SDP:n periaatejulistus

SDP:n viime viikonvaihteessa pitämä puoluekokous hyväksyi sunnuntaina asiakirjan nimellä ”Periaatejulistus”. Jo ennen edellistä puoluekokoustaan puolue oli suuntautunut uuden periaateohjelman tekoon. Se hanke kuitenkin kariutui – tietääkseni vaikeuksiin päästä yhteisymmärrykseen siitä, mitkä ovat ne perustavat fundamentit, joille ohjelma olisi rakennettava.

Jos viime sunnuntaina hyväksytty periaatejulistus on nyt puolueen uusi periaateohjelma, on pakko todeta, että sen aikaansaamisessa ei ole juurikaan ollut intellektuaalista kunnianhimoa. Julistus on kovin tuttua ”sosialidemokratiaa” – sympaattista kyllä, mutta… Edes tuota puolueen ja aatteen nimeä ei ole tohdittu kirjoittaa sivistyneeseen muotoon.

SDP:n tärkeimpien veljespuolueiden nimet ovat Sveriges Sosialdemokratiska Arbetarpartiet SAP ja Sozialdemokratische Partei Deutschlands SPD. Nimissä on suomennettuna kyse sosiaalidemokratiasta. Englannin kielen social democracy on suomeksi sosiaalidemokratia tai sosiaalinen demokratia. SDP:n nimen oikeinkirjoituksesta on puolueessa kiistelty ja voiton ovat aina perineet ne ”sosialistit”, jotka ovat virheellisesti kuvitelleet, että nimen kirjoittaminen oikein viittaisi johonkin ”lipilaariseen sosiaaliseen lällyröintiin” eikä jämäkästi sosialismiin. Totuus nyt kuitenkin on, että Ruotsin SAP, Saksan SPD ja Englannin Labour ovat olleet ja ovat sosialistisia puolueita.

Meillä Suomessa aivan ilmeisesti johtuen Neuvostoliiton naapuruudesta ja siitä, että se valtion virallista nimeä myöten oli ominut sosialismin käsitteen, sosiaalidemokraatit eivät ole juurikaan, varsinkaan toisen maailmansodan jälkeen, tohtineet käyttää sanaa sosialismi. Sitäkin suuremmalla syyllä olisi voinut kuvitella, että puolueella olisi ollut motiivi kirjoittaa nimensä oikein, mutta ei, ja sotku nimi-asian ympärillä siis jatkuu.

Pidän sympaattisena, että julistus linjaa: ”Vapaus, solidaarisuus ja tasa-arvo ovat hyvän yhteiskunnan perusarvoja”. Vielä sympaattisempaa olisi ollut, jos julistus olisi todennut, että iskulause liberté, egalité, fraternité syntyi historiallisesti Ranskan 1789 suuren vallankumouksen myötä ja on ollut – ja on edelleen – liberaalin poliittisen filosofian yleisesti ymmärretty ydin ja tunnuslause.

Sosialismia ei voi ymmärtää ilman sitä suurta yleistä innostusta, joka kohdistui noihin sanoihin 1700-luvun lopulla ja 1800-luvun alussa. Noiden kolmen sanan poliittisesta ja yhteiskunta-teoreettisesta tulkinnasta syntyi kuitenkin 1800-luvun alkupuolella perustavaa laatua olevia erimielisyyksiä. Kysymys oli ennen kaikkea liberté sanan tulkinnasta. Syntyi porvarillinen ja sosialistinen tulkinta, ja kiistely niiden välillä jatkuu edelleen.

Porvarillisen tulkinnan mukaan yhteiskunta – ts. lainsäädäntö ja politiikka – ei saanut mitenkään rajoittaa yksityisen henkilön sopimuksia ja hänen omaisuutensa käyttöä tuotanto-pääomana. Sosialistien mielestä se tulkinta vapaudesta johti epäoikeudenmukaiseen yhteiskuntaan, jossa pääoman omistajat riistivät työläisten työvoimaa ja heidän tuottamaansa arvoa. Sosialistit ovat siksi jo vuosikymmeniä turvautuneet ammatilliseen järjestäytymiseen ja sen tarjoamaan joukkovoimaan vähentääkseen riistoa. He ovat myös poliittisina liikkeinä vaatineet, että lainsäädännöllä rakennetaan hyvinvointivaltiota, joka tasaa mm. koulutuksen avulla kaikkien ihmisten edellytyksiä ja vähentää työttömyyteen, sairauksiin ja vanhuuteen liittyviä riskejä.

