Suomi, Nato ja vasemmisto

Venäjän Ukrainassa aloittaman hyökkäyssodan seurauksena Suomi on liittynyt Pohjois-Atlantin sopimusjärjestön NATO:n jäseneksi. Päätös jäsenhakemuksen jättämisestä tehtiin eduskunnassa lähes yksimielisesti. Muutamat Vasemmistoliiton kansanedustajat äänestivät vastaan, eikä eduskuntaryhmän enemmistökään, eli jäsenhakemuksen puolesta äänestäneet jäsenet, hihkunut riemusta. Asia oli vaikea.

Mitä Suomen liittymisestä NATO:oon on ajateltava? Miten Suomen uuteen kansainväliseen statukseen NATO:n jäsenenä on järkevää suhtautua? Minkälaista NATO:oon liittyvää politiikkaa Vasemmistoliiton on syytä edistää? Pitääkö sen poiketa oleellisesti muun poliittisen kentän asenteista? Näihin kysymyksiin ei voi vastata ilman Suomen ja vasemmiston turvallisuuspolitiikan historian lyhyttä kertausta.

Tärkeintä Vasemmistoliiton kannattajien näkökulmasta on muistaa, että Vasemmistoliiton edeltäjäpuolue Suomen Kansan Demokraattinen Liitto SKDL syntyi aivan oleellisesti – voi jopa väittää, että pääasiallisesti ja ratkaisevasti – turvallisuuspoliittisista syistä.

SKDL:n alkuitu lokakuussa 1944 oli SDP.n sodanaikaisissa ”kuutosissa” ja eduskunnan jäsenten rauhanoppositiossa, jotka molemmat olivat olleet tyytymättömiä Suomen sodan ajan politiikkaan. Alustavan rauhansopimuksen tultua solmituksi SKDL kokosi yhteen ne vasemmistolaiset ihmiset, jotka halusivat rakentaa Suomen tulevaisuutta noudattaen ystävällisiä naapurisuhteita Neuvostoliittoon. Oli tietysti selvää, että näihin ihmisiin kuuluivat myös vuonna 1918 Moskovassa maanpaossa perustetun ja Suomessa koko maailmansotien välisen ajan kielletyn SKP:n kannattajat.

SKDL:ää perustettaessa päätettiin, että SKP voi liittyä SKDL:ään yhteisöjäsenenä. Muuten SKDL rakentui kuten muutkin puolueet paikallisosastojen ja kunnallisjärjestöjen varaan. Toista sataa SDP:n paikallisosastoa siirtyi SKDL:n jäsenjärjestöiksi. SKP aloitti välittömästi jäsenten aktiivisen värväyksen lähinnä ay-liikkeen piirissä, mutta SKDL:n perusjärjestöjen ei-kommunististen (siis sosialististen) jäsenten määrä säilyi aina vasemmistoliiton perustamiseen saakka suurempana kuin SKP:n jäsenmäärä – päällekkäiset jäsenyydetkin huomioon ottaen.

Kun kokoomuslainen presidentti Juho Kusti Paasikivi neuvotteli vuonna 1948 Neuvostoliiton kanssa ns. YYA-sopimuksen, oli alusta lähtien selvää, että SKDL oli tämän sopimuksen kannalla. Vuoden 1956 presidentin vaalissa SKDL vaikutti ratkaisevasti siihen, että Urho Kekkonen valittiin jatkamaan Suomen idänpolitiikassa Paasikiven avaamaa ystävällisten naapurisuhteiden linjaa.

SKP.stä tuli SKDL:n jäsenjärjestönä suuri joukkopuolue lähinnä sen rahoituksen turvin, jota SKP sai NKP:ltä. 1960-luvun puolivälissä enemmistö SKP:n jäsenistä alkoi kuitenkin tuntea kiusallisena sekä poliittisen että taloudellisen riippuvuuden NKP:stä että sen huonon maineen, jonka riippuvuus oli tuottanut puolueelle. Niinpä SKP:n enemmistö syrjäytti vuonna 1966 NKP:n ohjauksessa toimineen puoluejohdon. Kolme vuotta myöhemmin SKP asiallisesti ottaen lakkasi olemasta kommunistinen puolue muuttaessaan puolueohjelmansa kansainvälistä kehitystä ennakoiden ”eurokommunistiseksi”. Ohjelmallinen demokratiaan sitoutuminen merkitsi asiallisesti täydellistä irtisanoutumista Neuvostoliiton kaltaisen yhteiskuntajärjestelmän tavoittelusta.

