En voi sanoa, että olisin ollut mitenkään erityisen innostunut presidentti Sauli Niinistön esseestä viime sunnuntain (15.12.2024) Hesarissa. Lehti oli ilmeisesti pyytänyt sen Niinistöltä, koska tämä oli EU-komission pyynnöstä tehnyt raportin turvallisuudesta. Nopealla lukemisella jutusta tuntui puuttuvan ns. pihvi.

Mutta aihe on huipputärkeä! Viime kuukausina varsinkin suomalainen puhe turvallisuudesta on sitä paitsi pyörinyt vain Naton ympärillä. On siis sinänsä aivan erinomaista, että Euroopan unionissa halutaan myös puhua turvallisuudesta. Olletikin kun turvallisuus-puhe meillä ja muissakin Euroopan maissa on Ukrainan sodan alettua keskittynyt huolestuttavalla tavalla vain niin sanottuun kovaan turvallisuuteen.

Niinistö aloittaa esseensä palauttamalla mieliin, että juuri rauhan takaaminen oli EU:n perustamisen perusajatuksia. Niinhän se oli. ”Peri-vihollisuus” Saksan ja Ranskan välillä oli EU:n perustaja-isien mielissä asia, joka haluttiin lopullisesti poistaa. Yhteinen hiili- ja teräsunioni olikin tässä mielessä strategisesti viisaasti valittu Euroopan integraation ensimmäinen askel.

Niinistö ei kuitenkaan kerro, että maailma muuttui 1940- ja 1950-luvuilla häkellyttävän nopeasti. EU:n perustamisen alkuperäinen rauhan-motiivi jäi sivurooliin, kun maailman jakautui itään ja länteen ja ajautui kylmään sotaan. Suorastaan hassulta vaikuttaakin Niinistön toteamus, että Euroopan yhdentyminen toimi rauhan takaajana niin hyvin, että ”vähitellen turvatila EU:ssa alkoi vaikuttaa taatulta ja itsestään selvältä. Siihen oli helppo tuudittautua ja turvallisuus jäi politiikassa sivuosaan.”

Kylmän sodan maailmassa, jota hallitsi idän ja lännen, keskeisesti Neuvostoliiton ja USA:n kilpavarustelu sekä tavanomaisin että ydinasein, turvallisuus ja turvallisuuspolitiikka eivät jääneet mitenkään sivuosaan, vaan se oli itse asiassa vuosikymmeniä aina 1980-luvulle saakka kaikkea hallitseva keskeinen todellisuus.

Niinistön olisi kannattanut muistaa ja muistuttaa, että kylmän sodan maailmassa EU onnistui keskittymään ns. pehmeään turvallisuuteen, mikä ilmeni ennen kaikkea kehitysyhteistyön harjoittamisena. Toisen maailmansodan jälkeiset vuosikymmenet olivat siirtomaiden itsenäistymisen aikaa. Siirtomaaisäntiä olivat olleet juuri eurooppalaiset vallat. Kehitysyhteistyöstä tuli suuri juttu.

Omituinen puute siinä ”turvallisuus-arkkitehtuurin” kuvassa, jonka Niinistö piirtää, on että hänen esseessään YK unohdetaan kokonaan, mutta Nato on olemassa. Niinistö puhuu paljon arvoista ja arvojen punnitsemisesta. Kyllä, kyllä, arvoista on aivan varmasti kysymys kaikessa politiikassa, aina!, ja myös kansainvälisessä politiikassa, mutta arvoista puhuminen toisen maailmansodan jälkeisten vuosikymmenien Euroopassa ja maailmassa on yksinkertaisesti kornia, jos keskusteluun ei tuo mukaan YK:ta, jossa instituutiona kansainvälistä politiikkaa ja turvallisuuspolitiikkaa ajatellen tiivistyy arvojen näkökulmasta kaikki se, mikä on kaikkein tärkeintä ja kaikkein oleellisinta.

Niinistö ei ole ainoa, joka on viime kuukausina puhunut ”kokonais-turvallisuuden mallista”. Tässä esseessään hän esiintyy juuri sen mannekiinina. Sillä tarkoitetaan Suomen tapauksessa paitsi asevelvollisuutta, myös kaikkien hallinnon haarojen ja myös yksityisen talouselämän yhteisiä koordinoituja ponnistuksia paitsi ”kovan turvallisuuden” myös kyber- ja hybriidi-turvallisuuksien alueilla.

On varmasti nykyisessä tilanteessa aivan viisasta tarjota toisille EU-maille sitä hallinnollista osaamista ja rutiineja, joilla Suomessa on näitä maanpuolustus-asioita hoidettu. Sen kutsuminen kokonaisturvallisuuden malliksi on kuitenkin isottelevaa ja harhaanjohtavaa. Jos käsite kokonaisturvallisuus otetaan vakavasti, niin se rakennetaan sellaisella turvallisuuspolitiikalla, joka on ensisijaisesti politiikkaa ja diplomatiaa, ja tapahtuu niissä kansainvälisissä rakenteissa, joille puitteet tarjoa YK ja maailman ns. sääntö-pohjainen kv-järjestys.

Kovin onnettomana pidän sitä, että Niinistö toistaa ”vuosisatojen viisaudeksi” nimeäämäänsä sanontaa: ”Kasakka vie, mikä irrallaan on” ja sanoo sen kuvastavan ”asemointiamme” Venäjään, tarkoittaen ilmeisesti kansamme pysyvää uskoamme siihen, miten Venäjä käyttäytyy aina Suomen – ja ehkä kaikkien muidenkin ulkovaltojensa – suhteen. Totuushan meidän maidemme välisistä suhteista on ollut monina vuosikymmeninä taloudellisesti win-win. Tuo kasakka-vertaus ei siis ole edes puolitotuus.

Sellaiset Ukrainan kriisistä nousevat tulevaisuuden skenaariot, jossa Venäjä nähdään ikuisena pahiksena, ovat vaarallisia, koska ne merkitsevät asiallisesti ottaen uskoa, että sääntöpohjainen kansainvälinen järjestys ja sen puitteissa rauhanomainen elämä ovat vain harhaa ja unelmia. Historiallinen totuus kuitenkin on, että Venäjänkin kanssa muu maailma on voinut elää sekä tsaarin aikana että Neuvostoliiton aikana ei vain ns. rauhanomaista rinnakkaineloa, vaan ihan tavallista rauhanomaista keskinäistä kanssa-käyntiä, josta kaikki ovat hyötyneet.

Onko Niinistön esseen otsikko ”Pahantahtoinen Venäjä voi käyttää hyväkseen demokratian arvoja” Niinistön vai Hesarin toimittajan kynästä? Niin tai näin, se menee joka tapauksessa Niinistön piikkiin.

Venäjän ”pahantahtoisuuteen” voi suhtautua tasan kahdella tavalla. Jos uskoo, että se on ikuista ja sen valtion luonteeseen lähtemättömästi kuuluvaa, niin ainoa tulevaisuuden skenaario on vankka sotilaallinen pelote ja ikuinen varustelu. Jos sensijaan näkee, että toisenkinlainen Venäjä, siis melko tavallinen valtio, on ollut totta ja siksi uskoo, että se voi tulevaisuudessakin olla mahdollinen, niin siitä seuraa toisenlainen Venäjä-politiikka.