Sosialistit ovat etenkin pohjoismaissa mm. sosiaali-liberaalien puolueiden tukemana menestyneet tavoitteissaan hyvin, uus-liberaalien mielestä aivan liian hyvin. Heidän mielestään hyvinvointivaltion rakentamisessa on menty liian pitkälle, ja työmarkkinoilla pitäisi päästä pois kattavista kollektiivisista sopimuksista. Varsinkin ns. kolmikanta, jossa valtiovalta on mukana kun työmarkkinoiden sopimus-toiminnassa fiilataan myös hyvinvointivaltion yksityiskohtia, tuntuu olevan uusliberaalin ajattelutavan kannattajille myrkkyä.

Periaatejulistus kumartaa muutamassa kohdassa sosialismin käsitteelle: ”Demokraattinen sosialismi on pyrkinyt ja pyrkii edelleen paitsi talouden, myös työelämän ja muiden elämänalueiden jatkuvaan kansanvaltaistamiseeen avoimuutta lisäämällä ja määrittämällä pelisääntöjä, joilla markkinat toimivat.” Toisessa kohdassa sanotaan: ”Sosialidemokratia on maailmankatsomuksellisesti moniarvoinen liike, jonka aateperintö on sosialismin teorioiden ohella saanut vaikutteita eri aikakausien humaanista filosofiasta, kristillisestä etiikasta ja valistuksen edistysaatteista.”

Mielestäni jo Bernsteinin ja Kautskyn välisen kiistan olisi pitänyt johtaa SPD (tai ainakin Bernstein itse) siihen johtopäätökseen, että käsitettä sosialismi voidaan ja tulee käyttää ainoastaan siitä yhteiskuntapoliittisesta filosofiasta, poliittisesta aatteesta, joka oli syntynyt liberalismin kritiikiksi. Kun Bernstein sanoi, että ”päämäärä ei ole mitään, vain tie on tärkeä”, siihen sisältyi se väärä filosofinen myöntö, että päämäärä – tuotantovälineiden yhteiskunnallinen omistus – vaikka se on vaikea demokratian keinoin saavuttaa, on kuitenkin päämäärä.

Kautsky ja neuvostomallinen kommunismi sementoivat sen käsityksen, että sosialismi on yhteiskuntajärjestys, jossa tuotantovälineet ovat yhteiskunnan (siis valtion ja mahdollisesti sen valvonnassa olevien osuuskuntien) omistuksessa. Neuvostoliitto julisti, että heillä on ainoaa reaalisesti olemassa olevaa sosialismia. Ja maailma uskoi.

Tosiasiassa SDP:n uudessa periaatejulistuksessakin mainitut keinot, ammattiyhdistystoiminta, osuustoiminta ja hyvinvointivaltion rakentaminen ovat olleet tehokkaampia keinoja sosialismin arvomaailman edistämiseksi käytännössä kuin tuotantovälineiden kansallistaminen.

Todella vanhentunutta sosialidemokraattista retoriikkaa edustaa minusta seuraava virke: ”Tuotantovälineiden julkista omistusta on arvioitava ja siitä on päätettävä tarkoituksenmukaisuuden ja yhteiskunnan kokonaisedun lähtökohdista.” En ole varsinaisesti eri mieltä, mutta virkkeeseen sisältyy epämukavalla tavalla se ajatus, että oikeastaan vain tuotantovälineiden julkinen omistus on sosialismia.