SKP:n ohjelmallinen irtisanoutuminen Neuvostoliiton yhteiskuntajärjestelmästä ei kuitenkaan merkinnyt SKDL:n vähäisempää tukea Suomen naapuriystävyyden politiikalle, jota edistämään SKDL oli perustettu. Tämä asia on monimutkainen. Siksi siitä on vallinnut ja vallitsee edelleen paljon väärinkäsityksiä. SKDL kannatti Urho Kekkosen ja Mauno Koiviston YYA-politiikkaa aina Neuvostoliiton hajoamiseen asti, eikä koe olleensa mukana missään epäilyttävässä suomettumisessa, vaan toimineensa ongelmallisen naapurimaan vieressä rehellisesti, demokraattisesti ja viisaasti isänmaan parhaaksi.

Innokkaimmat suomettumis-mörköjen näkijät ovat olleet sitä mieltä, että Suomen olisi heti Neuvostoliiton kuoleman jälkeen tullut hakea NATO:n jäsenyyttä. On kuitenkin järkevää nähdä, että maamme Mauno Koiviston johdolla jatkama ja sen jälkeen vakiintunut liittoutumattomuus-politiikka on ollut paitsi maamme etujen mukaista, myös yleisemmin Pohjois-Euroopan rauhaa ja vakautta edistävää. Suomen liittoutumattomuus-politiikka alkoikin – vaikka oli syntynyt eri tavoin – näyttäytyä paljolti samanlaisena ikiaikaisena alliansfri–politiikkana kuin Ruotsin vuodesta 1812 alkaen noudattama liittoutumattomuus-politiikka.

Ennen Venäjän Ukrainassa aloittamaa hyökkäyssotaa Suomi oli noudattanut kolme vuosikymmentä uutta, siis ei enää Neuvostoliiton aikaiseen YYA-sopimukseen perustuvaa, sotilaallisen liittoutumattomuuden politiikkaa. Sitä kannatti jatkuvasti noin 60 prosenttia kansasta, kun sotilaallista liittoutumista kannatti noin 25 prosenttia. Jonkinlaisena kompromissina valtioneuvoston turvallisuuspoliittisiin selontekoihin kirjattiin toistuvasti, että Suomella on NATO-optio, millä tarkoitettiin, että NATO:n jäsenyyttä haetaan, jos turvallisuustilanteen kehitys sitä vaatii.

24.2.2022 Venäjän aloittama hyökkäyssota Ukrainassa muutti suomalaisten asenteet dramaattisesti. NATO-jäsenyyden hakemista alkoi kannattaa noin 80 prosenttia kansasta, samalla kun liittoutumattomuus-politiikan kannatus putosi melkein nollille. Yli seitsemän vuosikymmentä jatkunut luottamus Venäjään ystävällismielisenä maana ja turvallisena naapurina katosi yhdessä yössä. Sen tilalle tuli hätä ja pelko. Suomen NATO-jäsenyyden hakemisen vireille panemisesta on sanottu, että siinä kansa johti hallitusta ja eduskuntaa, ei päinvastoin.

Neuvostoliitto demonisoi koko toisen maailmansodan jälkeisen ajan systemaattisesti NATO:a USA:n imperialismin välineeksi ja sotilaalliseksi valloitus- tai hyökkäys-organisaatioksi, jonka avulla se piirittää Neuvostoliittoa. Totuus NATO:n synnyn syistä oli toinen, paljon puolustuksellisempi. NATO syntyi siitä pelosta, että Neuvostoliitto ei tyydy vain valloituksiinsa Itä-Euroopassa, vaan hamuaa valtapiiriinsä myös Länsi-Euroopan maita.

Muutama vuosi NATO:n syntymisen jälkeen Neuvostoliiton aloitteesta syntyi ns. Varsovan liitto, jonka jäseniksi liitettiin kaikki Neuvostoliiton itä-eurooppalaiset satelliittivaltiot. Maailmantilanne jähmettyi jo viisikymmentäluvulla kylmäksi sodaksi, jossa vastakkain oli kaksi hampaisiin asti tavanomaisin asein aseistettua ja maapallon elämän monin kertaiseen tuhoamiseen riittävästi ydinasein varustettua supervaltaa ja niiden johtamaa sotilasliittoa. Oli myös kolmas maailma, jossa käytiin paitsi aitoja vapaussotia myös molempien supervaltojen, USA:n ja Neuvostoliiton, välisiä ns. sijaissotia, proxy wars.

Sotilaalliseen voimatasapainoon ja pelotteeseen vanhassa maailmassa ikiajat perustunutta kansainvälistä järjestelmää ja maailman ns. turvallisuus-arkkitehtuuria on modernissa maailmassa järjestetty kaksi kertaa perusteellisesti uudestaan. Ensimmäisen maailmansodan jälkeen synnytettiin Kansainliitto, toisen maailmansodan jälkeen Yhdistyneet Kansakunnat YK. Molemmissa tapauksissa näiden kansainvälisten järjestöjen lähtökohtana on ollut, että jäsenvaltiot sitoutuvat olemaan käyttämättä voimakeinoja edistäessään ulkopoliittisia tavoitteitaan. Voiman käytön kielto on ehdoton.

