Marko Junkkari irvisteli Helsingin Sanomissa, että ensin demarit olivat laittamassa sosialismin periaateohjelmaansa, sitten poistivat sen; ja sen jälkeen taas palauttivat. Junkkarin irvistely on aiheellista. Sosialismi on ollut ja on demareille ongelmallinen sana.
Huvittavaksi asian ongelmallisuuden demareille tekee ennen kaikkea se, että puolue on Sosialistisen Internationaalin jäsenpuolue. Arkuus sosialismi-sanaa kohtaan on kuitenkin ollut niin suurta, että tuon arvovaltaisen kansainvälisen järjestönkään nimeä ei ole aina uskallettu kirjoittaa auki tai lausua ääneen. Mikä asiassa kiikastaa?
Vastauksia on kaksi. Tuoreempi ongelma on, että Neuvostoliitto kylmän sodan informaatiotaistelussa omi sanan kuvaamaan omaa ja valtapiiriinsä levittämää talousjestelmää, joka periaatteessa perustui valtion monopoliin yritysten omistajana. Vanhempi ongelma on, että sosiaalidemokratia lähinnä Karl Kautskyn vahvan ideologisen vaikutuksen ansiosta omaksui jo ennen Neuvostoliiton olemassaoloa käsityksen, että sosialismi tarkoittaa tuotantovälineiden valtiollista omistusta.
Toisen maailmansodan jälkeen kansainvälinen sosiaalidemokraattinen liike omassa informaatiotaistelussaan omaksui tavan puhua demokraattisesta sosialismista. Ehkä sekään ei ollut kovin viisasta, koska siihen sisältyi myöntö, että neuvostoyhteiskunta oli sosialistinen; sen vika oli vain, että siitä puuttui demokratia.
Viisaampi strategia suhteessa neuvosto-kielenkäyttöön olisi ollut sanoa: ”Yhtä sinulta puuttuu ja sen myötä kaikki: demokratia.” Tämä lähestymistapa olisi siis kieltänyt Neuvostoliitolta oikeuden nimetä yhteiskuntansa sosialistiseksi.
Tämä hätkähdyttävä vastaveto olisi kuitenkin ollut mahdollinen vain, jos tuota vanhempaa – kautskylaisen marxisimin tuottamaa – ongelmaa ei olisi ollut. Mutta se oli. Ja se vaivaa vieläkin.
”Sosialidemokratia” ei pääse irti sosialismin pelostaan ellei se opi sijoittamaan sosialismi-sanaa uudelleen historialliseen kontekstiinsa. Silloin ymmärrettäisiin, että tuota sanaa ei pidä määritellä järjestelmäkäsitteenä tuotantovälineiden omistuksen kautta, vaan aatehistoriallisesti poliittisena filosofiana, joka ylittää liberalismin. Näin kontekstoituna sosialismi on poliittinen aate, joka on ottanut omikseen suuren määrän liberaaleja arvoja – ennen kaikkea vapauden, tasa-arvon ja demokratian – mutta kritisoi liberalismia epäjohdonmukaisuudesta ja senkin (mutta vain suun tunnustuksena) arvostaman ihmisten keskinäisen solidaarisuuden väheksymisestä. Järkevä sosialismi on ollut ja on ennen muuta liberalismin (ja kapitalismin) kritiikkiä.
Kun demokratia ja kansalaisuus nostetaan ensisijaisiksi, ollaan tietysti julkisen vallan alueella. Ohjelmassa markkinataloutta kutsutaan työvälineeksi. Se on älytöntä. Markkinatalous on historiallisten yhteiskunnallisten suhteiden muodostelma siinä kuin julkisen vallan demokratiakin. On ollut luonnollista, että liberalismi puolustaa yksityisten ihmisten toiminta- ja sopimusvapauksia ja heidän omistusoikeuksiaan markkinataloudessa. Sosialistisista lähtökohdista on ollut ja on luonnollista puolustaa julkisen vallan palvelujen rahoitusta verovaroin ja reilujen pelisääntöjen säätämistä markkinatoimijoille. Hyvinvointi-yhteiskuntaa voi paljolti pitää sosialistisena luomuksena (mutta se ei ole sosialismin määritelmä).
Tätä problematiikkaa – rakkautta (kautskylaiseen) sosialismiin tai (neuvosto)sosialismin kammoa – sivuaa ”sosialidemokraattien” sitkeä riita, kirjoitetaanko etuliite ”sosiaali” yhdellä vain kahdella aa:lla. Tuo lapsellinen riitely on mahdollista vain suomen kielellä. Historiallisesti on täysin selvää, että Suomen SDP on sosialistinen puolue. Yhtä selvää on, että suomen kielessä sanojen sozial (saksaa), social (englantia) tai social (ruotsia) suomen kielinen vastine on etuliite sosiaali- tai adjektiivi sosiaalinen. Aikuistukaa demarit! Lopettakaa tuo naurettava kiistely.
Luin demareiden puolueohjelman esityksen netistä. Junkkari irvisteli omassa jutussaan sillekin, että edellisessä puolueohjelmassa oli vain kaksi sivua, nyt puoluehallituksen esityksessä sivuja oli yli kaksikymmentä. On tietysti makuasia, mitä puolue haluaa kutsua periaateohjelmaksi. Minusta esitys on pikemminkin pitkän aikavälin tavoiteohjelma kuin periaateohjelma. Jos haluaa, kahdessa sivussa voi perusarvoista ja periaatteista sanoa kaiken oleellisen.
Jos luonnoksen lukee tästä ajasta nousevana puolueen tavoiteohjelmana, se on varsin mallikelpoinen. Historiallisen puolueen periaateohjelmaksi esitys on surkea. Sosialistinen filosofia – lyhyestikin, mutta oikein esitettynä – avaa ihmisen ymmärrystä näkemään, mistä on tultu ja mihin voidaan mennä. Puoluehallituksen esityksen kaltaista poliittista retoriikkaakin tarvitaan; sille on paikkansa. Puoluekokous teki kuitenkin oikein, kun ei antanut esitykselle periaateohjelman statusta.