Slavoj Zizek terrorismista ja pakolaisuudesta

Mikä selittää sen, että Slavoj Zizekin kirja terrorismista ja pakolaisuudesta¹ on myynyt niin hyvin, että Into-kustannus on ottanut siitä jo toisen painoksen?

Onko syynä se, että teemat terrorismi ja pakolaisuus ovat molemmat huippu-ajankohtaisia? Vai onko syynä se, että Zizek, on saanut maineen rabulistisena älykkönä, joka kutsuu itseään provokatiivisesti kommunistiksi? Niin tai näin; teemat ovat huippu-ajankohtaisia ja on todella kiinostavaa lukea, mitä Zizek niistä kirjoittaa. On siis ehkä syytä olla vain tyytyväinen siitä, että hänen kirjansa myy hyvin. Vai onko?

Hakiessaan pakolaisuuden ja terrorismin juurisyitä Zizek referoi kirjansa jondanto-osassa Peter Sloterdijkia, joka esittää omassa kirjassaan Im Weltinnenraum des Kapitals, että nykyisen globalisaation myötä maailmanjärjestyksen kehitys on pysähtynyt ja vakiintunut kapitalistiseksi järjestelmäksi, joka määrää kaikkia elinolosuhteita. Kehitysvaiheen ensimmäinen merkki oli ensimmäisen maailmannäyttelyn tapahtumapaikka, Lontoon Kristallipalatsi vuonna 1851. Se ilmaisi globalisoitumisen vääjäämättömän rajoittavuuden, sellaisen ”maailman sisätilan” rakentamisen ja laajentamisen, jolla on näkymättömät, mutta ulkopuolelta ylittämättömät rajat. Tämä maailman sisätila asuttaa puolitoista miljardia globalisaatiosta hyötyvää ihmistä; kolme kertaa niin moni on jäänyt ulkopuolelle.

Jotta Peter Sloterdijkin ”maailman sisätilan” käsite tulisi ymmärrettäväksi, tulee käsittää, että sillä ei ole maantieteellisiä rajoja. Rajat ovat taloudellisia, sosiaalisia ja kulttuurisia. ”Kapitalismin globaali kantama perustuu tapaan, jolla se ottaa käyttöön koko globuksen kattavan radikaalin luokkaeron ja erottaa näin tämän piirin suojaamat sen ulkopuolelle jäävistä.”

Se, että maailmanjärjestyksen kehitys olisi pysähtynyt on hurja näkemys. Monet näkevät sekä teknologisen, taloudellisen että sosiaalisen kehityksen päinvastoin olevan liikkeessä jopa eksponentaalisesti kiihtyvällä vauhdilla. Mutta ehkä kysymys onkin vain modernin luokkayhteiskunnan yleistymisestä ja maapalloistumisesta, joka tulkitaan virheellisesti sosiaaliseksi ja yhteiskunnalliseksi kehitykseksi? Ehkä on liian varhaista ottaa tähän kysymykseen lopullinen ja definitiivinen kanta. Sitä ei kuitenkaan käy kiistäminen, että juuri tämänhetkisessä poikkileikkaus-tilanteessa suhdeluku ¼ sisäpuolella, ¾ ulkopuolella tuntuu oikealta.

Kun Zizek lähtee ajattelussaan liikkeelle tästä, hänen vastauksensa koskien tulevaisuuden kohtaamista ei ole (ainakaan verbaalisella tasolla) kehityshakuinen, ei edes transformatiivisesti (siis jonkinlaiseen suureen hyppäykselliseen muutokseen uskoen) kehityshakuinen. Hän sanoo sen sijaan, että ”meidän pitää nostaa esiin luokkataistelu – ja se on mahdollista vain globaalin solidaarisuuden avulla”.

Mitä siis pitää tehdä, kysyy Zizek, niiden satojen tuhansien epätoivoisten ihmisten kanssa, jotka kerääntyvät Pohjois-Afrikkaan ja Syyrian rannikolle paetakseen sotaa ja nälkää? Hän toteaa, että kysymykseen on tavallisesti kaksi vastausta: Vasemmistoliberaalit kysyvät tyrmistyneinä, kuinka Eurooppa voi sallia, että tuhannet ihmiset hukkuvat Välimereen. He haluavat, että Eurooppa osoittaa solidaarisuutta ja avaa ovensa levälleen. Populistiset maahanmuuton vastustajat sen sijaan ovat tylysti sitä mieltä, että afrikkalaisten ja arabien pitää ratkaista itse ongelmansa. Zizek sanoo, että molemmat ratkaisut ovat huonoja.

Zizek ei kuitenkaan syvenny pohtimaan, johtuvatko lähi-idän ja Pohjois-Afrikan sodat globaalista kapitalismista. Hän pitää sitä itsestään selvänä. Itsestään selvää todella onkin, että ns. kehittyvien maiden kehittymättömyys, köyhyys ja suuri nuorisotyöttömyys, samoin kuin myös joidenkin kohtuuton rikkaus näissä maissa, johtuvat kapitalistisesta dynamiikasta. Mikä on yhteys sotien ja kapitalismin välillä, ei kuitenkaan useinkaan ole mitenkään itsestään selvää.