Normin noudattamista valvomaan perustettiin YK:n turvallisuusneuvosto, jonka vakinaisina jäseninä ovat viisi alkuperäistä ydinasevaltiota, Yhdysvallat, Neuvostoliitto, Ranska, Iso-Britannia ja Kiina. Lisäksi turvallisuusneuvostossa on vaihtuvia jäseniä, jotka YK:n yleiskokous valitsee rotaatio-periaatteella.

Turvallisuusneuvoston tehtäväksi ajateltiin konfliktien sovittelu ja sen avulla aikaan saatujen rauhansopimusten valvonta. Tosiasiassa tarvetta valtioiden väliseen sovitteluun ja rauhansopimusten valvontaan on ollut vain vähän. Useimmat aseelliset konfliktit eivät ole olleet valtioiden välisiä. Lähes jatkuva tarve on sensijaan ollut valtioiden sisäisten konfliktien sovitteluun. Siitä YK:n rauhanturva-toiminnasta, jota järjestö on harjoittanut pian yhdeksän vuosikymmentä, voidaan sanoa, että se on ollut menestystarina. Monet konfliktit ovat olleet ja ovat edelleen pitkäaikaisia vaatien jatkuvaa valvontaa, mutta konfliktien eskalaatio on pystytty estämään. Kolmatta maailmansotaa ei ole syttynyt.

Venäjän hyökkäyssota Ukrainaan on Venäjän valtava regressio Neuvostoliittoa edeltäneeseen nationalistiseen ja imperialistiseen aikaan. Modernissa maailmassa Neuvostoliitosta tuli uuden kansainvälisen turvallisuuspoliittisen järjestelmän arvostettu tukipilari YK:n turvallisuusneuvoston jäsenenä. Neuvostoliiton perijä-valtiona Venäjälle jäi asema, jota se olisi voinut jalostaa ja hyödyntää kansansa onneksi ja hyödyksi vaikka mihin mittoihin. Venäjän taloudelliset mahdollisuudet ovat valtavat. Maa on täynnä luonnonrikkauksia ja kansa on hyvin koulutettua. Se tie, jonka Venäjä valitsi aloittaessaan hyökkäyssodan Ukrainaa vastaan on tarpeettomuudessaan, typeryydessään ja rikollisessa julmuudessaan hirvittävä tragedia.

Neuvostoliiton ja kylmän sodan aikana kansandemokraattisessa liikkeessä oli ihmisiä, jotka uskoivat NKP:n tarinaan sekä siitä itsestään että sosialismista. Tämä usko alkoi kuitenkin rapista jo 1960-luvun puolivälissä. Jotkut kuitenkin, siinä itseään pettäen, jatkoivat uskoaan kommunismin viime-sijaiseen totuuteen ja edistyksellisyyteen, vaikka sitä olikin toteutettava gulag-pakkotyöleirien, ilmianto-kulttuurin ja totalitarismin keinoin. Kutsumme nyt näitä ihmisiä stalinisteiksi tai taistolaisiksi. Enemmistö kansandemokraateista, sekä kommunisteista että sosialisteista, taisi panna uskonsa siihen, että Neuvostoliitto demokratisoituu. Tämä usko levisi yleisesti Nikita Hrustshevin aikana ja sai uutta tuulta purjeisiinsa Mihail Gorbatsovin aikana.

Kansandemokraattisessa liikkeessä oli siis melko realistinen kuva Neuvostoliitosta. Samaa ei voi sanoa USA:sta. USA:n syntitaakka kansainvälisessä politiikassa on raskas, mutta ei niin rakas kuin Neuvostoliiton siitä demonisoima kuva antoi aikanaan ymmärtää. Tuo demonisoitu kuva USA:sta voi edelleen heikentää joidenkin liikkeemme jäsenten kykyä arvioida realistisesti USA:ta varsinkin NATO:n johtovaltiona.

Nyt kun Suomi on NATO:n jäsen, on erittäin tärkeätä, että meillä on käytössämme perusteellista ja rehellistä tutkimustietoa sekä USA:n että NATO:n toisen maailmansodan jälkeisestä politiikasta. Se on välttämätöntä, jotta suomalaisilla olisi tasavertaiset mahdollisuudet käydä turvallisuuspoliittista keskustelua toisten NATO-maiden ihmisten kanssa.

On tärkeätä ymmärtää, että NATO on omassa peruskirjassaan sitoutunut YK:n peruskirjan määrittämään kansainväliseen normistoon. Kun Suomesta on tullut NATO:n jäsenmaa, me olemme myös vastuussa järjestön kaikesta politiikasta. Vasemmistoliiton tärkein tehtävä on pitää huoli siitä, että Suomen virallinen NATO-politiikka edellyttää NATO:n toimivan aina YK:n peruskirjan hengen ja kirjaimen mukaisesti.

