota kuin sosiaali- ja terveyspolitiikka.

Olen itse joissakin aikaisemmissa kirjoituksissani määritellyt, että hyvinvointivaltiolla tulisi tarkoittaa niiden kaikkien lakisääteisten instituutioiden kokonaisuutta, joiden tarkoituksena on edistää jokaisen kansalaisen ja koko yhteiskunnan hyvinvointia. Määritelmä on avoin ja dynaaminen. On mielestäni joka tapauksessa itsestään selvää, että valtion koulutusjärjestelmä on tämän määritelmän mukaan hyvinvointivaltion instituutioiden ytimessä.

Sitten on kysymys, onko Suomi hyvinvointivaltio, vai onko Suomessa tai suomalaisella yhteiskunnalla hyvinvointivaltio? Väitteeni on, että asian käsitteellistäminen, ja sosiaalipoliittinen tutkimuskin, muuttuvat paljon helpommaksi, jos hyvinvointivaltio aletaan nähdä suomalaisen (tai siis minkä tahansa yhteiskunnan) valtiollisena instituutiona, mutta ei valtion attribuuttina. Määritelmäni ei ota kantaa siihen, voivatko Suomessa kaikki hyvin. Se sanoo vain, että Suomessa on hyvinvointivaltio, joka tähtää kaikkien hyvinvointiin. On empiirisen tutkimuksen tehtävä selvittää, kuinka lähellä tai kaukana tavoitteesta ollaan. Ja aivan varmasti erilaiset tutkimukselliset lähestymistavat tulevat vääntämään kättä niistä kriteereistä, joilla etäisyyttä on syytä mitata.

Ehdotankin, että Suomea aletaan kutsua hyvinvointiyhteiskunnaksi. Sitä käsitettä voidaan pitää paitsi arvottavana myös arvioivana. Näen Suomen (ja minkä tahansa kansan) hyvinvointiyhteiskunnassa kaksi elementtiä, joiden varaan se rakentuu: hyvinvointivaltion ja sopimusyhteiskunnan, nimeomaan reilun sopimusyhteiskunnan. Tuo reiluus tai sen puute ja muutokset  niissä ovat juuri niitä kysymyksiä, joita soisin historiatieteen, politologian, sosiologian ja sosiaalipolitiikankin tutkivan.

Käsite sopimusyhteiskunta viittaa työmarkkina-osapuolten neuvotteluihin ja sopimuksiin. On tärkeätä huomata ja ymmärtää, että suuri osa hyvinvointivaltion lainsäädännöstä valmistellaan juuri sopimusyhteiskunnan piirissä. Jotkut pitävät sitä korporativismina ja haluavat sanalla leimata koko järjestelmän jotenkin epäilyttäväksi. En ole aivan varma, mihin yhteyteen korporativismin käsite kuuluisi kaikkein luontevimmin; ei ainakaan tähän. Suomalainen sopimusyhteiskunta on demokratiaa, yksi hieno ja tärkeä demokratiamme muoto. Se, joka haluaa ymmärtää, että demokratia on vain valtiollisia ja kunnallisia vaaleja ja niissä valittujen edustuksellisten elinten toimintaa, ymmärtää demokratian käsitteen kovin kapeasti ja perimmältään virheellisesti. Demokratia-käsitteen merkitys tiivistyy kaikkien asianosaisten osallisuutena. Parhaimmillaan demokratia ymmärretään kulttuurina, jonka yhteiskunnan kaikki instituutiot joko elävät todeksi tai eivät elä. Kulttuurina demokratiamme ei siis ole suinkaan valmis. Tuskin koskaan tuleekaan valmiiksi. Vaikka Eduard Bernstein ei juuri tähän kohtaan iskulausettaan keksinyt, niin tähän se sopii: tärkeintä on liike!

Vasemmiston alkuperäinen liberalismiin kohdistunut kritiikki ei voinut hyväksyä omaisuuden ja sopimusvapauden ehdotonta suojaa, koska se näki, että arvon tuottaminen tuotantoprosesseissa oli yhteistyö-tapahtuma. Tuotetun arvon jakamisessa osallisille ei kuitenkaan toteutunut oikeus ja kohtuus. Tätä alkuperäistä 1800-luvun alun vasemmistolaisuutta voi kritisoida siitä, että se takertui näkemään tuotantoprosesseissa vain kaksi osapuolta, kapitalistin ja työläisen.

Kaikki järkevä yhteiskuntateoria perustuu kuitenkin joka tapauksessa siihen, miten tuotantoprosessien asema nähdään. Liberalismin sosialistinen kritiikki kohdistui siis aikanaan täysin oikein. Olisi nykyaikaa nähdä, että tuotantoprosesseissa on itse asiassa aina kolme osapuolta: pääoma, työntekijä ja yhteiskunta tai julkinen valta. Viimeksi mainittu kouluttaa sekä johtajat että työntekijät ja tarjoaa paitsi tämän yritystoiminnan henkisen infrastruktuurin, myös lainsäädännöllisen, logistisen jne. jne. infrastruktuurin. Julkinen valta on siis jokaisessa tuotantoprosessissa osallinen, stake holder, siinä kuin yrityksen henkilöstö ja sijoittajatkin. Pitäisi oppia ajattelemaan, että kaikkien kolmen osapuolen ”omistaminen” ja niiden uusi omaisuus realisoituu vasta kun tuotantotapahtuman jälkeen sen tuotto on jaettu työntekijöiden palkkoina, yrityksen varauksina ja sijoittajien osinkoina, sekä (tosin hyvin monimutkaisten prosessien välityksellä) julkiselle vallalle maksettuina veroina. Näkökulman vaihtaminen tällä tavalla moderniksi ei välttämättä muuta paljon rakenteita, mutta se muuttaisi aikaa myöten paljon siitä, mitä rakenteissa tapahtuu.

Juho Saaren kirjan viesti on, että kaikki tulee pitää samassa veneessä. Hän myös todistaa, että se on mahdollista. Hänen viestinsä on optimistinen ja kannatettava. Me olemme kuitenkin samassa veneessä paljon syvemmässä merkityksessä kuin Saaren kirja antaa ymmärtää. Hänen kirjansa osoittaa, miten historiallisesti lyhyessä ajassa hyvinvointivaltio on rakentunut nykyiseen asuunsa. Ihmisten keskinäisriippuvuuden syvällinen ymmärtäminen ja sen tiedostaminen, että olemme kaikki samassa veneessä, tullee jouduttamaan kaikkialla maailmassa aidosti nimensä mukaisten hyvinvointiyhteiskuntien rakentamista, ellei irrationaalinen populismi tuhoa sitä kehityskaarta, joka näyttää johtavan hyvään tulevaisuuteen.