Aivan tavattomasti tekisi mieleni kommentoida Ylen tämän aamun tarjonnasta Roman Schatzin Maamme kirjaa, jossa ekonomistit Juhana Brotherus ja Sixten Korkman puhuivat valtioiden ja Euroopan unionin velkaantumisesta. Taustalla oli tietysti unionin korona-epidemian takia ottama elpymislaina.

Asiantuntijat puhuivat rauhallisesti täyttä asiaa ja Roman Schatz teki rooliinsa sopivalla tavalla hyviä ns. tyhmiä kysymyksiä, joihin talouden asiantuntijat antoivat viisaita vastauksia. Yleisvaikutelmaksi jäi heidän käsityksensä, että tilanteessa ei ole mitään erityisen huolestuttavaa, oikeastaan päinvastoin, mutta mietittävänä on tulevaisuutta ajatellen monia visaisia kysymyksiä.  En mene tämän pidemmälle tuon Maamme kirjan avaamisessa. Suosittelen vain erittäin lämpimästi sen kuuntelemista Ylen Areenassa.

Nostan sen sijaan esille JanneRyskyRiiheläisen kolumnin Ylen Ykkösaamusta, jonka otsikkona on Suomi haluaa voimaa käyttävän Euroopan unionin. 

Riiheläinen viittasi tasavallan presidentti Sauli Niinistön tapaamiseen Ranskan presidentin Emmanuel Macronin kanssa. Tapaamisessa on taatusti puhuttu muustakin, mutta esillä oli keskeisesti Euroopan turvallisuus ja siihen jo pitkään joidenkin – olletikin juuri ranskalaisten – poliitikkojen halu edistää Euroopan ”strategista autonomiaa”. Minulle jäi se vaikutelma, että Riiheläinen puhui asiasta yksiselitteisen myötäsukaisesti ja ymmärtävästi.

Riiheläinen antoi myös ymmärtää, että pohjoismaissa on pitkälle menevä poliittinen yhteisymmärrys Euroopan unionin pyrkimyksestä suurempaan strategiseen autonomiaan. Riiheläinen on oikeassa. Tosin hän aivan oikein muistutti Ruotsin hieman puolalaisesta asenteesta, joka korostaa enemmän suoraa kahdenvälistä yhteistyötä USA:n kanssa

Kun Euroopan strategisesta autonomiasta on puhuttu, se on yleensä liitetty varsinkin viime vuosina eurooppalaisissa puheenvuoroissa amerikkalaisten, siis yhdysvaltalaisten, valituksiin siitä, että eurooppalaiset Nato-maat eivät osallistu riittävän suurilla puolustusbudjeteilla Naton puolustusvalmiuden ylläpitoon, vaan taakkaa on jätetty liiaksi USA:n harteille.

Riiheläinen sanoi kolumnissaan, että sotilaat ajattelevat turvallisuutta pelotteena, jolloin uhka = tahto x kyky, ja lisäsi että jos poliittinen tahto on nolla, niin silloin uhka on nolla. Tällä hän viittasi toistaiseksi vallalla olevaan Euroopan valtioiden puutteelliseen tahtoon rakentaa Euroopan ”strategista autonomiaa”. Hän totesi kuitenkin, että Ranska on ensi vuonna EU:n puheenjohtajuus-vuorossa ja että Niinistön ja Macronin keskusteluissa oli ollut esillä Macronin idea sopia ”strategisesta kompassista”, joka opastaisi Euroopan strategisen autonomian vahvistamiseeen.

Luin viime lauantain Iltalehdestä Sauli Niinistön erikoishaastattelun, jossa hän otti yllättäen esiin vuoden 2012 presidenttiehdokas Paavo Väyrysen väitteen, että ”Niinistö yrittää hivuttaa Suomea salaa Natoon”. Vuonna 2011 Väyrynen oli Uuden Suomen blogissaan sanonut, että se tapahtuisi   ”muuttamalla EU sotilasliitoksi ja Naton eurooppalaiseksi pilariksi”. Tätä Niinistö halusi nyt kommentoida sanomalla, että ”minusta meidän pitää olla mukana EU:n omassa sotilaallisessa kehityksessä, mutta että mahdollisesti jossakin vaiheessa tulee Nato vastaan, ja silloin meidän on tehtävä ratkaisu, että olemmeko edelleen pidemmällä mukana”.

Minusta Niinistön logiikka on poliittisesti täysin korrektia, jos ajatellaan niillä konventionaalisilla ehdoilla, joilla turvallisuutta on totuttu ajattelemaa toisen maailmansodan jälkeisessä Nato-ajattelun hegemonisoimassa Euroopassa. Ensimmäisen suuren kolauksen Nato-pelotteeseen perustuva turvallisuusajattelu sai kuitenkin jo Neuvostoliiton tuhoutuessa endogeenisistä syistä vuonna 1991. Itä-Euroopan entisten satelliittimaiden Venäjän pelko antoi kuitenkin Naton elämälle jatkoajan.

Voi kuitenkin vieläkin kysyä, oliko Naton laajentaminen Itä-Eurooppaan Euroopan ja maailman turvallisuuden kannata viisasta? Tai jos Nato piti säilyttää, olisiko myös Venäjä ollut viisasta pyytää sen jäseneksi?

Vuoden 2014 Ukrainan tapaukset ovat vakuuttaneet monet ihmiset Naton hyödyllisyydestä ja tarpeellisuudesta, mutta asiaa voi katsoa myös toisin. Jos Natoa ei olisi ollut, olisiko Ukrainassa puhjennut se sisällissota, jota siellä on vuodesta 2014 lähtien käyty? Tällä kysymyksellä en ota mitään kantaa siihen, olisiko Ukraina nyt Euroopan unionin jäsenmaa. Ilman Naton Itä-Euroopa-laajennusta Euroopan historia olisi ollut kokonaan toisenlainen kuin se on ollut. Meillä olisi Euroopan naapurina (tai Euroopan osana) myös aivan toisenlainen Venäjä.