Asevarainen turvallisuus, silloinkaan kun sitä harjoitetaan tiukasti YK-regiimissä, ei kuitenkaan ole paras vastaus ihmisten, kansojen, eikä meidän suomalaistenkaan, viimekätisiin turvallisuus-tarpeisiin. Paras vastaus on yhteistyö-varainen luottamukseen ja yhteistyöhön pohjautuva yleismaailmallinen ilmapiiri. Meidän on ponnisteltava sen aikaansaamiseksi. Se on tärkeintä turvallisuuspolitiikkaa. YK:n kehityagendat ja kehitysyhteistyö ovat keskeisiä asioita.

Ajatus, että NATO:n jäsenyys jotenkin rampauttaisi Suomen rauhanpoliittisena toimijana, on virheellinen. Siinä suhteessa maamme mahdollisuudet eivät ole heikentyneet. Poliittisena puolueena Vasemmistoliiton on pidettävä huoli siitä, että meidän turvallisuuspoliittinen hallintomme ymmärtää tämän ja toimii sen mukaisesti.

Kun Suomen liittymisestä NATO:n jäseneksi oltiin päättämässä, varsinkin vasemmiston ja rauhanliikkeen piiristä kuului ääniä, joiden mukaan liittymissopimukseen olisi ollut syytä liittää varauma kahdessa asiassa. Toinen olisi koskenut NATO:n pysyviä tukikohtia, toinen ydinaseita. Kumpiakaan ei haluta Suomen alueelle.

Perustelu näiden varaumien edellyttämiselle oli ilmeinen. Murmanskin ja Pietarin läheisyyden vuoksi sekä NATO:n tukikohta Suomessa että maahamme sijoitetut ydinaseet nähtäisiin rajan takana Venäjällä varsin todennäköisesti provokationa, ehkä hyökkäyksen valmisteluna. Keskustelussa varaumista poliittisen kentän valtaenemmistö päätyi siihen, että niitä ei vaadita. Samalla itse asiasta kaikki olivat kuitenkin samaa mieltä: sekä pysyvät tukikohdat että ydinaseet olisivat Suomelle turvallisuuspoliittisesti haitallisia rasitteita.

Oli tavattoman tärkeätä, että nämä keskustelut käytiin. Se toi esiin kansallisen konsensuksen tärkeässä asiassa. Jos siinä, että varaumia ei vaadittu liittymissopimukseen, haluaa nähdä jotakin hyvää, se on siinä, että NATO:n sisäisessä mielipiteen muodostuksessa ja päätöksenteossa Suomea ja Suomen arvioita ei voida sivuuttaa siksi, että Suomi koettaisiin erikoiseksi pikkuvaltioksi, joka on jo saanut toiveensa lävitse.

Suomen turvallisuuspolitiikan kannalta on keskeistä, että me ymmärrämme itse selvästi ja viestimme ulospäin selvästi kaksi asiaa: (1) maamme jäsenyyden motiivi on puhtaasti puolustuksellinen ja (2) olemme puolustusliiton harjoittaman politiikan suhteen täysivaltainen ja vastuullinen päättäjä kaikkien toisten jäsenmaiden rinnalla.

Viime keskiviikkona 17.5. julkistettiin sekä rauhanliikkeen että puolustusvoimien asiantuntijoista koostuvan ydinaseiden seurantaryhmän raportti¹ Sen tarkastelu päättyy viiteen Suomen ydinase-politiikkaa koskevaan suosituksen. Kirjaan ne tähän tiivistettyinä:

1) Suomi voi vahvistaa maamme lakiin jo perustuvaa kieltoa tuoda maahan ydinaseita poliittisilla julistuksilla tai päätöslauselmilla.

2) Suomen tulee pyrkiä edistämään ensikäytön kieltoa NATO:n politiikkana, sekä lisäksi edellyttää kaikkien ydinaseiden poistamista välittömästä laukaisuvalmiudesta.

3) Suomen tulee edellyttää, että NATO kaikessa toiminnassaan ottaa vahvemmin huomioon oman vuoden 1949 perussopimuksensa ensimmäisen artiklan painotukset YK:n peruskirjan periaatteiden ja kansainvälisen oikeuden kunnioittamisesta sekä kansainvälisten riitojen rauhanomaisesta ratkaisemisesta.

4) Suomen tulee suhtautua varauksellisesti NATO:n ydinaseiden käytön harjoituksiin.

5) Suomen tulee suhtautua avoimesti jo monien YK:n jäsenmaiden hyväksymään ydinaseiden kieltosopimukseen ja osallistua jatkossakin sen kokouksiin tarkkailijana.