Tämän päivän Hesarissa (tiistaina 30.11.2021) on ideologiselta kannalta katsoen räjähtävän mielenkiintoinen Sixten Korkmanin kolumni.
Tekemänsä maavertailun perusteella Korkman toteaa: ”Uusliberalismi ei ollut tie onnelaan. Jääkööt omaan arvoonsa puheet siitä, että Suomi on toivoton tapaus ja verohelvetti”.
Vertailtuaan neljää angloamerikkalaista maata ja Pohjoismaita Korkman toteaa, että vaikka veroaste on angloamerikkalaisissa maissa yli 10 prosenttiyksikköä alhaisempi kuin Pohjoismaissa, silti tuotanto henkeä kohden on Pohjoismaissa jonkin verran korkeampi. Pohjoismaissa veroja käytetään koulutukseen ja kustannustehokkaaseen sosiaaliturvaan, mikä on myös talouden etu.
Onko tämä koko selitys sille, että Pohjoismaisella hyvinvointimallilla on sekä Suomessa että muissa Pohjoismaissa laaja poliittinen – lue kansan ja äänestäjien – tuki?
Korkman toteaa, että vaikka uusliberalismin profeetat Friedrich Hayeck ja Milton Friedman julistivat sanomaa matalasta verotuksesta vapauden edellytyksenä, siitä huolimatta amerikkalainen tutkimuslaitos Freedom House arvioi, että ihmisen vapaus toteutuu Pohjoismaissa paremmin kuin missään muualla.
Ihmisen vapaudella on kaksi määritelmää, negatiivinen (vapaus jostakin) ja positiivinen (vapaus johonkin). Ihmiset tuntuvat arvostavan nimenomaan vapautta johonkin: koulutukseen, taloudelliseen ja sosiaaliseen tasa-arvoon, demokratiaan, osallisuuteen.
Ehkä oleellisin tulos Korkmanin vertailussa onkin johtopäätös, jonka mukaan ”rajalliset tuloerot ja luottamus ovat hyvän yhteiskunnan rakennusosia”. Meidän pohjoismainen mallimme on siis sekä taloudellisesti tehokkaampi että reilummin onnen edellytyksiä tarjoava. Siksi siitä ei haluta luopua uusliberaalimpien ideoiden hyväksi.
Ideologisen ja poliittisen selvyyden vuoksi olisi kuitenkin tärkeätä, että pohjoismaista hyvinvointimallia ei kutsuttaisi hyvinvointivaltioksi, joka on vain osatotuus. Pohjoismaista mallia on parempi kutsua hyvinvointi-yhteiskunnaksi, jonka ymmärretään koostuvan kahdesta elementistä, työmarkkinoiden reilusta sopimus-yhteiskunnasta ja monia hyvinvointipalveluja tarjoavasta lakisääteisestä hyvinvointi-valtiosta. Pohjoismainen hyvinvointimalli ei siis ole vain poliittis-juridinen konstruktio, se on paljon laajempi ja syvempi kulttuuri.
On tärkeätä huomata, että sekä tuloerojen kasvun hillitsemiseen että luottamuksen säilyttämiseen ja lisäämiseen vaikutetaan väkevästi sekä työmarkkinoiden vuosittaisissa sopimus-yhteiskunnan neuvotteluissa että hyvinvointivaltion erilaisten instituutioiden avulla.
Uusliberalismi on ideologiana nauttinut meillä Suomessakin aivan liian monien ihmisten aktiivista kannatusta – monien elinkeinoelämän edustajien, hyvin monien kokoomus-poliitikkojen, joidenkin erittäin vaikutusvaltaisten keskusta-poliitikkojenkin sekä aivan liian monien journalistien. Passiivista tukea ovat ideologialle antaneet melkein kaikki kansanedustajat vasemmiston ulkopuolella sekä kaupallinen lehdistö kokonaisuudessaan.
Korkmanin kolumni on hänen nauttimansa arvovallan takia erittäin tervetullut ideologinen etäisyyden otto uusliberalismiin.
Hesari esittelee Korkmanin pitkän linjan talousvaikuttajana. Se on vaatimattomasti sanottu, sillä Korkman on jo usean vuosikymmenen ajan ollut talousvaikuttamisen ytimessä. Hän on ollut toimistopäällikkö Suomen Pankissa, kansantalousosaston päällikkö Valtiovarainministeriössä, EU:n neuvoston talouspoliittisen osaston pääjohtaja, EVAn ja ETLAn toimitusjohtaja sekä Aalto-yliopiston taloustieteen professori. Talousvaikuttajalle on vaikea kuvitella vaikutusvaltaisempi työura.
Syvällisempi keskustelu pohjoismaisen mallin ideologisista ulottuvuuksista ei oikein mahdu tähän kommenttiin. USA:ssa jotkut kutsuvat Ruotsia ja muitakin pohjoismaista sosialistiksi ja niiden yhteiskuntajärjestelmää sosialismiksi. Se on sympaattista, mutta on väärinkäsitys. Ihan viisasta ei myöskään ole kutsua Pohjoismaita sosiaalidemokratioiksi, vaikka sekin on sympaattista.
Sosialismi ja sosiaalidemokratiakin on syytä ymmärtää ennen kaikkea liberalismi-kriittisinä yhteiskuntafilosofioina ja poliittisina aatteina. Ne ovat vaikuttaneet demokraattisissa yhteiskunnissa väkevästi niihin tavoitteisiin, joita vasemmistolaiset ovat ajaneet sekä työmarkkinoilla että parlamenteissa.
Ideologisessa katsannossa ”hyvinvointiyhteiskunta” on liberaalien ja sosialististen arvojen kompromissi. Yhteiskunnallista realismia on ymmärtää, että demokratiassa käydään kaiken aikaa poliittista vääntöä siitä, mihin suuntaan yhteiskuntaa kehitetään.