”Tarvitaan vaihtoehto kapitalismille ja valtiososialismille” kirjoittavat Jouko Kajanoja ja Keijo Lakkala tärkeässä kirjoituksessaan Sosialismi sosiaalisena omistuksena, joka on julkaistu Vasemmistofoorumin tuoreessa Peruste-lehdessä ja on luettavissa myös netissä.
He sanovat, että vaihtoehtoa on heidän mielestään haettava sosiaalisesta omistuksesta. ”Punavihreän politiikan linjaukset ovat olleet pitkälti kapitalismin sisäisiä korjausliikkeitä. Tarvitaan niitä ylittäviä näkemyksiä.”
Luulen, että jo 60-luvun alusta lähtien ja lisääntyvästi 90-luvulta alkaen samanlaisia tuntoja on ollut monien, ehkä melkein kaikkien, vasemmistolaisten mielissä. Tässä merkityksessä yhdyn – olen jo vuosikymmeniä yhtynyt – siihen Kajanojan ja Lakkalan kaipuuseen, että vasemmisto, joka tänään siis on olemassa punavihreänä yhteiskunnallisena liikkeenä, löytäisi linjaukset ja visiot, jotka ylittäisivät ”kapitalismin sisäiset korjausliikkeet”.
Niin sympaattinen ja viisas kuin Kajanojan ja Lakkalan artikkeli onkin, en voi olla sen intentioihin kokonaan tyytyväinen. Se johtuu siitä, että he eivät artikkelissaan ole kyenneet ylittämään sitä kielen (ja ajattelun) konventioihin iskostunutta katsomustapaa, jonka mukaan käsite sosialismi määritellään instituutioiden avulla.
”Sosialismin ymmärtäminen keskitettynä valtio-omistuksena on syytä unohtaa” sanovat kirjoittajat. ”Tarvitsemme omistamisen muotoja, jotka vähitellen kohottavat alhaalta lähtevän itsemääräämisoikeuden uudenaikaisen tuotannon lähtökohdaksi.”
En vastusta noita ajatuksia. Päinvastoin kannatan niitä lämpimästi, suorastaan kiihkeästi. Mutta vastustan sitä ajatusta, että käsite ”sosialismi” määrittyisi erityisesti joidenkin omistamisen muotojen kautta.
Sosialismi oikein ymmärrettynä on liberalismin kritiikkinä syntynyt yhteiskuntafilosofia ja poliittinen aate. Historiallisesti se yhtyy poliittisen liberalismin oikeusvaltio-, ihmisoikeus-, tasa-arvo- ja demokratia- tavoitteisiin, mutta irtautuu sen poliittisesta taloustieteestä eli siitä talousfilosofiasta, joka vaatii taloudelliselle toiminnalle täyden autonomian.
Sosialistisen analyysin mukaan juuri tuo talouden täydellisen autonomian vaatimus onkin vain näennäistä, mutta romuttaa kuitenkin, mitätöi ja tekee mahdottomiksi liberalismin tasa-arvo- ja demokratia-ihanteiden toteuttamisen. Liberalismiin ideologiana sisältyy siis valtava itsepetos, koska kapitalismia (sen monissa ilmenemismuodoissa) ylläpitävät instituutiot eivät suinkaan ole autonomisia, vaan yhteiskunnan vahvasti säätämiä ja sanktioimia. Itse asiassa koko ajatus autonomisista yhteiskunnallisista instituutioista on absurdi.
Sosialismi voidaan siis mielestäni ymmärtää liberalismin kehittyneeksi muodoksi tai sen ylittäväksi yhteiskunta-teoreettiseksi ajatteluksi. Mitä sosialismista seuraa yhteiskuntapolitiikkana ja instituutioina? Epäilemättä paljolti juuri sitä, mitä Kajanoja ja Lakkala peräänkuuluttavat, mutta paljon muutakin.
Ja paljon siitä on jo olemassa: hyvinvointivaltio on itse asiassa suuri joukko tarkoittamassani merkityksessä sosialistisen ajattelun synnyttämiä instituutioita. Kylmän sodan aikana vakiintui tapa jakaa maailma sosialistisiin ja kapitalistisiin valtioihin. Se oli aina pelkästään tyhmistävää. Levy on kuitenkin jäänyt sillä tavoin päälle, että edelleen kapitalismista puhutaan paljon totalisoivasti (ja tarkoittaen markkinataloutta) ikäänkuin sille olisi olemassa jokin totaalinen vaihtoehto.
Markkinataloudelle ei ole viisasta edes etsiä vaihtoehtoa. ”Tarvitsemme markkinataloutta” sanovat myös Kajanoja ja Lakkala. Se mitä tarvitsemme, on kaikentasoisten taloudelliseen toimintaan liittyvien ja sitä sääntelevien instituutioiden analyysia ja instituutioiden kehittämisen (synnyttämisen, luomisen tai uudistamisen) suunnittelua riippuen siitä ovatko tarvittavat instituutiot jo olemassa vai ovatko ne vasta ideoita.
Jos tässä esittämäni ajatukset tuntuvat vaikeilta ymmärtää, kehotan lukemaan Kajanojan ja Lakkalan kirjoituksen ja sitten palaamaan näihin huomautuksiini. Väitän kuitenkin, että avaamani perspektiivi sosialismin käsitteen ymmärtämiseksi voi olla hyvin helpottava sekä historian ymmärtämisessä että vasemmistolaisen politiikan suunnittelussa.