Hesarin Marko Junkkari tunnetaan älykkäänä ja ärhäkkäänä toimittajana. Eiliseen Hesariin (Sunnuntai 30.10.2022) hän oli tehnyt pitkän haastattelun Sanna Marinista sosiaalidemokraattina ja puolueensa puheenjohtajana, ei siis pääministerinä.
Human iterest– eli ihmiseen kohdistuvan mielenkiinnon näkökulmasta oleellisia taisivat olla haastattelun viimeiset rivit: ”Mistä luulet, että puheenjohtaja Sanna Marin muistetaan Sdp:n historiassa?”
”En tiedä.”
”Onko sillä väliä?”
”Ei.”
Marin lienee puhunut totta. Minustakin hän vaikuttaa poliitikolta, joka elää luontevasti tässä ajassa ja yrittää parhaansa mukaan vain toteuttaa omia poliittisia ihanteitaan juuri nyt, ilman että ajattelisi kovin paljon sitä, mitä hänestä itsestään ajatellaan nyt ja tulevaisuudessa.
Toisessa kohdassa haastattelua Marin muistuttaa, että politiikka on joukkuelaji. Kun Junkkari viittaa Sdp:n perinteisiin ryhmäkuntiin ja yrittää parhaansa mukaan sijoittaa Marinin johonkin puolueen vasemmisto-oikeisto-janalla, Marin sanoo, että hänen mielestään puolue on nyt yhtenäisempi kuin koskaan.
Voi olla, että tosiasiassa on pikemminkin niin, että Marin saa melko jakamattomasti tukea puolueensa kaikilta kuppikunnilta – ilman, että ne sinänsä olisivat kadonneet mihinkään. Puolueissa kuppikunnat, fraktiot tms. ja niihin liittyvät ennakkoluulot ja vahvat mielikuvat tuppaavat olemaan pitkäikäisiä. Siis muissakin puolueissa kuin Sdp:ssä, joka on niistä kuuluisa.
Tuota taustaa vasten oli luontevaa, että Junkkari kysyi: ”Minkä sortin vasemmistolainen olet?”. Voi olla, että Junkkarilla oli mielessään aikoinaan tuoreelle presidentti Mauno Koivistolle toimittajan esittämä kysymys: ”Minkä sortin sosialisti Te olette?”
Marin vastasi napakasti: ”Olen sosiaalidemokraatti.” Koiviston vastaus oli, kuten ehkä muistetaan: ”Bernsteinilainen!” Se hämmensi aikanaan koko kansan, sillä nimi Bernstein oli valtaosalle kansaa tuiki tuntematon ja pani kansan kaivamaan tietosanakirjat esiin.
Koiviston vastaus oli kuitenkin merkittävämpi kuin useimmat (ehkä Koivisto itsekään) ymmärsivät. Eduard Bernstein riiteli aikanaan Karl Kautskyn kanssa sosialismin ideologiasta ja tuli tunnetuksi ns. pragmaatikkona, jonka mukaan sosialismiin on edettävä demokraattista yhteistyötä tehden pienin askelin. Kautsky taas oli Saksan SPD:n jäsenten suuren enemmistön kannattama ideologi, joka pani uskonsa (SPD:n valtaisaan kasvuun ja) sellaiseen parlamentissa tehtävään vallankumoukseen, joka ottaa yhdellä rysäyksellä tuotantovälineet yhteiskunnan (siis lähinnä valtion) omistukseen.
Suomessa sosialismin idea opittiin aikanaan – eli ennen ensimmäistä maailmansotaa ja Neuvosto-Venäjän syntyä – Kautskyn kirjoista. Myöhemmin maailmansotien välisenä aikana meillä, samoin kuin muissakin pohjoismaissa, sosialististen puolueiden jäsenistön käsitys sosialismista jäi elämään juuri Kautskyn määrittelemässä merkityksessä. Samaan aikaan sosiaalidemokraattisten puolueiden johtajat kuitenkin toimivat niin meillä kuin muissakin pohjoismaissa bernsteinilaisiin ajatuksiin nojautuen.