Zizekin mielestä pakolaiskriisi tarjoaa joka tapauksessa Euroopalle ainutlaatuisen mahdollisuuden määritellä itsensä uudelleen ja erottua selvästi sitä uhkaavista toisilleen vastakkaisista voimista: angloamerikkalaisesta uusliberalismista ja ”aasialaisia arvoja” noudattavasta autoritaarisesta kapitalismista.

Todella mielenkiintoiseksi Zizekin kirja muuttuu, kun hän lähtee hahmottelemaan vasemmiston roolia järkevän eurooppalaisen politiikan rakentamisessa. Hänen mielestään on olemassa koko joukko harmillisia vasemmiston tabuja, joista on päästävä eroon, jotta Eurooppa voisi pelastua edellä mainitulla tavalla.

Tabu no 1: Sellainen hyväuskoisuus, että jokaista näkemystä tulee kuulla, on syvälliseksi viisaudeksi naamioitua onnetonta typeryyttä. Se johtaa helposti siihen, että suurin rikollinen pääsee esittelemään itsensä suurimpana uhrina.

Tabu no 2: Eurooppalaiseen emansipaatio-perinteeseen vetoaminen samaistetaan kulttuuri-imperialismiin ja rasismiin. Nyt on korkea aika, sanoo Zizek, jättää hyvästit Eurooppa-keskeisyyden kritiikille, tuolle vasemmiston ikuiselle matralle. Olemmeko jo unohtaneet, hän kysyy, että Marxin kehittelemä kommunistisen vapautumisen idea on täysin ”Eurooppa-keskeinen” ajatus?

Tabu no 3: On hylättävä käsitys, että oman elämäntapamme puolustaminen on itsessään protofasismia tai rasismia. On osoitettava, että menetelmät, joilla vieras-vihamieliset populistit puolustavat ”meidän” elämäntapaamme, uhkaa sitä paljon enemmän kuin kaikki maahanmuuttajat yhteensä.

Tabu no 4: On syytä hylätä ajatus, että kaikenlainen islamin kritisoiminen on epäsuotavaa, koska se nähdään länsimaisen islamofobian ilmentymänä. Länsimaisten vasemmisto-liberaalien patologinen pelko islamofobiaan syyllistymisestä on saatava loppumaan. Voiko joku kuvitella maan, joka olisi vielä enemmän sulautunut globaaliin kapitalismiin kuin Saudi-Arabia tai Yhdistyneet arabi-emiirikunnat, Zizek kysyy?

Miten (vasemmiston) siis pitää mennä eteenpäin?

Ratkaiseva tehtävä on ylittää pelkkä toisten kunnioittaminen ja tavoitella positiivista, emansipaatioon tähtäävää johtokulttuuria. Ohjenuoramme pitäisi kuulua: kamppailu uuskolonialismia vastaan ja kamppailu fundamentalismia vastaan, samoin kuin kamppailu antisemitismiä ja aggressiivista sionismina vastaan, ovat osa yhtä ja samaa universaalia kamppailua.

On laajennettava perpektiiviä ja nähtävä, että pakolaisuus on hinta, joka meidän on maksettava globaalista taloudesta. Tärkein opittava asia on nyt, että ihmiskunnan pitää valmistautua elämään nomadisemmalla tavalla (s.o.hyväksyä ihmisten siirtyilemisen alueille, jotka tarjoavat helpommin elannon). Paikalliset ja globaalit ympäristömuutokset voivat johtaa pakottaviin, ennen näkemättömän laaja-alaisiin muutoksiin ja uusiin kansainvaelluksiin.

Tällaisina levottomina aikoina käy välttämättömäksi määritellä kansallinen suvereenisuus radikaalisti uudella tavalla, ja keksiä uusia globaalin yhteistyön ulottuvuuksia. Tarvitaan huolellisesti suunniteltua ja hyvin organisoitua muutosprosessia. Vaikein ja tärkein tehtävä on radikaali taloudellinen muutos, jonka pitää poistaa pakolaisuutta aiheuttavat olosuhteet. Pääsyy pakolaisuuteen on globaali kapitalismi.

Sitten tulee Zizekin credo: ”Minun nuoruudessani tällaista organisoitua yritystä säädellä yhteistä omaisuutta nimitettiin kommunismiksi. Ehkä meidän pitää keksiä kommunismi uudestaan?”

Zizekille ei kuitenkaan riitä, että pysyttäisiin uskollisina kommunismin idealle, vaan historiallisesta todellisuudesta tulee etsiä vastakohtaisuuksia, jotka tekevät tästä ideasta käytännöllisen välttämättömyyden. Zizekin mukaan tällaisia vastakohtaisuuksia on neljä: edessä hämöttävä ekokatastrofin uhka; yksityisomaisuuden idean yhteismitattomuus ”henkisen omaisuuden” kanssa; uuden teknis-tieteellisen kehityksen sosiaalieettiset vaikutukset; sekä neljänneksi uudet apartheidin muodot, uudet muurit ja slummit.