Kannattaa muistella, että 1990-luvulla Ruotsi Etyk-Euroopan kehitykseen nojautuen ajoi alas ns. aluepuolustuksensa ja keskittyi asevoimiensa kehittämisessä niiden käytettävyyteen kansainvälisissä rauhanturva-ja kriisinhallinta-operaatioissa. Tällä vuosituhannella kaikissa eurooppalaisissa maissa – Ruotsissakin – tuo perinteinen sotilasajattelu ”uhka = tahto x kyky” on kuitenkin jälleen noussut kansallisen ja eurooppalaisenkin turvallisuuspoliittisen ajattelun keskiöön.

Olisiko nyt  Afganistanin mission päätyttyä kuitenkin mahdollisuus katsoa tätä koko problematiikkaa kokonaan toisella tavalla. Ehkä Ruotsissa oltiin 1990-luvulla oikeassa, ainakin oikeilla jäljillä?

Ukrainan tapaus opettaa, että nyt kun Nato on edelleen olemassa, reviirikiistat voivat Euroopan sydämessäkin saada rajuja muotoja. Sotilaallisesti kysymys on ollut Sevastopolista. Ukrainaa laajemmin ajatellen kysymys on kuitenkin ollut enemmän maan ei-sotilaallisesta kansainvälisestä asemasta, mutta Ukraina ja Krim opettavat myös, että suuri sotilaallinen voima ydinpelotteineen on melko käyttökelvotonta tilanteessa, jossa kansa on jakautunut ja ollaan sisällissodan kaltaisessa tilanteessa.

On varmasti totta, että sotilaallista voimaa tullaan maailmassa tarvitsemaan tulevaisuudessa – luultavasti aina – mutta ennen kaikkea rauhanturva- ja kriisinhallinta-operaatioiden turvaamisessa. Pelotteeseen perustuvan kansallisen turvallisuuden aika siirtyy toivottavasti historiaan. YK:n peruskirjan määrittämä kansainvälinen järjestys on osoittautunut toimivaksi. Sen legitimiteetti vain vahvistuu tulevaisuudessa, jos on riittävästi YK:n jäsenmaita, jotka korostavat sen ensisijaisuutta turvallisuusregiiminä.

Pelotteeseen perustuvaa kansallisen turvallisuuden ajattelua ei tietenkään voi loihtia tai noitua pois yht’äkkiä. Maailman turvallisuuden kannalta keskeinen kysymys onkin nyt, miten säädöspohjaista sopimuksiin perustuvaa yhteisen turvallisuuden järjestelmää kyetään kehittämään niin dynaamisesti, että asevarustelun lisäämisen sijaan päästään vähittäisen aseidenriisunnan aikaan.

Suomi on asemassa, jossa se voi tehdä tämän prosessin käynnistämiselle merkittäviä palveluja. Niinistön aloite Etyk 50 juhlavuoteen liittyen tarjoaa tässä suhteessa tärkeän mahdollisuuden, muttei tietenkään ainoata. Sillä, mitä me toivomme Euroopan unionin ulko- ja turvallisuuspolitiikan vahvistumiselta, on suuri merkitys. Suomella on valtiona kohtuullisen komea historia yhteisen kansainvälisen turvallisuuden edistäjänä. Se tarjoaa maallemme maine-pääoman, jonka varaan on hyvä rakentaa aloittellisuutta.

Palaan vielä tuohon Niinistö Iltalehden Kreeta Karvalan haastattelussa lausumaan: ”minusta meidän pitää olla mukana EU:n omassa sotilaallisessa kehityksessä, mutta että mahdollisesti jossain vaiheessa tulee Nato vastaan, ja silloin meidän on tehtävä ratkaisu, että olemmeko edelleen pidemmällä mukana”. Lausuma on Niinistölle tyypilliseen tapaan apokryyffinen, ja hyvä niin.

Tottakai meidän pitää olla mukana EU:n ulko- ja turvallisuuspolitiikan kehityksessä ja vielä mieluummin sen kehittämisessä. Meidän ei siis pidä vain sopeutua, vaan myös tahtoa jotakin. Mitä enemmän me valtiona ja kansakuntana tahdomme ylläpitää ja kehittää sääntöpohjaista rauhanomaista kansainvälistä järjestystä, sen parempi. Siinä ei tarvita aseita ja niiden varaan rakennettua pelotetta sen paremmin yksin kuin yhdessä toisten kanssa, vaan sopimuksia, jotka muuttuvat kansainväliseksi oikeudeksi.

Iltalehti oli vetänyt Niinistön haastattelulle koko aukean yli levitetyn otsikon: ”Silloin Suomen on tehtävä ratkaisu”. Jutun ingressi antoi ymmärtää, että kysymys on Natosta. Se oli huijarijournalismia, joka nuoleskeli aivan tiettyä yleisöä. Se loi mielikuvaa, että Niinistön mielestä oltaisiin aivan kohta liittymässä Natoon. Eihän Niinistö niin sanonut, vaan spekuloi eräällä mahdollisella kehityskululla.

Suomessa on paljon ihmisiä, jotka luulevat että Nato-jäsenyys olisi Suomelle autuus. Ei se olisi. Meillä on optio, jota toivottavasti ei koskaan käytetä. Sotilaallisesti liittoutumattomana maana meillä on laajempi liikkumatila tehdä maailmalle (ja samalla itsellemme) hyviä turvallisuuspoliittisia palveluja.