Julistuksessa ei sanota, että markkinatalous ja kapitalismi ovat kaksi eri asiaa, jotka on analyyttisesti pidettävä toisistaan erillään. Joitakin haikuja tästä ymmärryksestä voi nähdä sisältyvän siihen virkkeeseen, jossa sanotaan: ”Sosialidemokraatit edistävät monimuotoista yhteiskunnallista omistusta muun muassa osuuskuntien kautta”. Samoja haikuja voinee lukea virkkeestä: ”Sosialidemokratia haluaa varmistaa reilun kilpailun sekä tiedon ja varallisuuden oikeudenmukaisen jakaantumisen”.

Minusta nykyaikaisen sosialismin tulee irtautua selväsanaisesti siitä kylmän sodan aikaisesta retoriikasta, jossa markkinatalous ja kapitalismi samaistetaan. Markkinataloutta tulee säännellä monin tavoin, mm. kuluttajasuoja-, työturvallisuus- ja ympäristönsuojelu-laeilla, verotuksella, työmarkkinasopimuksilla jne. jne., mutta ei markkinataloutta pidä vastustaa. Kapitalismia sen sijaan tulee vastustaa.

Onko se sitten kapitalismia, että yksityisten yrityksen johtohenkilöillä on direktio-oikeus suhteessa henkilöstöön? Minusta ei. Haluaisin määritellä kapitalismin niin, että se ilmiö, jossa pääomia omistavalla yhteiskuntaluokalla katsotaan olevan suhteettomia etuoikeuksia verrattuna palkkatyöllä itseään elättäviin kansalaisiin. Kapitalismi on näin määriteltynä negatiivisesti pejoratiivinen termi, joka pohjautuu arvioon ja mielipiteeseen.

Sitäpaitsi kaikki yritystoiminta tarvitsee pääomia. Ei ole aivan tolkuton ollut sekään viime vuosien suuntaus, jossa on pyritty saamaan yhä laajemmat ihmisjoukot mukaan osakesäästämiseen osakerahastojen yms. muodossa.

En voinut olla pitämättä seuraavista virkkeistä: ”Sosialidemokratian matka alkoi vapautusliikkeenä. Tänä päivänä se koskettaa ihmisiä kaikkialla maailmassa. Sosialidemokraattien ihanteena on yhteiskunta, jossa vapaus ja tasa-arvo voittavat alistamisen, humaanisuus suvaitsemattomuuden ja oikeudenmukaisuus itsekkyyden.”

Niinpä, ja hyvä niin. Tänä päivänä on kuitenkin syytä kysyä, onko sosialististen puolueiden kunniakkaan historiansa mukaisesti keskityttävä ensisijaisesti tai ainoastaan tulojakautuman alimman osan olosuhteiden kohentamiseen. Ranskalainen yhteiskuntatieteilijä Thomas Piketty ja mm. suomalainen Tampereen yliopiston taloustieteen professori Matti Tuomala ovat sitä mieltä, että suuri ongelma on myös tulojakautuman ylin kymmenes osa ja erityisesti ylin prosentti.

Suuri keskittynyt vauraus antaa kohtuuttomasti vaikutusvaltaa politiikkaan ja talouselämään. Pelkästään sellaisen vaurauden keskittymän olemassa olo vääristää yhteiskunnallisia arvostuksia ja ihanteita – jos halutaan, että yhteiskunnallinen ideaali olisi tasa-arvo.

Verotus on asia, josta julistuksella ei ole juurikaan sanottavaa. Se ei ole nykyaikaa. Pikettyn suuri ansio on, että hän on ymmärtänyt progressiivisen verotuksen suuren merkityksen tasa-arvoisempaa yhteiskuntaa rakennettaessa. Jos vapaus ymmärretään ihmisen aitona mahdollisuutena itsensä ja kykyjensä kehittämiseen ja itsensä toteuttamiseen työssä ja kaikessa elämässään, niin silloin tasa-arvo ja solidaarisuus taloudellisessa mielessä nousevat tärkeiksi asioiksi. Verotus on sosialistisen arvomaailman kannalta täysin keskeinen osa yhteiskuntapolitiikkaa.