Näiden neljän vastakohtaisuuden sarjassa vastakohtaisuus ulos suljettujen ja sisällä olevien välillä on ratkaiseva. Se muodostaa viitepisteen muille vastakohtaisuuksille. Ilman sitä menettävät kolme muuta kumouksellisen teränsä: ekologiasta tulee ”kestävän kehityksen ohjelma”, henkisestä pääomasta monimutkainen juridinen haaste, ja biogenetiikasta ”eettinen kysymys”.

Sitten Zizek tulee historiallisen agentin kysymykseen: ”Kuka ottaa tämän kaiken tehtäväkseen?” Hän suuntaa vastauksensa vasemmisto-intellektuelleille, ”jotka odottavat epätoivoisesti uuden vallankumouksellisen toimijan saapumista”: ”Me olemme ne, joita me olemme odottaneet”. Tästä vastauksesta Zizek tunnustaa kiitollisuudenvelan vanhoille Hopi-intiaaneille, jotka ymmärsivät (dialektisen hegeliläisen) käänteen substanssista subjektiin.

Ei siis ole olemassa suurta Toista, johon voimme nojautua. Toisin kuin klassisessa marrxismissa, jossa ”historia on meidän puolellamme” suuri Toinen on nykyisessä kokonaiskuviossa meitä vastaan. Historiallisen kehityksen sisäinen paine vie kohti katastrofia, apokalypsia. Siksi tämän katastrofin voi estää vain puhdas voluntarisimi, toisin sanoen vapaa päätöksemme toimia historiallista välttämättömyyttä vastaan.

Zizekin kirja on marxilaista (ja muutakin) filosofiaa harrastaneelle samanaikaisesti sekä kiehtovaa että raivostuttavaa (ainakin hermostuttavaa) luettavaa. Hänen urhea yrityksensä kaivaa historiallisen kommunistisen liikkeen ja kaiken neuvostoroinan alta esiin Marxin ”todellinen” kommunismi ei kuitenkaan ole niin uniikkia kuin hän (ehkä haluaa) antaa ymmärtää. Harva kuitenkaan tekee Zizekin tavoin sen johtopäätöksen, että yrittäisi puleerata kommunismiin käsitteen tämän päivän ideologia-debattiin sopivaksi avainkäsitteeksi.

Zizekin tukeutuminen siellä täällä Lenin-sitaatteihin on todellinen pohjanoteeraus. Leninhän oli juuri se henkilö, joka perustamalla autoritaarisen neuvostovaltion, jonka kehitys johti nopeasti totalitaariseen diktatuuriin, käänsi Marxin kommunistisen vapauden (ja inklusiivisuuden, eli radikaalin syrjimättömyyden) idean käytännössä täydelliseksi vastakohdakseen.

Minulta vaati siis jonkin verran kärsivällisyyttä löytää se, minkä Zizekin tekstissä tulisi puhutella tämän päivän vasemmistointellektuelleja. Sitä on kirjassa kuitenkin paljon, kuten edellä olevat referaattini osoittavat.

Zizek hahmottaa ongelmat holistisesti ja tekee siinä oikein. Olen Zizekin kanssa samaa mieltä siitäkin, että ”kapitalismi” on kaikkien yhteiskunnallisten ongelmiemme juurisyy. Mutta onko se tässä suhteessa kaiken kattava? Olen skeptinen. Vielä enemmän kaipaan juuri sen ”kapitalismin” täsmällisempää määrittelyä ja analyysia, joka todella on ongelmien juurisyy. Kapitalismin käsitettä käytetään valitettavasti holtittomasti, eikä Zizek tee tässä suhteessa poikkeusta.

Marx käytti kommunismin ja sosialismin käsitteitä (melkein) synonyymeina. Sen vapauden filosofian, jonka Marx liitti kommunismin käsitteeseen, jälkimaailma on liittänyt pikemminkin sosialismin käsitteeseen. Jos siis näistä käsitteistä jompi kumpi tulisi pelastaa, se on mielestäni sosialismi. Kommunismin ideologiset pelastusyritykset ovat käytännössä mahdottomia. Sen sijaan demokratioissa ihmisten enemmistö voidaan (ehkä) saada vakuuttumaan sellaisesta holistisesta ja näkemyksellisestä sosialismista, joka uskoo Hopi-intiaanien tavoin, että ”Me olemme ne, joita me olemme odottaneet”.

Zizek on syntynyt vuonna 1949 Sloveniassa ja on opiskellut Ljubljanan yliopistossa. Hän on kulttuurikriitikko ja psykoanalyysin teoreetikko, jolla on vierailija-professuureja mm. Columbian yliopistossa New Yorkissa ja Princetonissa. Hän on tavattoman tuottelias, kirjoittanut yli kaksikymmentä kirjaa vuoden 1989 jälkeen ja lisäksi useita kymmeniä lehtiartikkeleita.