Aatehistorian ja poliittisten käsitteiden polut ovat mutkikkaita. Karl Kautsky oli Vladimir Leninin oppi-isä. Enemmän kuitenkin kuin se, itse elävä elämä Neuvostoliiton valtavan painoarvon takia, tuli määrittämään, mitä sosialismi tuli tarkoittamaan ei vain Neuvosto-Venäjällä vaan kaikkialla maailmassa: eli talousjärjestelmää, jossa kaiken tuotannollisen toiminnan harjoittaminen tapahtuu, jos ei suoranaisesti valtion omistamissa, niin joka tapauksessa valtion tiukasti ohjaamissa yrityksissä ja yhteisöissä (kunnat, osuuskunnat jne).
Vastatessaan ”Olen sosiaalidemokraatti” Marin ei kajonnut edes viitteellisesti tähän historiaan. Se oli varmasti viisasta. Ehkä hän ymmärsi, että historiallisten taustojen kaiveleminen tapahtuu joka tapauksessa julkisessa keskustelussa.
Marko Junkkari ei kuitenkaan antanut periksi, vaan penäsi: ”Miten koet aatemaailmasi muuttuneen viime vuosina?” Se kysymys avasi oleellisen ideologisen keskustelun. Marin tuntuu aidosti ymmärtävään, että poliitikon on elettävä ajassa. Hän sanoi: ”Maailma on muuttunut, ja tietenkin oma ajattelu(ni) muuttuu suhteessa siihen. Isot kriisit ovat osoittaneet sen, että politiikan painotusten pitää myös muuttua.”
Yllättäen Junkkarin seuraava kysymys osui ideologisesti sosialismin kannalta ehkä kaikkein oleellisimpaan asiaan: ”Kumpi on tärkeämpää, vapaus johonkin vai vapaus jostakin?”
Ja Marinin vastaus oli hapuilematon: ”Vapaus johonkin.” Ja tottakai Junkkari kysyi: ”Miksi?”
”Haluan rakentaa yhteiskuntaa, jossa jokaisesta lapsesta voi tulla mitä tahansa.” Tuohon vastaukseen tiivistyi ideologisesti jo oikeastaan kaikki tarvittava, mutta Marin jatkoi vastaamista viittaamalla meidän sellaisiin poliittisiin instituutioihimme kuin hyvinvointivaltio, meidän koulutusjärjestelmäämme ja turvaverkkoihin, joiden tarkoitus on taata, että jokainen lapsi voi pärjätä ja saavuttaa elämässään asioita riippumatta vanhempien varallisuudesta, koulutustasosta ja heidän taustastaan.
Junkkari, ehkä teeskennellen oikeistolaista koulukiusaaja-toimittajaa, esitti seuraavaksi kysymyksen: ”Valtio tietää siis yksilöä paremmin, mikä on yksilölle hyvä?” Ja Marin vastasi lakonisesti osoittaen ymmärtävänsä sosialistisen ideologian ytimen: ”Valtion pitää luoda mahdollisuuksia yksilöille. Meidän pitää varmistaa, että jokaisella on mahdollisuuksia. Siihen meidän yhteiskuntamme perustuu. Mielestäni on naiivia ajatella, että yksilö pärjää yksin. Me kaikki elämme yhteiskunnassa muiden kanssa.”
Eipä juuri mikään ole sen mutkikkaampaa ja karikkoisempaa kuin sosialistisen ajattelun historia. On jo klassista viitata Kautskyn ja Bernsteinin ajattelun eroihin, mutta järkevän nykykäsityksen mukaan ei vain Kautsky vaan myös Bernstein oli filosofisesti väärässä. Bernsteinillekin sosialismi oli perimmältään tuotantovälineiden omistuskysymys; kysymys oli siis vain siitä poliittisesta tiestä, jolla päämäärään edetään. Valtavaa yleisinhimillistä ja poliittista viisautta sisältyi kuitenkin Bernsteinin toteamukseen: ”Oleellisinta ei ole päämäärä vaan tie”.
Bernstein ei ymmärtänyt selvästi, että käsitteellä sosialismi ei pitäisi viitata yksinomaan tulevaan talous- ja yhteiskuntajärjestykseen, vaan sillä pitäisi viitata vain poliittiseen ideologiaan, sen etiikkaan ja niihin arvoihin, joihin sosialistinen liike nojaa rakentaessaan demokraattista yhteiskuntaa ja sen kaikkia erilaisia instituutioita inklusiivisemmiksi ja tasa-arvoisemmiksi. Inkluusio tarkoittaa avoimuutta ja kaikkien niiden hyväksymistä mukaan päätöksentekoon, joita asia koskee.
Antonio Gramscin erittäin hyödyllisen hegemonia-käsitteen tarkoittamassa merkityksessä on ollut sekä ideologisesti että poliittisesti valtava edistysaskel, että poliittisessa kentässä kokonaisuudessaan hyväksytään ja arvostetaan nykyisin käsitteitä hyvinvointivaltio ja hyvinvointiyhteiskunta. Tullakseen vasemmiston kannalta todella hyödyllisiksi nämä käsitteet kaipaavat kuitenkin vielä täsmennystä.
On hyödyllistä poliittisesti, ja viisasta sosiologisesti nähdä, että hyvinvointiyhteiskunta koostuu kahdesta elementistä: sopimus-yhteiskunnasta (oikeastaan kansalaisyhteiskunnasta, jota Marx kutsui nimellä bürgerliche Geselschaft) ja hyvinvointivaltiosta.
Hyvinvointivaltio on syytä määritellä niiden lakisääteisten instituutioiden kokonaisuudeksi, joiden tarkoituksena on edistää kansalaisten ja koko yhteiskunnan hyvinvointia. Tällaisia instituutioita ovat tietysti koulutus-järjestelmä kokonaisuudessaan sekä sosiaalipolitiikka kaikkine vivahteineen alkaen eläkejärjestelmistä, sairausvakuutuksesta, työttömyysturvasta jne. jne.
Jos kansalaisyhteiskunta on aidosti sopimus-yhteiskunta, se näkyy nykyaikana ennen kaikkea työmarkkinajärjestöjen sopimus-toiminnan avoimuutena ja reiluutena. Sopimus-yhteiskuntaan sisältyviksi on lisäksi syytä lukea koko valtava järjestökenttä poliittiset puolueet mukaan lukien, sekä lehdistö ja kirkkokin. Se, minkälaista kirjoittamatonta yhteiskuntasopimusta ja moraalia maassa noudatetaan heijastuu kaikkiin valtion rakenteisiin, niiden demokraattisuuteen ja niiden sosiaalisuuteen.
1900-luku, Neuvostoliiton (myös Kiinan ja joidenkin muidenkin kommunistisen valtioiden) syntyprosessi ja kylmä sota vakiinnuttivat lännen sosialistien keskuudessa käsitteen demokraattinen sosialismi. On syytä huomata, että käsite ottaa kantaa kahteen asiaan 1) sosialismi on talousjärjestelmä ja 2) me pyrimme siihen rauhanomaisesti ja demokraattisesti. Koko tämä ajatuskonstruktio kuuluu 1900-luvun kylmän sodan maailmaan.
Sosialistisen liikkeen ensisijainen tavoite kaikkialla maailmassa on nykyisin demokratia ja kaikki siihen kuuluvat ihmis- ja poliittiset oikeudet. Ne katsotaan kuuluviksi myös liberaali-demokratian tavoitteisiin. Juuri siksi aidosti liberaali-demokraattiset poliittiset liikkeet ovat kaikkialla maailmassa sosialististen liikkeiden luonnollisia liittolaisia. Mutta taloudellisen ja sosiaalisen eriarvoisuuden poistaminen ei ole historiallisesti kuulunut liberaali-demokratiaan, vaan itse asiassa usein aivan päinvastaiset tavoitteet. Sosiaali-liberalismi on kuitenkin ideologiana ja politiikkana historiallinen myönnytys sosialistiselle ideologialla.
Tätä taustaa vasten oikea – siis looginen ja ilmaisuvoimainen – nimi nykyaikaisen sosialistisen liikkeen ideologialle on sosialistinen demokratia, sosiaalinen demokratia tai sosiaalidemokratia. Se todellisuuden hahmottamisen tapa, jossa syntyi käsite demokraattinen sosialismi, on onneksi historiaa, mutta käsite ylläpitää edelleen sitä valitettavaa mielikuvaa, että sosialismilla tarkoitetaan aivan tiettyä talousjärjestystä.
Sanna Marinin Marko Junkkarille antama haastattelu antaa parhaassa tapauksessa aiheen tervetulleelle täsmentävälle keskustelulle modernin sosialismin luonteesta.